Tehtävä2

Komhttp://fi.wikiversity.org/wiki/Etusivumentit/ Kanerva

Hyvä kokonaisuus, kiinteästi kirjoitettu ja esimerkein höystetty. Mitä seuraavaan tehtävään ehdotan, olisi selkeä pohdinta. Eli otsakkeen pohdinta alle niitä pohdiskelevia osioita. Tässähän on pohdintaa tekstinkin lomassa, mikä on oikein hyvä ja tekee kokonaisuudesta luettavan, mutta silti erillinen pohdinta ryhdistäisi entisestään kokonaisuutta. Mediakasvatus tämän päivän koulussa- otsikon kappaleessa lukee: Miellän tämän niin, että opettajankoulutuksessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota opettajien ja oppilaiden mediayhteensopivuuteen eli opettajien tulee omaksua samanlainen nopea, jatkuva, koko ajan läsnäoleva, vuorovaikutteinen ja minun mielestäni jopa orjuuttava median käyttö esim. FB:n tai twitterin välityksellä. Onkohan tässä tarkoituksella vain yhden henkilön mielipide, vai onko siinä unohtunut kirjoittaa miellämme....ja meidän mielestämme? Pidin kovasti esimerkeistänne teksin lomassa.

Sinivuokot: kiitos huomiosta, sinne oli vanhingossa tullut keskustelustamme minä muodossa tuo lause. Teemme siis kolmoseen tuon pohdintaosion erikseen.

Mediakulttuuri oppimisessa ja opiskelussa

Mediakulttuurin monipuoliset muodot ja globaali tiedonvälitys jäsentelevät informaatiota jo ennalta. Suorannan artikkelin mukaan mediakulttuurissa yhdistyvät aistilliset ja mielelliset halut, tarpeet ja mielikuvat, pyrkien kaupallisten tuotteiden jalostamis- ja myymistarkoitukseen. Media muodostaa yhden kasvatuskontekstin. (Suoranta, 35) Mediakasvatus taas tulkitsee osaltaan mediakulttuuria. Kriittinen mediakasvatus on sidoksissa nykyisiin yhteiskuntaelämän rakenteisiin ja niiden ymmärrettävyyteen. (Suoranta, 32).Wikiopisto on yksi muoto harrastaa opiskelua ja oppimista mediakulttuurin ympäristössä. Yhdessä tuotetun ja muokatun aineiston avulla luomme uusia näkökulmia ja tietoa toisten oppijoiden saataville ja kommentoitavaksi. Suoranta(1998) korostaa artikkelissaan kriittistä ja kyseenalaistavaa suhtautumista tietoon, jota mediakulttuurissa käsittelemme. Suorannan artikkeleissa todetaan että vietintävälineet ovat antaneet mahdollisuuden oppia laajemmin myös koulun ulkopuolella. Empiirisesssä tutkimuksessa jossa tutkittiin oppilaiden oppimiskokemuksia havaittiin, ettei koululla ole enään niin suurta merkitystä kokemuksellisessa oppimisessa, koska mediakulttuuri tuottaa niin kovalla vauhdilla meille tietoa ja se toimii ikään kuin ennakko informaation jäsentäjänä ja perusrakenteena. Lapset ja nuoret oppivat yhä enemmän median avulla. Hankalaksi median avulla oppimisen tekee se, että esimerkiksi internetiin kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa. Nuoren ja varsinkin lapsen on vaikea erottaa luotettava tieto epäluotettavasta tiedosta. Tämä on mielestämme hyvä huomio. Yhtälailla se on aikuisellekin vaikeaa. Tuosta edellisen tehtävän wikikeskusteltusta kävikin ilmi kuinka ongelmallista on se kuinka voida varmuudella tietää onko siellä oleva teksti täysin todenperäistä vaiko ei. Mediaskultuurin hyötynänähdään myös esimerkiksi kielitaidon nopean kehittymisen nuorilla englanninkielisten tv- ohjelmien ja sarjojen sekä pelien avulla. 10v+ nuoret pelaavat liveyhteyksillä pelejä netissä eri maista tulevien aluksi ihan vieraiden pelaajien kanssa ja keskenään käyttävät englantia. Samoin yleinen tietokoneen käyttötaito kehittyy nuorilla mediakulttuuri avulla kuin itsestään. Mediakulttuuri antaa meille paljon opiskeluun liittyvää hyödyllistä materiaalia, mutta kriittisyys kaikkeen käyttämäämme tietoon kannattaa pitää mukana, sillä kaikkien käyttäjien etiikka ei välttämättä ole aina kohdillaan.

