Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2011 kurssi/INFem

Mikä INFem?

INFem koostuu kolmesta Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median opiskelijasta, jotka suorittavat Mediakasvatus ja uudet lukutaidot-kurssia lukupiirinä syyslukukaudella 2011. Lukupiirin tehtävänanto löytyy täältä. (ks. myös lukupiiriohje [1])

INFemin jäsenet

Lukupiirin työsuunnitelma: aikataulu ja työnjako

SUUNNITTELUPALAVERIN PÖYTÄKIRJA

- ke 2.11.2011 klo 16.15-18.00 Minervassa

- Läsnä: Inna, Liisa

- Palaverin aiheena työsuunnitelman tekeminen (aikataulu ja käsiteltävät aiheet) sekä lukupiirin käytäntöjen sopiminen.

- Sovittiin lukupiirin aikataulusta: tavataan 9.11.-14.12.2011 keskiviikkoisin klo 14-16. Paikka sovitaan erikseen.

Sovittiin lukupiirin käytännöistä seuraavaa:

- Jokainen lukee/katsoo kaikki sovitut materiaalit omalla ajallaan.

- Työsuunnitelma (aikataulu ja vastuunjako) ilmenee tältä sivulta.

- Jokainen laatii vuorollaan alustuksen tapaamiseen. Alustus toimitetaan muiden ryhmäläisten tutustuttavaksi viimeistään tapaamista edeltävänä maanantai-iltana. Toimittaminen tapahtuu lisäämällä ryhmän wikiopistosivulle linkki alustukseen.

-Tapaamisissa kuullaan suullinen alustus ja keskustellaan luetusta. Alustuksen tekijä toimii puheenjohtajana.

- Jokainen toimii vuorollaan sihteerinä kirjoittaen keskustelupöytäkirjaa. Pöytäkirja toimitetaan ennen seuraavaa tapaamista ryhmän wikisivulle.

Kriittiset lukutaidot (1. tapaaminen)

- ti 15.11.2011, klo 14.00-15.30

- Aiheena: Leena Rantalan artikkeli "Kriittiset lukutaidot mediayhteiskunnassa" teoksessa Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä, toim. Tapio Aittola, Jari Eskola & Juha Suoranta [[2]].

- Alustuksen tekee Inna, sihteerinä toimii Liisa

PÖYTÄKIRJA:

Läsnä: Inna (pj), Liisa (sihteeri), Vekotiitus

Lukupiiri alkoi puheenjohtajan puheenvuorolla, jossa käytiin läpi artikkelin jäsentelyä alustuksessa. Artikkelista haluttiin painottaa nimenomaan kriittisen lukutaidon jaottelua ja tekstien diskursiivista luonnetta. Kriittisen lukutaidon omaksuminen merkitsee tietoisuutta itsestä ja maailmasta ja muutokseen pyrkimyksestä. Yhdessä ryhmäläisten kanssa todettiin artikkelin kanta siihen, että kriittiseksi ei voi väkisin kasvattaa, vaan tidostamisen prosessi on sisäsyntyistä.

Melko pian keskustelu kääntyi kirjaston ja kriittisen kasvatuksen mahdollisuuksiin ja toimintatapoihin. Mikä on kirjaston rooli kriittisen lukutaidon kehittämisessä? Kuinka kirjaston ja koulun yhteistyö voi edesauttaa kriittistä kasvatusta? Mikä on lopullinen taho, joka määrää kriittisyydestä?

Aluksi puhuimme kirjaston roolista koulun kasvatusta tukevana laitoksena. Eikö kirjastoa voida nähdä omana instituutiona, jolla on omat toimintaperiaatteensa, ideologiansa ja päämääränsä ilman toisen osapuolen ohjaavaa ja kontrolloivaa ohjenuoraa. Jos kirjasto ja koulu tekevät yhteistyötä, onko kirjaston pakko suostua koulun määräämään opetussuunnitelman toteuttamiseen? Vai voisiko kirjasto toimia esim. tiedonhaun opetuksessa oman toimintaperiaatteidensa mukaisesti ilman opettajan määräämää tehtävänantoa. Kuka siis määrää lopulta kriittisyydestä? Kirjastonhoitaja vai opettaja? Juttelimme siitä, että esim. kriittisen kasvatuksen toteuttaminen kirjastossa voi olla yksittäisen työntekijän "missio", johon kuitenkin tarvitaan koko työyhteisön tuki. Ei voida kuitenkaan olettaa, että koko kirjasto voisi toimia yhden ideologian puitteissa. Tarvitaan yhteiset päämäärät, johon koko työyhteisö on sitoutunut.

Minkälaista kriittinen kasvatus voisi olla arkipäivän kirjastotyössä? Ainakin kriittisyyttä tapahtuu jo aineistonvalinnassa ja kokoelmapoliitikan määrittelyssä. Siinä vaiheessa, kun kirjastonhoitaja valitsee valintalistoissa uutta kirjallisuutta, tapahtuu kriittistä arviointia. Lasten ja nuorten asiakaspalvelussa mietimme kirjastonhoitajan roolia kasvattajana: voiko esim. puuttua lapsen valitsemaan kirjaan "Peppi Etelänmerellä" ja kehottaa lasta keskustelemaan lukemastaan ja tarinassa esiintyvistä epäkorrekreista sanoista aikuisen kanssa. Vai pitääkö vanhat painokset, joissa tällaisia sanoja ilmenee, niin piilottaa varaston kätköihin? Onko kirjastossa olemassa kiellettyä kirjallisuutta? Eli voisiko tällainen keskustelevaan lukemiseen ohjaaminen olla kirjastolaisen kriittistä kasvatusta? Totesimme, että tällaista kasvatusta ei kirjastossa ainakaan ole jokaisen asiakkaan kanssa mahdollista toteuttaa. Siksipä asiantuntijoita tarvittaisiin enemmän asiakkaiden keskuuteen hyllyjen väliin, jotka osaisivat neuvoa ja opastaa asiakkaita paremmin.

