YHDISTYKSEN JOHTAMINEN INNOSTAMISENA
Mielenkiintoinen mahdollisuus etsiä uusia näkökulmia yhdistyksen johtamiseen on sosiokulttuurisen innostamisen perinteeseen tutustuminen. Innostajana toimiminen tarjoaa kultaisen keskitien johtajavetoisen ja täysin itseohjautuvan toiminnan välillä. Innostajan ero perinteiseen johtajaan verrattuna on siinä, että vaikka hän toimisi hyvinkin aktiivisesti esimerkiksi käynnistämällä erilaisia prosesseja tai koordinoimalla yhdistyksen toimintaa, hänellä ei ole määräysvaltaa muihin ihmisiin nähden. Tässä luvussa pohditaan, miten sosiokulttuurisen innostamisen ideoita hyödyntämällä on mahdollista elävöittää yhdistystoimintaa.
Sosiokulttuurisesta innostamisesta puhuttaessa korostetaan eri yhteyksissä erilaisia innostajuuden piirteitä. Jaetun johtajuuden näkökulmasta tarkasteltuna, on hyödyllistä keskittyä kolmeen innostamisen peruselementtiin: kaikkien toimijoiden välisen dialogin laatuun, oppimista tukevaan tutkimuksellisuuteen ja muutokseen tähtäävään toiminnan perusvireeseen. Alla on kuvaus näistä peruselementistä. Luvun lopussa on pohdittu innostajana toimivan ihmisen toimenkuvaan.
Sosiokulttuurisen innostamisen taustaa
Sosiokulttuurinen innostaminen toimintamuotona sai alkunsa Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisiin ankeisiin olosuhteisiin haluttiin tuoda innostamisen menetelmillä toivoa. Ranskan kielessä toimintamuotoa kuvaavaksi termiksi vakiintui animation socioculturelle. Latinan kielen sana anima tarkoittaakin elämää tai elähdyttämistä. Sosiokulttuurisen innostamisen idean Suomessa lanseerannut Leena Kurki sanoo aiheesta kirjoittamassaan teoksessa osuvasti: “innostaminen on elämän antamista, motivoitumista, suhteeseen asettumista ja toimimista yhteisön puolesta” (Leena Kurki 2000). Suomen kielessä käyttöön otettu termi innostuminen viittaa ihmisten sisäiseen motivaatioon ja inspiroitumiseen. Molemmat niistä luovat erinomaisen perustan itseohjautuvalle järjestötoiminnalle. Leena Kurki onkin todennut, että suomalaisten kansanliikkeiden (esim. Nuorisoseuraliike) toiminta on itsessään edustanut sosiokulttuurista toimintaa (Kurki 2000).
Sosiokulttuurisessa toiminnassa painottuvat sekä toiminnan yhteisöllinen että kulttuurinen ulottuvuus. Toiminnan yhteisöllinen ulottuvuus ilmenee toimijalähtöisyytenä, osallistumisena, osallisuutena ja yhdessä kasvamisena. Toiminnan kulttuurisen ulottuvuuden katsotaan usein viittaavan kulttuuristen ja taidelähtöisten menetelmien hyödyntämiseen, mutta kaikkein syvällisimmässä merkityksessä se viittaa määrätietoiseen pyrkimykseen saada toiminnalla aikaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia.
Silloin kun pyrkimyksenä on syvälle menevät yhteiskunnalliset muutokset, puhutaan usein innostamisen kuumasta maailmasta. Innostamisen kylmässä maailmassa toiminnan tavoitteena on enemmän elämysten tarjoaminen kuin yhteiskunnallinen muutos. Siinä missä innostamisen kylmässä maailmassa kysymys on elämyksien tuottamisesta jopa kaupallisessa mielessä, on innostamisen kuumassa maailmassa tavoitteena pyrkiä elämän peruskysymysten ääreen.
Kaiken keskiössä toimijoiden välinen dialogi
Dialogi on yksi innostamisen ydinkäsitteistä. Se on myös ainoa keino välttää ylhäältä tai vain muutaman ihmisen toimista johdetun yhdistystoiminnan karikot. Innostamisen hengestä kumpuava yhdistystoiminta lähtee liikkeelle kaikkien toimintaan osallistuvien ihmisten tarpeista, unelmista ja intohimoista, ei niinkään organisaation tai sen piirissä auktoriteettiasemaan kohonneiden ihmisten tarpeista. Niin toiminnan tavoitteet kuin niiden tavoittamiseen tähtäävistä keinoista päätetään yhdessä tasavertaisuuteen perustuvan dialogin avulla.