Mediakulttuuri, medialukutaito ja mediasosiaalisuus ovat nuorille varsin hyviä väyliä oppia uusia asioita, oppia kieliä ja oppia sosiaalisia taitoja, mutta miten saada nuoret mediakriittisiksi ja jopa mediavarovaisiksi. Valvottu mediakasvatus jo peruskoulun ala-asteelta olisi ehkä vastaus. Em. oppimisväylät soveltuvat varsin hyvin myös meille kokeneemmille oppijoille (kuten tässä nyt yritetään) ja sen vuoksi kannatan suvaitsevaa asennetta sähköiseen mediaan enemmän kuin kahlitsevaa mallia - mikä ei täydellisenä toimikaan, kuten ollaan esim. Kiinassa jo havaittu. Tuo turvallisuus on asia, johon yhä enemmän tulee kiinnittää mediakasvatuksessa huomiota. Pilvipalvelut ovat jatkuvasti laajentuneet tarjonnaltaan ja mediakultuuriin kuuluu myös tietää ja sisäistää riskit ja vaarat, joita kehittynyt teknologia voi sisältää. Tämä näkökulma tulee ehdottomasti ottaa myös mediakasvatuksessa esille.

Mediakulttuuri-mitä se on?

Suoranta ( 2003,9 ) kirjoittaa kirjassaan Kasvatus mediakulttuurissa mm. seuraavaa: Mediakulttuuri muodostaa lasten ja nuorten keskeisen oppimisen ja toiminnan ympäristön. Eiköhän tämä koske myös aikuisia! Lisäksi hän lajittelee mediakulttuurin täydelliseksi ideologiaksi, jossa lapset ja nuoret oppivat elämän perusasioita, kuten ajattelun, puhumisen, toiminnan, pukeutumistrendit, musiikkivalikoiman. Populaarikulttuuri nivoutuu vahvasti mediakulttuuriin. (Suoranta 2003, 10)

Mediakulttuurin suhde oppimiseen ja opiskeluun kiteytyy mielestämme siihen, miten suhtaudutaan mediakasvatukseen. Miten sitten käsitämme mediakasvatuksen? Se voisi olla esimerkiksi kasvatusta kasvamaan mediakulttuuriin, mediakultturelliksi yksilöksi, joka ymmärtää media tuomat mahdollisuudet, mutta myös uhat. Nykypäivänä mediakulttuuri on osa joka päivästä elämäämme, joka toimii parhaillaan informaation ja nopean tiedonvälityksen välineenä, mutta sillä on myös tämä negatiivinen puolensa. Kun oppi käyttämään mediaa oikealla ja kriittisellä tavalla se antaa hyvän oppimisympäristön. Miellämme mediakasvatuksen kasvatukseksi viestintävälineiden avulla viestintätieteen kautta. Mediakasvatuksen tärkein tehtävä on kasvattaa käyttäjien - sekä nuorten että aikuisten - medialukutaitoja. Mediakasvatus on mielestämme tietenkin laitteiden ja ohjelmien tuntemista, mutta myös erilaisten mediatuotosten analysointitaitojen ja kriittisten arviointitaitojen kehittämistä. Lopulta mediakasvatus on myös omien mediatuotosten valmistustaitojen kehittymistä.