Kirjastojen arkityössä näkyy myös lasten ja nuorten aktviinen nettikoneiden äärellä oleminen. Tulisiko kirjastojen rajoittaa nettisivuille pääsyä? Yksimielinen kantamme oli, että kirjastojen tulisi ennemminkin mediakasvattaa kuin kieltää netin käyttö. Tässäkin kirjastolla saattaa kuitenkin olla esim. koulun tai nuorisotoimen kanssa yhteiset pelisäännöt, jolloin jokin muu taho on määrännyt rajoitukset kirjaston koneisiin.

Loppuyhteenvetona totesimme, että ei ole olemassa kaikenkattavaa filosofiaa kirjaston tehtäviin. Esimerkiksi lastenkirjastotyöstä ei olla tehty 70-luvun jälkeen virallisia toimintaperiaatteita. Koska kunnollisia tavoitteita ei olla määritelty, niin on toisaalta myös vaikea määritellä kirjaston roolia kasvatustehtävissä. Onko kirjastolla edes tarvetta olla kriittinen kasvattaja? Totesimme, että kriittisyys voi ilmetä työntekijän omana henkilökohtaisena kokemuksena. Tiedonhaun opetukset ja mediakasvatus voivat olla yhdenlaista kriittistä kasvatusta. Pohdimme myös lukupiirin mahdollisuuksia kirjaston tiloissa varsinkin nuorille. Koska kirjaston toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, niin kirjasto voisi tarjota vapaan oppimisen ympäristön, jossa yhdessä puhuttaisiin kirjoista ja lukemisesta. Kirjaston mahdollisuudet kriittisen kasvatuksen suhteen ovat kuitenkin melko rajalliset.

Koulutusjärjestelmä ja wikioppiminen (2. tapaaminen)

- ti 22.11.2011, klo 14

- Tehtävä: Juha Suorannan artikkeli Wikioppiminen ja radikaali tasa-arvo [[3]]. Pohtikaa Klafkin portaiden ja toisaalta Rhizome- sävellyksen nuottikuvan avulla koulujärjestelmää ja ajattelun vapauden suhdetta toisiinsa. Kirjoittakaa vapaasti ja lennokkaasti.

- Alustuksen tekee Liisa, sihteerinä toimii Vappu

PÖYTÄKIRJA

Läsnä: Liisa (pj), Vappu (sihteeri), Inna

Pohdimme voiko nykyisestä suljetusta koulutusjärjestelmästä ja sen portaikkomallista päästä kansalaissivistykseen, voisivatko kaikki oppia kaiken vapaaehtoisesti? Toimisiko systeemi jos ohjauksen poistaisi kokonaan? Miten rakenteeton koulutus edes toimisi? Päädyttäisiinkö tilanteeseen, jossa älymystöperheiden jälkikasvu joka saa kotoa mallin opiskeluun, muodostaisi uuden yläluokan ja osa uudesta alaluokasta jäisi jopa ilman luku- ja kirjoitustaitoa? Toisaalta lahjakkaat ja kiinnostuneet pääsisivät ehkä kehittämään keskittyneemmin taitojaan tietyllä alalla jolloin huippuosaaminen saattaisi lisääntyä. Mietimme myös katoaisiko perustieto ja yleissivistys kokonaan, ja kuinka silloin kävisi esimerkiksi yhteiskunnallisista asioista keskustelun jos osa ihmisistä ei tietäisi vähääkään mistä puhutaan.

Wikipedagogiikan lisääminen opetuksen yhdeksi tärkeäksi valtakunnalliseksi välineeksi voisi olla toimivaa. Kysymykseksi kuitenkin jää tulevaisuus: mihin suuntaan wikit ovat kehittymässä, ja entä jos päädyttäisiin syystä tai toisesta tilanteeseen jossa nettiä ei olekaan enää saatavilla? Entä saadaanko wikien vapaus ja maksuttomuus säilymään ja jos ne päätyvät kaupallisten yhtiöiden ahnaisiin kouriin, miten se vaikuttaa opetukseen? Pitääkö sponsorit mainita mainoksissa joka oppitunnin alussa?

Oppimista täytyisi joka tapauksessa edelleen seurata jollain tavoin, jotta vältyttäisiin tapauksilta joissa koulu-uran lopussa lukutaitokin puuttuu. Osaamisen osoittamisen tarpeellisuuskaan tuskin katoaa mihinkään. Yksi mahdollinen malli olisi Steiner-koulujen tapaan hoitaa opettaminen ja oppiminen mahdollisimman vapaasti mutta testata välillä osaamista kokein, ja lopuksi ylioppilaskirjoituksella tai vastaavalla.

Pohdimme myös wikioppimisen ja muun vapaan oppimisen eroja, onko wikipohja välttämättä ainoa oikea ratkaisu vai halutaanko wikioppimisen alle vain sisällyttää muukin vapaa lähinnä verkkopohjainen oppiminen? Ainakaan keskustelun käymiselle wikit eivät ole kovin ihanteellisia ympäristöjä, keskustelusivut ovat ikään kuin piilossa eikä uusien viestien tuloa välttämättä edes huomaa.

Mahdollisuuksia opetuksen parantamiseen wikioppiminen kyllä tarjoaa, mutta paranneltavaakin olisi: muuan muassa juuri toimivien ryhmäkeskustelujen sisällyttäminen alustaan olisi tarpeen. Wikipohja ei kenties ole ihanteellisin työkalu vapaalle oppimiselle, ainakaan nykyisellään. Voisiko tulevaisuudessa CV wikissä toimia todistuksen tapaan? Voiko wikiaktiivisuus korvata tutkinnon vaikka yhteisessä tekemisessä yksilömeriitit puuttuvat? Vielä ainakin perinteisiä todistuksia ja numeroarvosanoja tarvitaan mutta kenties niiden aikakausi alkaa olla lopuillaan.

Keskustelimme myös radikaalista tasa-arvosta. Tasa-arvon tulisi olla lähtökohta, ei tavoite; jokaisella tulisi olla oikeus olla ja oppia mitä haluaa. Kirjaston kannalta tämä tarkoittaisi sitä että vain tarjotaan sitä mitä ihmiset haluavat, jolloin kaikki voivat vapaasti toteuttaa sisäistä kykyään ja haluaan. Mutta mitä tämä merkitsisi kirjasto- ja informaatioammattilaisille? Katoaisiko asiantuntemuksen arvostus? Olisiko kirjastossa työskentely vain kirjojen piippaamista tiskillä?