Aito dialogi vaatii taitoa ja tahtoa. Viime kädessä siinä on kysymys ihmisten välisestä onnistuneesta vuorovaikutuksesta. Siitä että ihmiset suostuvat kuulemaan ja kokevat tulevansa kuulluiksi. Kysymys on halusta uskaltautua tasapuoliseen suhteeseen muiden toimijoiden kanssa. Aito Minä-Sinä -suhde on avoin, suora, molemminpuolinen ja läsnäoleva. Toinen ihminen kohdataan aidosti ja vertailematta, koko olemuksella. Minä-Se, subjekti-objekti -suhteessa toinen koetaan esineenä eikä häntä osata kuunnella. Paulo Freire korostaa persoonaksi kasvamisen perusedellytyksenä aitoa, autenttista dialogia, jonka avulla voimme saada tietoa toisten kokemasta todellisuudesta ja estää vieraantumistamme toisista. Tietäminen onkin aina vuorovaikutussuhde, dialoginen prosessi. Siksi todellisuus, joka ei ole yhteydessä toiseen ihmiseen, on keinotekoinen. Aidossa dialogissa kaksi tai useampi ihminen pohtii ja arvioi sekä luo uudelleen elämänsä todellisuutta. Dialogi luo pohjan niin yksilöiden kuin organisaatioidenkin oppimiselle ja uudistumiselle (ks. Kurki 2000, Kinnunen & Penttilä & Rantala & Salonen & Tervo 2003).
Tutkimuksellisuus avaimena oivaltamiselle ja yhdessä oppimiselle
Sosiokulttuurisessa toiminnassa maailman muuttaminen ja inhimillinen kasvu kulkevat käsi kädessä. Samalla tavalla yhdistystoiminnasta jää parhaimmillaan jälkiä niin ympäröivään maailmaan kuin yhdistyksessä toimiviin ihmisiin. Sekä maailman muuttaminen että ihmisenä kasvaminen vaatii oppimista ja oivaltamista. Sosiokulttuurinen ajattelu sisältääkin kolme keskeistä, oppimiseen liittyvää elementtiä, havahtuminen, tutkimuksellisuus ja arviointi.
Havahtumisella viitataan siihen hetkeen, jolloin ihminen tai ryhmä ihmisiä oivaltaa, että asiat eivät olekaan sitä miltä ne näyttävät. Havahtuminen voi tarkoittaa pienen "hiushalkeaman" syntymistä ihmisen maailmankuvaan tai minäkuvaan. Tällainen hiushalkeama toimii parhaimmillaan voimakkaana toiminnan motiivina. Asioille pitää tehdä jotain!
Havahtuminen voi myös toimia motiivina tutkia asioita perin pohjin. Mutta koska ihmisellä näyttää olevan vahva taipumus uskoa siihen miltä asiat näyttävät, voi myös olla, että havahtumista ei tapahdu ennen kuin asioita on tutkittu pintaa syvemmältä. Tutkimuksellisuus on joka tapauksessa ominaispiirre, jota ilman sosiokulttuurista innostamista sen enempää kuin vaikuttavaa yhdistystoimintaa on vaikea kuvitella. Tutkimuksellisuuden käsitteelle ei ole syytä antaa liian juhlallisia tulkintoja. Ihmisen sisään rakennetusta uteliaisuudesta ei ole pitkä matka sosiokulttuurisen toiminnan tarkoittamaan tutkimuksellisuuteen. Kannattaa korostaa tutkimuksellisuuden kepeyttä ja seikkailullisuutta. Ympäröivä todellisuus, jota halutaan muuttaa ja kehittää, on tunnettava perusteellisesti. Ympäristön ennakkoluuloton analysointi on avain sosiokulttuuriseen toimintaan. Riittävän vakuuttava tutkimustieto antaa toiminnalle sellaisen painoarvon, joka voi toimia ratkaisevana tekijänä suuriinkin yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Tutkimuksellinen ote ja kyltymätön halu oppia uutta antavat uudenlaisia merkityksiä toiminnan arvioimiselle. Arviointi ei ole vain välttämätön paha vaan oppimista ja oivaltamista vauhdittava käytäntö. Arvioinnille on luotava edellytykset jo toimintaa suunniteltaessa. Tavoitteet on asetettava niin, että niiden saavuttamista on helppo seurata. Arviointi on parhaimmillaan koko toiminnan ajan jatkuvaa toiminnan tarkastelua, jolla luodaan edellytykset uudistumiselle.