Suomen mediakasvatuksen historia on perin lyhyt. Mieltäisimme sen ensimmäisenä sanomalehtikasvatukseksi, missä muistamme Suomen olleen eturivin maita 1960 -luvulla ja sen jälkeen tuli elokuvakasvatus. Muistamme itse 1970 -luvulla saaneemme joukkotiedotuskasvatus opetusta, josta 1980 - luvulla alettiin käyttää termiä viestintä- tai ilmaisukasvatus. 1990 -luvulla mukaan astuivat informaatioteknologia ja koulujen viralliset ATK -tunnit. Muistamme myös ensimmäisiä ATK-tunteja n. vuodelta 1985, jolloin teimme jotakin ohjelmisto-tyyppistä koodausta tietokoneilla, eipä oikein innostanut siihen aikaan tietokoneen käyttö. Siis ei ollut tarjolla kaikkia näitä nykyhienouksia ja värikästä maailmaa, mitä netti meille tarjoaa. Ruudulla näkyvä tausta oli muistaakseni harmaa ja teksti vähän tummempi harmaa, väreillä ei siihen aikaan juuri pröystäiltyMyös tuolta kuuluisalta -85 vuodelta on lukiokaverini matemaatikkoisän sanat. “uskokaa pois, pian joka kotitaloudessa tulee olemaan tietokone”.Se kuulosti utopistiselta ja kamalalta, sellaiselta skifi-leffaskenaariolta. Eipä mennyt kuin pari vuotta kun jo opiskelimme ohjelmointia ja oma kone oli kotiin hankittu. -90 luvulla syntyneiden nuoruudessa media ja tietotekniikka olivat hurjassa nousussa suomessa. Tietokoneet löytyivät jo joka kodista ja ensimmäiset kapula kännykät tulivat markkinoille. Oli siinä ihmettelyä kun pystyi soittamaan ilman puhelinlankoja.

2000 -luvulla on käsite mediakasvatus vakiintunut, vaikka kouluissa puhutaan medialukutaidon oppitunneista. Suomessa perustettiin vuonna 2005 mediakasvatuksen tutkimusta ja opetusta edistämään mediakasvatusseura. Kiteyttäen voi sanoa, että 1960 -luvulta lähtien on Suomessa ollut mediakasvatusta, vaikka termit sekä käsitteet ovat mukailleet kulloinkin voimassa ollutta käsitystä mediasta. Mediakasvatusseuran ensimmäisessä omassa julkaisussa 1/2007 Näkökulmia mediakasvatukseen toteavat Reijo Kupiainen, Sara Sintonen ja Juha Suoranta artikkelissaan Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet : Yleistäen näyttää siltä, että mediakasvatuksen kehitys on kulkenut käsi kädessä mediateknologioiden kehittymisen myötä. Aina on tullut jokin uusi väline tai teknologia, joka on sysännyt edeltäjänsä ja saanut sijaa esimerkiksi luokkahuoneessa. Mediakasvatuksen kehitys on siten ollut hyvin mediateknologisesti painottunutta ja sen mukanaan viemää, ikään kuin käsitteen alkuosan ”media” määräämää. Em. tutkijoiden mukaan kouluissa ollaan siirtymässä tai jo siirrytty uudenlaisen mediakasvatuksen tilaan, jossa aletaan tutkia niitä kasvatuksellisia ja pedagogisia mahdollisuuksia, mitä kaikkea mediakasvatus opetuksellisena prosessina voi pitää sisällään.