Oppimisen kannalta kehityssuunta voisi olla erinomainen: lukudiplomeita ilman pakollisten kirjojen listaa, suorituksista palkitsemista, palautekeskusteluja numeroiden sijaan. Asioita opiskeltaisiin oppimisen vuoksi, ei vain preppauksena ylioppilaskirjoituksia varten tai tulevaan ammattiin. Opiskeluun kuuluisi pohdiskelu miksi luetaan, mihin tietoa tarvitaan, ja jopa ajatus siitä että tieto on itsessäänkin arvokasta, ei vain välineellisesti. Tarvittaisiin siis asennemuutosta. Ei pidä oppia vain siksi kun opettaja käskee, vaan oppimista varten, ja siksi että asiat olisi hyvä tietää.

Kirjastoilla olisi periaatteessa mahdollisuudet tarjota jotain muuta kuin mitä koulut tarjoavat. Miksi siis leikitään opettajan pikku apulaista eikä tartuta tilaisuuteen? Vanha käsitys siitä, että kirjaston tehtävä on tukea koulujen työtä, istuu tiukassa. Kenties olisi jo aika herätä ja tehdä uudistuksia, muidenkin kuin nuorkirjastolaisten.

Aukko seinässä ja ICT:n ja kasvatuksen globaalit trendit (3. tapaaminen)

- ti 22.11.2011, klo 16

- Tehtävä: Katselkaa Sugata Mitran luento [4]. Kuluvan vuoden alussa listattiin 10 ICT:n ja kasvatuksen globaalia trendiä [5] - pohditaan, kuinka ne ovat suhteessa aukko seinässä -kokeeseen ja radikaaliin käsitykseen oppimisesta ja tasa-arvosta; mitkä ovat opettajan ja oppilaan roolit, entä opettajan ja oppilaan suhteet?

- Alustuksen tekee Vappu, sihteerinä toimii Inna

PÖYTÄKIRJA

Läsnä: Vekotiitus (pj), Inna (sihteeri), Liisa

Totesimme, että Sugata Mitran esiintyminen oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä: lapsilla on kyky oppia mitä vain, jos heille antaa siihen mahdollisuuden. Sugata Mitran metodi on antaa lapsille välineet, ja jättää loppu lasten ratkaistavaksi. Lapset ovat aktiivisia toimijoita, varsinaista opettajaa ei ole – vain ”mummojen joukko”, joka on tavoitettavissa silloin, jos lapset haluavat kysyä neuvoa. Aikuiset ovat saavutettavissa lasten tarpeita varten, eivät ohjaamassa ja kontrolloimassa toimintaa. Keskeistä on yhdessä oppiminen: ryhmän taitotaso kohoaa yhtäaikaisesti, kun hieman enemmän oppinut neuvoo toisia lapsia. Muistelimme myös omia kouluaikojamme ja sitä miten elävästi ovat jääneet mieleen ne oppimistilanteet, joissa sai itse tehdä: esimerkiksi videokameran käytön opetteleminen.

IT:n ja kasvatuksen trendien listauksessa näkökulma oli toisenlainen: korostettiin välineitä, teknologian kehittymistä, uusien mahdollisuuksien hyödyntämistä. Trendilistauksen pohjalla näyttäisi olevan perinteisempi ajattelutapa, ja opetuksen nähdään muuttuvan koska välineet kehittyvät. Toisin kuin Sugata Mitran esiintymisessä, tulkitsimme trendien perustuvan opettajavetoisuudelle, yksilösuorittamiselle ja välinekeskeisyydelle. Yhteistoiminta, sosiaalinen vuorovaikutus ja aktiivinen osallistuminen on kyllä jossain kohtaa mainittu, mutta ne eivät nouse merkittävään rooliin. Oppimisajatteluun ei kajottu samoin kuin Sugata Mitran kokeissa, joissa koko vallitseva oppimiskäsitys käännettiin ylösalaisin. Vaikka kokeet perustuivat tekniikan tarjoamiselle, ei tekniikka ollut Sugata Mitralle itseisarvo – ainoastaan oppimisen väline. Toisin sanoen ICT:n ja kasvatuksen trendit eivät mielestämme edustaneet kovinkaan radikaalia oppimis- tai tasa-arvokäsitystä. Vaikka perusajatus on samanlainen (annetaan lapsille välineet joilla oppia), oli materiaalien perustavanlaatuinen ero juuri tietotekniikkavetoisuudessa.

Pohdimme teknologiakeskeisyyden tuomaa painetta koulutuksen rahoittamiseen: jos opetusmenetelmiä kehitetään sille oletukselle, että jokaisella oppilaalla on oma läppäri tai älypuhelin, kenen ne ajatellaan maksavan? Ryhmämme oli yksimielinen siitä, ettei voida olettaa kaikkien perheiden hankkivan näitä välineitä lasten käyttöön. Jos koulussa halutaan käyttää uutta tekniikkaa, sen tulee olla yhteiskunnan kustantamaa. Muutoin tällainen muutos aiheuttaa epätasa-arvoa lasten keskuuteen. Nykymaailmassa mainonnan vaikutukset ja kulutuskeskeisyys ovat muutenkin liian keskeisellä sijalla lasten elämässä – entä jos koulussa hyödynnetään laitteita, joihin osalla ei ole varaa?

Yksi vaihtoehto olisi tietysti jonkinlainen yritysyhteistyö. Jo nyt Microsoft tekee kouluyhteistyötä useiden suomalaisten koulujen kanssa tarjoamalla ohjelmistoja koulukäyttöön - Oulun Ritaharjun koulussa yhteistyö on ollut pisimmällä. Ritaharjussa kaikkien koululaisten käyttöön hankitaan kolmannella luokalla omat kannettavat. Kouluympäristö on muutenkin suunniteltu tilaratkaisuineen totustusta poikkeavalla tavalla. Sivujuonteena mainittakoon, että Microsoftin kouluyhteistyö sai alkaessaan kritiikkiä osakseen: pelättiin, että ohjelmistolahjoitusten vastaanottaminen sitoo julkisia toimijoita tiettyihin laitteistoihin ja huonontaa muiden yritysten toimintamahdollisuuksia. Ryhmämme pohti enemmänkin sitä, ettei kaupallisuuden soisi tunkeutuvan kouluihin, joita on totuttu ajattelemaan puolueettomina ja sitoutumattomina maaperinä lasten kasvulle.