Sosiokulttuurisessa innostamisessa itsearvioinnilla, eli oman toiminnan arvioinnilla, on keskeinen merkitys. Se on keino tunnistaa ryhmän toiminnan vahvuudet ja parantamista kaipaavat alueet. Kun itsearviointi on jatkuvaa, se tuo ryhmälle palautetietoa toiminnan onnistumisesta, tuloksellisuudesta ja kehittämistarpeista. Itsearvioinnin avulla on helppo vaikuttaa toimintaan, koska päätökset tekee sama ryhmä, joka ne myös toteuttaa. Toiminnan arviointi luo pohjaa uusille havahtumisille. Sosiokulttuurista toimintaa voikin tarkastella ns. toimintatutkimuksellisen syklin näkökulmasta. Syklissä toistuu spiraalin omaisesti toiminnan suunnittelu, itse toiminta, kriittiseen havainnointiin perustuva toiminnan arviointi, tarkentunut toimintasuunnitelma jne. Lähestymistapa on läheistä sukua viime aikoina suosituksi tullutta ketterän kehittämisen mallia.
Aidosti päämäärätietoinen toiminta luo edellytykset muutokselle
Psykoterapeutti, kouluttaja Britt-Marie Perheentupa jakoi eräässä työnohjaajille tarkoitetussa tilaisuudessa organisaatiot kolmeen kategoriaan, yhdessä olemista varten perustettuihin organisaatioihin, aidosti tehtävätietoisiin organisaatioihin ja tehtävänsä kadottaneisiin organisaatioihin. Yhdessä oleminen voi olla hyvinkin palkitsevaa, mutta suurimman täyttymyksen tunteen ihminen voi saavuttaa, kun hänellä on sosiaalisten suhteiden lisäksi mahdollisuus olla mukana toiminnassa, jolla on yhteiskunnallista merkitystä. Aito osallisuus syntyy osallistumisesta merkitykselliseen tekemiseen ja tietoisuudesta, että omalla panoksella on tärkeä rooli päämäärien saavuttamiselle.
Ollakseen yhteiskunnallisesti merkityksellistä yhdistystoimintaa, on yhdistyksen jäsenten oltava tietoisia yhdistyksen perimmäisistä päämääristä. Toisin sanoen yhdistyksen perustehtävän on oltava sellainen, että se on helppo ymmärtää ja siitä on mahdollista innostua. Sosiokulttuurisen Innostamisen projekteissa toiminnan tavoitteet ja siihen tähtäävät toimenpiteet työstetään yhteisen dialogin avulla. Osallistavan keskustelun kautta muotoutuu toiminnalle innostava päämäärä. Toimintaan on hyvä sitoutua, kun on itse saanut olla osallisena päämäärän muotoilemisessa.
On helppo kuvitella, että juuri samanlaisen prosessin lopputuloksena on syntynyt Suomen tuhannet ja taas tuhannet yhdistykset. Vuosien tai mahdollisesti vuosikymmenien aikana, on yhdistyksen sääntöihin kirjattu tarkoituspykälä saattanut menettää ajankohtaisuuttaan tai alkuperäinen idea on saattanut muuten unohtua toiminnan rönsyilystä tai muista syistä johtuen. Juuri tällaisissa tilanteissa ovat innostamisen menetelmät omimmillaan. Yhdessä keskustelemalla voidaan yhdistyksen olemassa olon syy palauttaa mieleen. Tarvittaessa voidaan perustehtävä sanoittaa uudelleen, paremmin uutta aikaa ja muuttuneita olosuhteita vastaavaksi.