Mediakasvatus tämän päivän koulussa

Samaa asiaa sivuaa Juha Suoranta artikkelissaan Kriittinen pedagogiikka ja mediakasvatus toteamalla, että jos opettajankoulutuksessa pitäydytään vain mediaopetuskeinojen ja teknologiosten välineiden korostuksessa, niin silloin koulut jatkavat mediaideologioiden uusintamista, jonka seurauksena uudet sukupolvet kehittävät vastakulttuureita täysin koulusta riippumatta. Miellämme tämän niin, että opettajankoulutuksessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota opettajien ja oppilaiden mediayhteensopivuuteen eli opettajien tulee omaksua samanlainen nopea, jatkuva, koko ajan läsnäoleva, vuorovaikutteinen ja mielestämme jopa orjuuttava median käyttö esim. FB:n tai twitterin välityksellä. Jos opettaja ei osaa/halua/pysty olemaan koko ajan läsnä somessa, niin silloin oppilaat pitävät häntä epäpatevänä opettamaan heille mediakulttuuria tai mediakriittisyyttä. Kuinka paljon lopulta tänä päivänä opettajakoulutuksessa nimenomaan konkreettisia mediakasvatuksen keinoja opettajille opetetaan? Tampere on selvästi edelläkävijä tässä, mutta miten muualla Suomessa. Eräällä kurssilla nuori opettajaopiskelija kommentoi keskustelua, jossa mietittiin vaihtoehtoja frontaaliopetukselle: “ei sitä opettaja uskalla alkaa muuttaa opetustyyliään, vanhemmat hyökkäävät sitten opettajan kimppuun jos koulu ei olekaan sellainen kuin se aina on ollut”. Sen lisäksi siis, että opettajille tulisi kouluttaa mediakasvatusta, tulee heitä kasvattaa myös vahvoiksi ihmisiksi, joilla olisi voimaa pitää päänsä ja muuttaa koulutusta. Ei aivan helppo tehtävä. Täytyy kuitenkin muistaa että esimerkiksi vanhempaa opettajakuntaa edustavilla on oma vahva liitutaulu tyyli opettamisessa. Ei saisikaan laitata ihmisiä samaan muotiin kaikkia ei ole tarkoitettu oppimaan tietokoneen ja somen välityksellä, aina tullaan tarvitsemaan myös sosiaalista "face to face" kontaktia opettamisessa.