Keskustelimme myös siitä, että Suomessakin pätevämpää ja osaavampaa porukkaa on helpompi saada töihin tietyille alueille. Opetuksen taso on epäilemättä opettajan ammattitaidosta ja mielenkiinnosta riippuvainen, joten alueellinen epätasa-arvo koulutuksen laadussa on varmaan ihan mahdollista. Korkeakoulutasolla on jo nähty etäluentoja sekä ajasta ja paikasta riippumatonta oppimista, kun luentoja on videoitu verkkoon. Luennon aikainen etäosallistuminen on mahdollistanut myös osallistuvan läsnäolon reaaliaikaisen kommentoinnin muodossa. Näin asiantuntemus ja oppimismahdollisuudet ovat kenen tahansa käytettävissä, mikä tuo tasa-arvoa. Ihanteellista kai olisi, että korkeakoulutus olisi mahdollista hankkia myös maakunnissa ja syrjäseuduilla etäopetuksen avulla – korkeakoulutuksen hankkiminen ei edellyttäisi muuttoa kaupunkiin.

Pohdimme, että suomalaisissa koululuokissa olisi mahdollisuus toteuttaa sekä lapsilähtöistä opetusta (child-driven education) että välineiden hyödyntämistä, mutta todellisuudessa taidetaan olla vielä aika kaukana näistä käytännöistä. Keskustelimme myös Suomen hyvää sijoittumista kansainvälisissä koulutusvertailuissa: ehkä Suomessa on liikaa tuudittauduttu ajatukseen siitä, että koululaitoksemme on kärkitasoa, eikä kasvatus- ja koulutusjärjestelmien ongelmien nähdä olevan relevantteja – ”meillähän on kaikki loistavasti, miksi mitään pitäisi muuttaa?”. Onko Suomessa siis ylipäätään halukkuutta rikkoa totuttuja ajatusmalleja ja toimintatapoja? Poikkeuksena ovat yksityskoulut kuten Montessoriopetus tai Steiner-koulut, joissa toimintatavat perustuvat hyvin erilaiselle ideologialle kuin yleinen koulujärjestelmä. Lopuksi totesimme, ettei mikään näin valtavan suuri järjestelmä muutu hetkessä, mutta maailman muuttuessa yhä kiihtyvämmällä tahdilla olisi koulujärjestelmänkin muutokselle taatusti tilaus.

Koulutuksen vallankumous (4. tapaaminen)

- to 1.12.2011, klo 14.25-15.27

- Tehtävä: Katselkaa Sir Ken Robinsonin luento (tai animaatio) Bring on the learning revolution [6] tai [7] tai vaihtoehtoisesti James Paul Geetä digipelaamisesta ja oppimisesta: http://www.youtube.com/watch?v=fYJpbjvcpIM&feature=related

- Valittiin käsiteltäväksi Sir Ken Robinsonin animaatio.

- Alustuksen tekee Inna, sihteerinä toimii Liisa

PÖYTÄKIRJA

Läsnä: Inna (pj), Liisa (sihteeri), Vappu

Aluksi todettiin, että oli kiva katsoa tällä kertaa hieman erilainen luento. Animaatio jäsensi ja hahmotti asioita selkeällä tavalla, mikä toi myös vaihtelua aikaisemmin käytyihin materiaaleihin. Puheenjohtaja alusti puheenvuorossaan, kuinka nykyinen koulutusnäkökulma voi olla sekä taloudellinen että kulttuurinen. Kaiken kaikkiaan koulutusjärjestelmän voidaan nähdä perustuvan valistukseen ja tehdasmaiseen ajattelutapaan (oppilaat ovat tuotantoeriä). Tämän ajan lapsilla ympäristön ärsykkeet ovat aivan eri tasoa kuin meidän aikanamme. Puhuimme paljon siitä, kuinka koulumaailmassa lapset "puudutetaan" istumaan hiljaa paikallaan ja kuuntelemaan tottelevaisesti opettajaa. On huolestuttavaa, että lasten helposti ajatellaan sairastavan adhd:ta, jota sitten lääkityksen avulla yritetään lieventää. Ajat muuttuu ja näin ollen myös systeemin on muututtava.

Puheenjohtaja halusi animaatioluennon pohjalta keskustella yleisesti siitä, miten lukupiiriläiset ovat omassa koulutustaustassaan kokeneet tällaista vanhaa "tehdasajattelua". Voidaan ajatella, että huonosti menestyvät oppijat kärsivät eivätkä tavoita riittävää lukutaitoa kritisoimaan koko systeemiä. Näin ollen he ehkä ajattelevat, että ovat itse epäonnistuneet oppimisessaan. Keskustelua herätti omat muistot enimmäkseen yläaste- ja lukioajoilta. Yksi ajatusmalli tällaisesta tehdasajattelusta oli opettajien neuvo vähemmän menestyville oppilaille: "ei kannata edes yrittää, et pärjää kuitenkaan". Eli peruskoulun viimeisillä luokilla opettaja lyö leiman oppilaan otsaan tulevaisuuden jatko-opintojen kannalta. Toisaalta on tapahtunut hiljaista jaottelua menestyvien ja vähemmän menestyvien oppilaiden välillä. Ammatinvalinnan ohjauksessa on myös koettu välinpitämättömyyttä: "olet hyvä koulussa, et tarvitse opo-ohjausta". Myös vanhempien ammatit ovat vaikuttaneet keskusteluissa opon kanssa, kun ollaan suunniteltu oppilaan omaa tulevaisuutta.