Yhdistystoiminta on luonteeltaan ihmisten syvistä tunnoista syntynyttä tekemisen paloa, joten toiminnassa on usein sisäänrakennettuna halu muuttaa maailmaa ja jättää oma kädenjälki tapahtumien kulkuun. Samaten yhdistystoimintaan liittyy vahva yhdessä tekemisen eetos. Tätä eetosta on syytä vaalia huolella, koska nykyaika suosii enemmän liike-elämästä tuttua kaupankäynnin eetosta. Siinä tavoitteena on tuottaa tuotteita ja palveluja maksukykyisille asiakkaille rahallista korvausta vastaan. Yhdistystoimintaankin voi liittyä tuotteiden tai palvelujen myyntiä, mutta kaupankäynnin ylikorostuminen saattaa häivyttää toiminnan alkuperäisen tarkoituksen taka-alalle.
Innostamisen perinteestä vaikutteita ammentavassa yhdistystoiminnassa ihmiset tulevat tietoiseksi omasta roolistaan yhdistyksessä, yhteiskunnassa ja maailmassa. Samalla heidän on helpompi hahmottaa yhdistystoiminnan mahdollisuudet muuttaa yhteiskuntaa ja maailmaa (ks. Innostuskirja.Nyt 2004).
Innostava johtaminen on katalysaattorina toimimista
Saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, mutta itseohjautuva toiminta ei ohjaudu itsestään. Tarvitaan joku, joka virittää ja ylläpitää aitoa dialogia silloin kun sellainen ei ota syntyäkseen. Tarvitaan joku, joka koordinoi yhteisöllisten päätösten tekemistä toiminnan päämääristä silloin kun erilaiset ehdotukset päämääristä uhkaavat tukahduttaa toinen toisensa. Ja tarvitaan joku, joka kannustaa tutkimaan asioita pintaa syvemmältä silloin kun on houkutus tyytyä ensimmäisenä mieleen tuleviin ratkaisuihin. Sanalla sanoen tarvitaan innostajaa.
Jean Claude Gilletin (1995) mukaan innostajana toimiminen näyttäisi edellyttävän innostajalta osaamista kolmella eri tehtäväalueella. Gillet puhuu helpottamiseen ja välittäjänä toimimiseen liittyvistä tehtävistä, tuotannollisista tehtävistä, sekä tehtävistä, jotka edesauttavat valaistumista (Kurki 2000, 77-79).
Helpottamisen ja välittämisen tehtävää toteuttaessaan innostajat ovat fasilitaattoreita, ryhmän elämän helpottajia, organisoijia, tavoitteiden ja metodien asiantuntijoita, kommunikaatiorakenteiden luojia, keskustelun ja reflektion koordinoijia sekä strategioiden suunnittelijoita. Fasilitointi perustuu ryhmäprosessien suunnitteluun ja toteuttamiseen. Fasilitoinnilla lisätään monimuotoista keskustelua ja herkistetään luovuutta ja helpotetaan näin tavoitteen toteutuminen.
Tuotannollisessa tehtävässä innostajan haasteena on kanavoida ryhmässä olevaa energia toiminnaksi, jonka tuloksena syntyy tuotos. Perinteisessä sosiokulttuurisen innostamisen projekteissä tämä tuotos voi olla esitys tai performanssi. Yhdistystoiminnan kontekstissa tuotos määräytyy yhdistyksen tarkoituspykälän määrittämien toiminnallisten tavoitteiden mukaisesti.
Gilletien mukaan innostajan tehtävänä on myös luoda edellytyksiä valaistumiselle. Valaistumista ei tässä käytetä sanan uskonnollisessa merkityksessä vaan pikemminkin sillä viitataan jo aiemmin puheena olleisiin havahtumisen hetkiin, joissa sinänsä voi olla jotain piirteitä, joita voisi kutsua pyhiksi. Keskeisellä sijalla ovat tunteet, asenteet ja havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävät ilmiöt. Innostaja pyrkii selkeyttämään näitä toiminnallaan sekä mahdollistamaan näin ryhmän sosio-affektiivisen kiinteyden löytymistä. Kun innostamisen ideologia ja metodologia tuodaan fasilitoivaan johtamiseen, toiminta syvenee ja jalostuu. Fasilitaattori ei ole enää vain helpottaja, vaan valaistumisen tuoja sekä yhteisön puolesta ja kanssa taisteleva innostaja. Valaistuminen luo tilaa utopioille, vapauttaa puhetta, selkiyttää tunteita, edistää sosiaalista kiinteyttä, lisää motivaatiota ymmärrystä ja tietoisuutta sekä toiminnan tavoitteellisuutta (Kurki 2000, 79).