Reijo Kupiainen ja Sara Sintonen toteavat kirjansa Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus johdannossa, kuinka eräs opettaja oli vanhana “videomediakautena” kieltänyt oppilaita esittämästä luokalle itse tekemäänsä videota, missä kuvattiin keksittyä juttua huumenuorten hallusinaatioista. Opettaja mielsi em. tavalla mediakasvattajan eettisen ulottuvuuden. Vaikka kyseinen esimerkki oli 1990 -luvun koulusta, niin samanlaisia haasteita mediakulttuuri ja mediakasvatus kohtaavat tänäkin päivänä. Kupiaisen ja Sintosen mukaan kouluissa on läsnä erilaisia digitaalisia kuiluja (digital divides), mitkä ilmenevät eri sukupuolten, iän sekä varsinkin oppilaiden ja opettajien erilaisten mediasuhteiden muodossa. Oppilailla on käytössä usein tai lähes aina erilainen mediamaailma kuin opettajilla. Näin ollen mediayhteisymmärrys näiden ryhmien välillä on usein vaikeaa. Uudet teknologiat synnyttävät aina moraalisia paniikkeja ja opettajat kokevat mediakasvattajina olevansa moraalikasvattajia tai “portinvartioita”, mutta tällä asenteella he asettavat itsensä jo alkuvaiheessa törmäyskurssille oppilaiden kanssa. Mediakasvatus nähdään suojelullisesti liian yksisuuntaisena. Jos mediakulttuurin keskustelussa pääpaino kiinnitetään median kielteisiin ilmiöihin, niin silloin mediakulttuurin hyvät puolet jäävät väistämättä huonojen varjoon.Moraalin näkökulma on yleensä melko vähän esillä. Ehkäpä juuri tuosta edellä olevasta johtuen. Ehkäpä liiaksikin pelätään moraalisten näkökulmien esiin ottoa.Yhteiskuntamme tärkeä ja ehkä tärkein tukipilari on kuitenkin moraalimme. Kysymys oikeasta ja väärästä, sekä hyvästä ja huonosta on yksi elämän peruskysymyksistä. Rajoittamaton mediakulttuuri hämärtää näitä käsitteitä. Moniarvoisessa mediakulttuurissa ei ole mitään pidäkkeitä. Tästä näkökulmasta myös tietokonepelit kuuluvat mediakasvatuksen piiriin. Nuoren voi olla vaikea tehdä eroa titokonepeleissä kohtaamiensa asioiden ja mediakutturissa vastaavien asioiden kanssa. Peleissä voidaan käyttää äärimmäistä väkivaltaa ja kun nuori kohtaa sitä mediassa, niin sitä ei osata varoa.. Nuoren on kuitenkin miltei mahdoton tajuta tällaisen näkemisen vahingollisuutta. Pelkällä kieltämisellä varmaankin vain innostetaan heitä. Uusin teknologia mahdollistaa jo alle kymmenvuotiaille mahdollisuuden kaikkein rankimman pornonkin seuraamisen. Mikään mediakasvatus ei tälle kehitykselle voi mitään ilman nuoren sisäistämiä korkeita moraalisia arvoja. Voikohan kukaan mitään todellista mediakasvatusta saada aikaan mikäli ei ansaitse myös kasvatettavien kunnioitusta.Kyllä opettajankin tulisi olla omassa oppimisprosessissaan aktiivinen ja valmis oppimaan uusia taitoja myös oppilailta. Mielestämme opettajalta vaaditaan avointa, mutta samalla kriittistä, suhtautumista kaikkeen uuteen opittavaan koskien myös median mukanaan tuomaa tietotulvaa. Voidaan mennä hakoteille, jos luokassa on vaikkapa teknologiasta yli-innostunut opettaja hankkinut älytaulun, läppärit, videotykit ja screenit ja multimediaa-kaikkea yhtäaikaisesti, kuten eräässä luokkaesimerkissä näimme. Siinä hyvä asia pilattiin liiallisuudella, oppilaiden keskittyminen jakaantui liian monen ja lisäksi vielä opettaja samalla antoi frontaaliopetusta. Merkittävinä mediakulttuurin positiivisina ilmenemismuotoina opiskelussa ja oppimisessa voidaan pitää oppilaiden teknologisten taitojen kehittyminen, yleisten tiedonhankintataitojen lisääntyminen, ongelmanratkaisu- ja vuorovaikutustaitojen voimistuminen, sosiaalisten -ja yhteenkuuluvuustaitojen kasvaminen ja positiivisen itsenäistymisen löytyyminen. Samat taidot myös opettajalla lisääntyvät, jos hän vain itse uskaltautuu rohkeasti median tarjoamaan mahdollisuuteen kehittyä yksilönä ja ryhmässä. Ja se, että on vaihtoehtoja, työkalupakissa eri laisia työkaluja, sitä pidän itse tärkeänä. On erilaisia oppijoita, erilaisia opettajia. Yleisivistykseen kuuluu tietää näistä edes jotain, mutta itse voi valita mitä hyödyntää.

Lähteenä:

Kupiainen, R & Sintonen, S. 2009. Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus. Helsinki University Press/Palmenia.

Kynäslahti, H, Kupiainen, R, Lehtonen, M (toim.) Näkökulmia mediakasvatukseen , Mediakasvatusseuran julkaisu 1/2007, artikkeli Reijo Kupiainen, Sara Sintonen, Juha Suoranta, Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet.

Suoranta, J. 1998. Kriittinen pedagogiikka ja mediakasvatus. Julkaistu lehdessä Tiedotustutkimus-lehti 1998: 1, 21(1998): 32-45.

Suoranta, J. 2003. Kasvatus mediakulttuurissa. Jyväskylä: Gumm