Lukupiiriläiset kokivat myös, että omassa koulutushistoriassa (varsinkin lukiossa) on aina painotettu akateemista uraa. Tällä ollaan haluttu vaikuttaa mielikuvaan siitä, että korkeasti koulutetulla on paremmat työmahdollisuudet jatkossa ja parempi taloudellinen taso. Nykyajan nuoret osaavat kyseenalaistaa tämän ajatusmallin ja tajuavat sen, että koulutusuran jälkeiset työmahdollisuudet eivät ole suoraan verrannollisia maineeseen ja mammonaan. Toisaalta koulutuksen sisällä voidaan nähdä myös vastaikkainasettelua, esimerkiksi ammattikorkeakoulu- ja yliopistotutkinnon välillä. Usein näissä tapauksissa ei nähdä näitä koulutuksia toisia tukevana koulutusmuotona, vaan arvostellaan puolin ja toisin oppimista ilman varsinaista tietämystä edes koko koulutuksesta.

Puhuimme myös sukupuolten välisestä jaottelusta tehdasmaisessa koulutusjärjestelmässä. Usein koulussa määrätään mitä tyttöjen tulee opiskella ja mikä taas kuuluu poikien oppimisympäristöön. Liikuntatunneilla pojat laitetaan pelaamaan lätkää ja tytöt pyörimään piruetteja. Tytöt tykkää tekstiilikäsitöistä ja pojat puukässästä. Onneksi näihin aineisiin voi vaikuttaa valinnaisten oppiaineiden avulla, mutta perusolettamus on kuitenkin yleensä tämä. Usein puhutaan myös siitä, kuinka tytöt pärjäävät koulussa paremmin kuin pojat. Voidaan kuitenkin ajatella, että koulutusjärjestelmä voi olla tytöille yhtä huono kuin pojillekin, vaikka he pärjäävätkin tässä oppimisympäristössä poikia paremmin.

Animaatiosta jäi hyvin kaikille mieleen se, että suuri oppiminen tapahtuu yhteistyössä. Nykyisen koulutusjärjestelmän myötä olemme oppineet, että olisi olemassa vain yksi ainoa vastaus. Naureskelimme ryhmän kesken tämänkin kurssin alkuvaiheita, kun halusimme selkeää vastausta kurssin työtehtävistä ja meidän oli vaikea hyväksyä oppimista ilman tarkkaanmäärättyjä sivu- ja työmääriä. Tässä vaiheessa kurssisuoritusta olemme oppineet tuulettamaan vanhoja ennakkokäsityksiä kontrolloivasta oppimisesta ja heittäneet laput pois silmiltä vapaan oppimisen suhteen.

Monta sukupolvea täytyy kuitenkin mennä eteenpäin, jotta vanhat koulutusjärjestelmän systeemit muuttuisivat. Ryhmämme pohtikin tätä asiaa ensin ajallisten ja konkreettisten toimintatapojen näkökulmasta. Lopulta päädyimme siihen tulokseen, että muutoksen on lähdettävä ensin ajatustavasta. Kaiken kaikkiaan oppiminen on prosessi, joka jatkuu ja jatkuu. Puhetta syntyi vielä siitä, kuinka koulu on lapselle yhteiskunta ja kuinka se lopulta heijastaa käsityksen koko yhteiskuntaelämään. Oppiiko lapsi koulussa opittujen tapojen avulla pelisäännöt koko elämään? Esimerkiksi yksilösuoritusten arvioiminen luo helposti kilpailuasetelman oman ja muiden oppijoiden välille.

Lopuksi keskustelumme päätyi auktoriteetti-termin tarkkaan määritelmään. Onko auktoriteetin oltava huono asia? Eikö opettajankin ole ihan hyvä myöntää tietämättömyytensä? Ryhmämme koki opettajan virheettömän roolin lasten aliarvioimisena (kaikki opitut asiat eivät ole pelkkää faktaa). Määrittelimme auktoriteetille oman merkityksen: ihminen, jota kunnioitetaan. Auktoriteetiksi voisi myös luonnehtia asiantuntijaa, joka on ansainnut paikkansa omilla teoilla, eikä sitä ole valmiiksi annettu.

Ihan viimeiseksi lukupiirimme jäsenet totesivat yksimielisesti, että vanhat perustelut koululle eivät enää päde. Opiskelu tulisi nähdä oman elämänoppimisen ja maailmankuvan muodostamisen kannalta. Jokaisen tulisi saada tehdä omat ratkaisunsa.

Rushkoffin asteikko ja lukutaitokäsitykset (5. tapaaminen)

- to 1.12.2011, klo 14

- Tehtävä: Millaista lukutaitoteoriaa/käsitystä "Rushkoffin asteikko" player-cheater-author-programmer [8] edustaa? (Lähteitä erilaisiin lukutaitoteorioihin ja lukutaitomalleihin esimerkiksi [9], [10], [11], [12], [13]). Millaisesta lukutaitonäkemyksestä se kumpuaa?

- Alustuksen tekee Liisa, sihteerinä toimii Vappu

PÖYTÄKIRJA

Läsnä: Liisa (pj), Vappu (sihteeri), Inna

Keskustelimme Rushkoffin asteikosta ja lukutaitokäsityksistä, medialukutaidon, analysoinnin ja kriittisyyden tärkeydestä. Jos emme tiedä miten systeemi toimii ja mitkä tekijät vaikuttavat taustalla, meitä voidaan ohjelmoida ilman että edes huomaamme sitä. Ihmisten tulisi siis hallita omaa mediankäyttöään eikä median ihmisiä. Oman toiminnan lisäksi on tärkeää myös yhteistoiminnallinen lukutaito ja osallisuus, sosiokulttuurillinen lukutaito. Rushkoff tosin keskittyy artikkelissaan tekemään huomioita lähinnä yksilötasolla, yksittäisen ihmisen, kuten pelaajan, taidoista ja käsityksistä. Karsastimme myös Rushkoffin termistöä hieman, miksi asteikossa puhutaan cheatereistä? Huijaaminen antaa selkeästi negatiivisen mielikuvan, mutta todellisuudessa cheater ei välttämättä lainkaan turvaudu vilppiin, pikemminkin tuntee systeemin perusteellisesti ja osaa ottaa siitä täyden hyödyn irti. On eri asia analysoida jotain toiminnan tehostamiseksi, kuin etsiä porsaanreikiä kieroiluun.