Ruohonjuuritason pohdiskeluja: Sukupolvelta toiselle
Pilotti toteutettiin Ruotsinsuomalaisten Keskusliitossa ja sen vetäjänä toimi Raija Airaksinen-Björklund.
Sukupolven vaihdos on hyvä tapa punnita yhdistyksen elinvoimaisuus. Miten uusi sukupolvi kiinnittyy yhteisöön, jonka olemassaolo perustuu edellisen sukupolven yhteiseen kokemuspohjaan? Ruotsinsuomalaisten Keskusliiton pilotti keskittyi paikallisyhdistysten kehittämistarpeisiin tästä näkökulmasta. Aktiivitoimijoiden ikääntyminen ja vastuun kasautuminen yksien ja samojen toimijoiden harteille on suuri haaste.
Vastauksien löytämiseksi pidettiin kehittämisseminaareja useassa paikallisyhdistyksessä sekä toteutettiin jäsenistön odotuksia kartoittava kyselytutkimus. Keskusteluihin osallistuneet henkilöt tunnistivat selkeän tarpeen laajalle yhteistyölle muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Maahanmuuttajayhdistyksen ei kannata käpertyä itseensä. Tulevaisuuden maahanmuuttajayhdistyksen mielikuvatavoitteeksi linjattiin ’smart, smidig ja modern’ (fiksu, ketterä ja moderni).
Jalkautuminen suomalaiset juuret omaavien keskuuteen antoi arvokasta tietoa siitä, mikä jäsenistöä kiinnostaa ja millaiseen toimintaan he olisivat valmiita osallistumaan. Pilotin yhteydessä järjestettiin nuorille kielikursseja ja lapsiperheille perinneruokakursseja juhlapyhiin liittyen. Valmistettiin mm. joulutorttuja, munkkeja ja karjalanpiirakoita. Lapsille suunnattuja toimintapäiviä järjestettiin yhteistyössä muiden paikallisten toimijoiden kanssa. Suurin koitos oli yhteinen teatteriprojekti, johon osallistui yli 30 eri-ikäistä alueen ruotsinsuomalaista. Nimensä mukaan Yhdessä- Tillsammans esityksen valmistumiseen osallistui myös uusia, ei-aktiiveja nuoria ja lapsia. Vuoden kestäneen projektin aikana Suomi-seuran toimintaan mukaan tuli toivottua lisäpotkua. Kielitaito parani, ymmärrys omista juurista avautui ja ennen kaikkea kiinnostus toimintaan lisääntyi.
Osallistuminen toimintaan lisäsi ihmisten ryhmään kuulumisen tunnetta. Tämä puolestaan lisäsi sitoutumista ja halua ottaa aktiivisempaa roolia maahanmuuttajayhdistysten pyrkiessä pitämään yllä kontaktia omiin juuriin. Toiminnan myötä sukupolvet kohtaavat ja perinnetietous siirtyy kuin itsestään. Oleellista on, että tarjotaan mahdollisuuksia osallistumiselle, mutta jätetään ihmiselle vapaus valita, tuleeko vielä toisenkin kerran. Saadun palautteiden mukaan uudenlainen toiminta oli innostavaa; ”täällä olikin mukavaa”, ”emme olisi arvanneetkaan”. Se mikä ensimmäistä maahanmuuttaja sukupolvea innosti, ei kiinnosta nuorempaa ikäpolvea lainkaan. Halua toimia kuitenkin löytyi. Esimerkiksi nuorista äideistä löytyi vetäjiä monenlaisiin ja näytelmäpukujen ompelijoita.
Irti päästäminen ja totutusta poikkeaminen on järjestöaktivisteille suuri haaste. Kun sen kerran uskaltautuu tekemään, voi yllättyä positiivisesti. Tämä luo sitä uutta ruotsinsuomalaista kulttuuria, jolla on juuret Suomessa, mutta jota voi tehdä jopa ruotsiksi.