Kehittelimme pelaajan lisäksi esimerkkejä joihin Rushkoffin asteikkoa voisi soveltaa. Kirjastoammattilaista ajatellessa player voisi olla perinteinen toimija, joka vain hoitaa rutiinit vanhalla tavalla edes niitä kyseenalaistamatta. Cheater ottaa vanhasta kaiken irti ja silmäilee entisiä malleja kriittisesti, author toteuttaa jo uusia ideoita mutta edelleen vanhassa ympäristössä. Programmer kehittelee jo täysin uusia toimintatapoja rikkoen vanhan rajoja. Kirjasto on jo järjestänyt esimerkiksi ”goes kapakka” tapahtumia ja bändi-iltoja. Satutuokioiden pitämistä tarkastellessa taas player pitää ne perinteisesti, cheater ottaa selvää mitä uutta maailmalla on kehitetty ja alkaa soveltaa sitä. Author pitää jotain uudenlaista, vaikkapa mediasatutuokioita, ja programmer tasolla päästään esimerkiksi sanataideleireihin, seikkailupedagogiikkaan ja muuhun ihan uudenlaiseen toimintaan. Myös koululaisille suunnattu kirjaston läksyhelp, jossa informaatikon auttavat läksyjen teossa, on esimerkki uudenlaisesta toiminnasta kirjaston puitteissa.

Pohdimme myös hieman aiheen sivusta sitä miten nykyään tietynlainen nettiriippuvuus tuntuu olevan ihan normaalia ja hyväksyttävää, sitä naureskellaan ihan avoimesti miten on pakko päästä piipahtamaan koneelle. Ollaan aina online ja tavoitettavissa, facebook-viestitkin pitää kurkistaa vähintään neljästi päivässä. Älypuhelinta saatetaan räplätä kahvilla ystävän kanssa jolloin normaalit kohteliaisuussäännöt heitetään romukoppaan. Median ja laitteiden läsnäolo on jatkuvaa, perinteiset käytöstavat eivät ehkä suoraan anna ohjeita uuden teknologian kanssa toimimiseen, mediakasvatuksen osana tulisi siis olla myös toisten ihmisten huomioonottamista.

Lopputuloksena päädyimme ainakin siihen, että asioiden ja toimintatapojen kehitykseen kirjastoissa ei edes välttämättä tarvittaisi suuria resursseja, halu uudistukseen ja yhteinen ideointi, vaikkapa aivoriihi, saattaisi riittää jo pitkälle.

Valinnaiset artikkelit (6. tapaaminen)

- ma 12.12.2011, klo 13

- Tehtävä: Valitkaa seuraavasta listasta kaksi artikkelia tai yksi kirja: http://fi.wikiversity.org/wiki/Mediakasvatus_ja_uudet_lukutaidot/Kurssimateriaalit_ja_lukemistot#Kirjallisuutta

- Päätimme, että jokainen jäsen tekee alustuksen yhdestä vapaavalintaisesta artikkelista:

Liisan alustus: Rantala, Leena (2008). "Nämä ovat tärkeitä askeleita, kun näitä taitoja tarvitsee oikeasti": digitaalisten lukutaitojen oppimis- ja opetuskäytäntöjä kirjaston nettitorilla. Teoksessa Lanas, M., Niinistö, H. & Suoranta, J. (toim.). Kriittisen pedagogiikan kysymyksiä 2. Tampere: Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitos, 167–192. [14]

Vapun alustus:Vadén, Tere & Suoranta, Juha (2009) A definition and criticism of cybercommunism. Capital & Class [15] tai [16]

Innan alustus: Suoranta, Juha (1998). Kriittinen pedagogiikka ja mediakasvatus. Tiedotustutkimus 21 (1), 32-45 [17].

PÖYTÄKIRJA

Aloitimme keskustelemalla digitaalisten lukutaitojen oppimis- ja opetuskäytännöistä kirjaston nettitorilla, jossa toimijoina olivat ikäihmiset. Heidän kanssaan käytiin läpi tietokoneen ja internetin käyttöä heidän omien tarpeidensa mukaisesti. Totesimme, että oli oikein hyvä saada esimerkki siitä, millaisen roolin kirjasto voi mediakasvatuksessa ottaa. Tässä tapauksessa kohderyhmänä olivat eläkeläiset, ja painopisteenä välineen käyttötaidot. Mediamaailmaa, sen toimintaperiaatteita ja kriittisyyttä käytiin läpi laajemminkin silloin kun sille tuli luonnollinen tilaisuus. Hienoa oli se, että sisältö muokkautui osallistujien tarpeiden ja lähtötason mukaan. Tällaisilla kursseilla saadaan kenties kavennettua ikäluokkien välistä informaatiokuilua ja poistettua aiheettomia pelkoja monimutkaiselta tuntuvaa teknologiaa kohtaan. Kynnys osallistua kirjaston oletettavasti ilmaiselle kurssille on todennäköisesti myös pienempi kuin vaikkapa kansalaisopiston ehkä kalliille kurssille ilmoittautuminen.

Pohdimme sitä, mitkä muut asiakasryhmät voisivat kaivata kirjaston tarjoamaa mediakasvatusta, ja millaisia erilaisia painopisteitä opetuksessa voisi olla. Yksi ryhmä voisivat olla esimerkiksi teini-ikäisten lasten vanhemmat, joiden kanssa painopisteenä voisivat olla nuorten käyttämät palvelut ja sivustot. Näin voitaisiin auttaa vanhempia ymmärtämään, millainen nuorten elämismaailma on ja millaisia asioita heidän kanssaan olisi syytä nostaa keskustelun aiheeksi. Pohdimme, että vanhempien suhtautuminen voi vaihdella hyvin paljon, on "tietämättömiä ja panikoivia": niitä, jotka eivät ymmärrä verkkomaailmaa, sen mahdollisuuksia tai vaaroja, sekä niitä, joita on pelolteltu liikaakin ja yrittävät kieltää nuorelta netin käytön. Nuorten vanhemmille suunnattujen kurssien tai tapaamisten painopisteenä voisi olla se, että annetaan vanhemmille realistinen kuva netin palveluista ja keskustellaan siitä, miten nuorten elämä on netissä yhtä paljon kuin "reaalielämässä".

Nykyisin oletus tuntuu olevan että kaikilla on viimeisimmän teknologian mukaiset laitteet kuten älypuhelimet, esimerkiksi VR:n tekstiviestilippu ei normaalilla kännykällä toimi. Tämä on kasvava ongelma koska kaikilla ei kuitenkaan ole hienoimpia laitteita ja vaikka olisi, osaamista niiden perusteelliseen käyttöön saattaa silti puuttua. Kallis ja monimutkainen teknologia joka ei ole kaikkien ulottuvilla ei saisi olla välttämätön vaatimus normaaliin elämään, ilmankin pitäisi pystyä tulemaan toimeen ilman että se hankaloituu liikaa. Tai sitten perustoimeentulon pitäisi tuntuvasti nousta että kaikilla olisi varaa viimeiseen teknologiaan ja laitteiden käytön opastustakin tulisi olla tarjolla kaikille.

Kirjastoissa ei välttämättä ole esimerkiksi viimeisimpiä Windowsin tai Officen versioita, jolloin ei myöskään ole mahdollista opettaa niiden käyttöä muille. Kirjaston henkilökunnalla saattaa myös olla puutteita osaamisessa. Voidakseen vakuuttavasti osallistua digitaalisten lukutaitojen opettamiseen kirjastoissa pitäisi lisätä sekä koulutusta että panostusta teknologiaan. Rajallisten resurssien vuoksi tämä kuitenkin vähentäisi varoja muilta osa-alueilta, kuten kirjahankinnoilta. Kumpi on tärkeämpää kulttuuri vai tietoyhteiskunta, kirjat vai tietokoneet? Entä mikä on lähikirjastojen tulevaisuus muuttuvalla alalla kun jo nyt vaikuttaa siltä että ne joko ajetaan ahtaalle rahoitusta vähentämällä ja aukioloaikoja lyhentämällä, tai suorastaan suljetaan kokonaan. Enää ei tavoitella universaalikirjastoa jonka hoitajat ovat kaikkien alojen eksperttejä. Kenties erikoisosaamista vielä pitemmälle kehittämällä saataisiin kirjastojen palvelukseen eri alojen asiantuntijoita joista joku on keskittynyt medialukutaitoon siinä missä toinen lastenkirjallisuuteen tai tiedonhakuun.

...

Nettitorin herättämistä ajatuksista keskustelu jatkui Suorannan artikkeliin kriittisestä pedagogiikasta ja mediakasvatuksesta. Pohdimme asiaa nimenomaan käytännön tason kannalta, sillä artikkelin teema oli tuttua eikä niin uusia ajatuksia herättävä. Kriittistä pedagogiikaa ei pidetä tietoyhteiskunnassa itsestäänselvänä. Tulisikin miettiä, onko tekniikka aina hyvästä? Usein on havaittu, kuinka esim. nettisivujen uudistuksilla halutaan korostaa teknillisiä hienouksia sisällön kustannuksella. Kriittisen pedagogiikan yhtenä tehtävänä voidaan nähdä mielihyväaspektin osoittaminen, ns. "kaunis turhuus". Lasten ja aikuisten tulisi tiedostaa "keinotekoisuutta", esim. muokattujen kansikuvatyttöjen aiheuttama kauneusihanne nuorille tytöille. Mietimme kuinka kriittisessä pedagogiikassa olisi tärkeää ensin ymmärtäminen, sitten tiedostaminen ja lopulta toiminta.

Suhteutimme asiaa myös kirjastomaailmaan. Keskustelimme siitä, kuinka myös kirjaston työntekijöiden tulisi miettiä oma ideologia työlleen. Useat kirjastolaiset tyytyvät vain sopeutumaan työhönsä, joka osoittaa mielestämme tietynlaista mukavuudenhalua ja jopa laiskuutta omaa työnkuvaa kohtaan. Ehkä tulisi enemmän miettiä, miksi haluaa palvella tätä instituutiota? Koska mediakulttuuri koskee kaikkea elämässä, olisimme toivoneet kurssin materiaalissa enemmän muitakin kuin koulumaailmaan liittyviä teemoja. Olemme oppineet, että tietoyhteiskuntaa pitää kyseenalaistaa. Puhuimme vielä siitä kuinka analyysilla tarkoitetaan sekä tekstin analysointia että ideologisten ja globaalisten vaikutusten analysointia. Kriittisessä pedagogiissa ja mediakasvatuksessa tulisi nähdä malliesimerkkinä oleminen. Päätimme aiheen niinkin laajaan ajatukseen kuin "tieto lisää tuskaa".

...

Konstruktionistisista lähtökohdistaan johtuen kriittisen pedagogiikan yksi perusperiaate on kyseenalaistaminen. Pohditaan kriittisesti myös tietoyhteiskuntapuhetta ja tehdään näkyväksi informaatioteknologian "toteemiluonne". Teknologia ei ole aina hyvästä, eikä uusi ratkaisu välttämättä ole edellistä parempi. Toisaalta pitäisi kyseenalaistaa sekin, että olemme kehityksen "vankeja". Suorannan artikkelissa tuli esiin myös se, etteivät pelkät välineet takaa kommunikaatiota ja demokratiaa. Vaikka välineet mahdollistaisivat demokraattisemman yhteiskunnan, tulee huomioon ottaa tiedon omistus- ja ideologiasuhteet.

Tästä pääsimmekin luontevasti tapaamisen kolmanteen artikkeliin, joka käsitteli kyberkommunismia. Puhuimme näennäisestä vapaudesta, siitä, miten on helppoa ajatella demokratian ja tasa-arvon toteutuvan, vaikka todellisuudessa näin ei ole. Tietoa voidaan käyttää eriarvoisuuden ylläpitämiseen, ja universaali tasa-arvo on utopiaa. Puhutaan informaationjakelun ja teknologian vapauttavasta, tasa-arvoistavasta vaikutuksesta, mutta puhetta vaivaa eurosentrisyys: "teillä on vapaus valita, kunhan valitsette länsimaisten rikkaiden valtioiden mielestä oikean vaihtoehdon". Länsimaat ovat kuin informaatioajan ristiretkeläisiä, jotka vievät pelastusta kadotuksen tuomituille. Tämä tulee lähelle aiemman artikkelin ajatusta dialogisesta tai humanistisesta pedagogisesta käytännöstä: pyritään antamaan alistetuille ääni, mutta ei huomioida äänettömyyteen johtaneita olosuhteita.

Todellista vapautta edustaisi sosialistinen media (sosialistinen media = perustoimeentulo + yhteiset serverit + neuvostojen voima). Se merkitsisi sitä, että kaikki on yhteistä ja jaettua, ja kaikki osallistuisivat sisällöntuotantoon. Kontrollointia ei olisi. Myös esimerkiksi sähköntuotannon ja perustoimeentulon pitäisi olla yhteisesti turvattua että tämänkaltainen maailmankuva voisi toteutua. Pohdimme, onko tällainen tulevaisuus mahdollinen, tai onko se edes toivottavaa. Päädyttäisiinkö esimerkiksi samalla valtiottomaan maailmaan jossa olisi vain yksi yhteinen kieli ja kulttuuri? Keskustelimme verkon sisällöistä ja siitä, miten paljon eri yhteiskunnassa vaihtelee käsitys moraalisesti tuomittavasta, rikollisesta tai väärästä informaatiosta. Vallanpitäjien hyväntahtoisuus ja käsitys hyväksyttävästä sanelee pitkälti mikä missäkin on sallittua. Vaikkapa Kiinassa on aivan eri nettikulttuuri kuin Suomessa, mutta täälläkin Keskusrikospoliisi voi sen kummemmin selittelemättä laittaa verkkosivustoja mustalle listalleen.

Artikkelissa nykyisen sosiaalisen median seuraavaksi vaiheeksi nimettiin sosialisoitu media. Pohdimme, että uudet FB:n korvaajiksi tuotetut yhteisöpalvelut edustavat tätä vaihetta, samoin kuin wikit. Palvelut toimivat omista lähtökohdistaan, vailla ulkopuolista kontrollia, perinteisten kaupallisten palvelujen rinnalla. Kaiken kaikkiaan totesimme, että oli virkistävää keskustella yleisemmällä tasolla, sillä useat lukupiirimateriaalit ovat olleet koulusidonnaisia. Lisäksi keskustelimme siitä, että tämän lukupiirin puitteissa käsiteltyjä teemoja olisi nyt hyödyllistä tarkastella nimenomaan kirjastojen kannalta ja täsmentää näin opittua ammatillisen näkemyksen muodostamiseksi: Suoranta totesi artikkelissaan, että opettajien tulisi kyseenalaistaa totutut käsitykset ja muodostaa oma mediapedagogiikkansa. Sama koskee kirjastonhoitajia ja "kirjastopedagogiikkaa".

Lisäksi

- ITIMA31 suorittajilla tehtävä: Michael B. Eisenberg, "Information Literacy: Essential Skills for the Information Age", Journal of Library & Information Technology, Vol 28, No 2 (2008) [[18]]

- Käsitellään tehtävä wikiopistossa

- Referaatin tekee Vappu.

Kommentit referaattiin:

Artikkelissa tuntui olevan varsin tuttua asiaa informaatiolukutaitojen kolmesta keskeisestä kontekstista. On totta, että informaatio- ja tietotekniikkataitoja tarvitaan melkein jo alalla kuin alalla, mutta itsekkin jäin hieman miettimään Eisenbergin luoman ajatusmallin erinomaisuutta. Varsinkin the Big6 -ongelmanratkaisuprosessimalli tuntui aika leveällä pensselillä maalatulta, koska monipuolisten lähteiden kriittisyyttä ei mielestäni siinä painoteta tarpeeksi. Artikkelissa oli myös mainittu, että opettajien tulisi painottaa tätä mallia koulutehtävien ja opetuksen lomassa. Mutta kuinka sitä oikeasti hyödynnetään? Ja ottavatko edes kirjaston ammattilaiset tätä kokonaisuutta huomioon opettaessaan esim. tiedonhakua koululaisille?

Yhtenä kontekstina oli mainittu teknologia ja nimenomaan tietokonelukutaitojen laajempaa osuutta informaatiolukutaidon opetuksessa. Mielestäni tämä näkyy hyvin esim. kirjastojen järjestämillä tietoteknisten taitojen peruskursseilla, joissa enemmänkin harjoitellaan lisäämään rohkeutta käyttämään tietokonetta. Varsinkin iäkkäimmillä ihmisillä voi olla arkuutta tarttua yksinkertaisiinkin tietoteknillisiin tehtäviin, koska ollaan epävarmoja omasta käyttötaidosta. Valmiudet minkätahansa teknologiauudistuksen käyttöön vahvistuu mielestäni juuri rohkeuden ja itsevarmuuden lisäämisellä. Tämä on yksi tärkeä haaste informaatiolukutaidon opetuksessa nimenomaan teknologian näkökulmasta. Näillä kursseilla tulisi ottaa huomioon myös kurssilaisten omat tarpeet ja se mitä he itse haluavat oppia (vrt. todelliset tarpeet).

Referaatin lopussa oli mietitty sitä, tulisiko kirjaston puuttua opetukseen, ja onko se kirjastojen asia. Mielestäni varsinkin lasten ja nuorten kirjastotyössä kirjaston ja koulun yhteistyö on tärkeää. Se muodostaa luottamusta kumpaankin osapuoleen ja yhteisten pelisääntöjen muodostaminen opetuksessa luo ainakin selkeyttä yhtenäisiin päämääriin. Toisaalta olemme myös aikaisemmin puhuneet lukupiirissä siitä, kuinka paljon kirjastoammattilainen voi toteuttaa omaa ideologiaa esim. tiedonhaun opetuksessa. Pitääkö kirjaston mennä aina opetussuunnitelman mukaan vai voiko se käyttää omia opetuskäytäntöjä? Tämä on ikuinen suo, johon ei ole selkeää vastausta. Voi vaan todeta, että tapaukset täytyy ratkaista tilanteen mukaan ja jokaiseen tapaukseen on varmasti oma luonteva tapansa toimia. Liisa