Sukkelat suut/Johdanto

Johdanto -luento

Keskustelua (Anni): Luennoitsijoiden mukaan ei ole itsestään selvää, että vanhempi sukupolvi olisi uusien lukutaitojen suhteen nuorempia taitavampi. Toisaalta esiintyy myös huolta siitä, ymmärtävätkö lapset kaikkia vaaroja, joita verkkoympäristössä on. Tähän liittyy mielestäni diginatiivin (digital native) käsite, jota on toisaalta myös kyseenalaistettu [1]. Mitä mieltä olette – tekeekö se, että nuoret ovat kasvaneet koko elämänsä digiteknologian parissa, heistä automaattisesti teknologiataitoisia vanhempiinsa verrattuna? Mielestäni se, että vapaa-ajan teknologian käyttö saattaa jäädä yhteen asiaan keskittyväksi (esim. sosiaalinen media tai pelit) voi aiheuttaa sen, että ”yleispätevää” kriittistä lukutaitoa (johon kuuluu luentovideolla kuvailtu tiedon kyseenalaistamisen taito) ei välttämättä kehity. Kaikilla lapsilla ja nuorilla ei myöskään ole pääsyä samoihin välineisiin vapaa-aikanaan. Koulun tehtävä olisi siis tasata tilannetta mm. mediakasvatuksen avulla. Toivon, että tämän kurssin aikana katsottavista TED-videoista ja keskusteluistamme löytyy ratkaisuja siihen, miten opetus käytännössä tulisi järjestää, jotta lukutaitojen kehittymistä saataisiin todella tuettua.

Keskustelua (Milja): Voi olla, että suurelta osin nuoret "diginatiivit" ovat nimenomaan teknologia-taitoisempia siinä mielessä, että osaavat käyttää paremmin teknologian tekniikkaa. Eli siis hallussa on, miten löytää tietoa hakupalvelimilla, miten luoda uusia käyttäjätunnuksia sinne ja tänne, haalia uusia kontakteja ja postata kuvia tai videoita. Sen sijaan teknologian monipuolisemman soveltamisen ja erityisesti taustojen sekä käytön ymmärtämisen taidot ovat helpostikin nuorisolla heikommat kuin heidän vanhemmillaan. Yleistyksiä ei tietenkään voi tehdä suuntaan eikä toiseen. Videon keskustelijat mainitsivat aiheeseen liittyen kolme lukutaidon eri kerrosta: mekaanisen, analyyttisen ja kriittisen lukutaidon. Juuri tätä mekaanista lukutaitoa uskon nuorilta löytyvän enemmänkin kuin vanhemmiltaan, mutta sen sijaan analyyttisen ja kriittisen lukutaidon kohdalla on varmasti puutteita. Aika hauskana, minulle uutena, käsitteenä videolla mainittiin uudenlainen prefiguratiivinen kulttuuri, jossa perinteinen opetusjärjestys on muuttunut ja nuoret opettavat vanhempiaan. Kouluissa tämä siis kääntyy niin, että oppilaat opettavat opettajaa. Tässähän on mahdollisuus hienoon vuorovaikutuksellisen oppimisen ja opettamisen malliin, missä luokkahuoneessa tapahtuu kaikkien siellä olijoiden kesken yhteistä oppimista. Jonkinlainen asennemuutoksen paikka varmasti koko koulukulttuurille, mutta kenties väistämätön ainakin medialukutaidosta puhuttaessa, sillä oppilaiden digitaaliset taidot (juuri ne mekaaniset taidot ainakin) monelta osin voivat hyvinkin olla samalla ellei korkeammallakin tasolla kuin opettajalla. Ja tästä helposti lähteekin mopo käsistä ja voidaan alkaa pohtia filosofisempaa kysymystä mitä videollakin raapaistiin, että onko kouluissa aina jonkun lopulta pakko tietää totuus vai voidaanko hyväksyä tilanne, että edes opettajalla ei ole vastauksia sen paremmin kuin oppilaallakaan.

Keskustelua (Hanna-Marja): Selvää on, että monipuolinen median käyttö on lasten ja nuorten arkea. Lapset kasvavat pienestä pitäen digitaalisten mediavälineiden ja -sisältöjen ympäröiminä toisin kuin vanhempansa. Kodilla on tärkeä tehtävä. Vanhemmat ja sisarukset ohjaavat lapsen median käyttöä. Vanhemmat harjoittavat mediakontrollia (peliaika, ikärajat, jne.) Mielenkiintoinen tutkimustulos oli, että vanhemmat eivät luottaneet poikien netin käyttöön samoin kuin tyttöjen. (Naamatusten verkossa.) Onko syynä poikien peli-into? Vanhemmat lapset ja nuoret viettävät yhteistä aikaa mediasisältöjen ja -laitteiden parissa. Kuka valvoo murrosikäisen nuoren netin käyttöä? Pitäisikö sitä valvoa? Tai oikeammin, kuka neuvoo ja opettaa ja kertoo esim. netin vaaroista? Onko kriittinen mediakasvatus koulun tehtävä? Ja millaista mediaopetusta koulun tulisi antaa? (Ehkä nyt olisi syytä kurkistaa uusiin tuleviin opetussuunnitelmiin. Mitä siellä suunnitellaan?) Tutkimustuloksissa koulua ei mielletty mediataitojen opettajana. Johtuneeko siitä, että monessa koulussa resurssit median opettamiseen ovat laahanneet jäljessä. Ei ole laitteita, opettajilta puuttuu taitoa ja koulutusta etenkin digitaalisen median opettamiseen. Tässäkin on paljon koulukohtaisia eroja. Minulla on näppituntuma, että tilanteeseen on herätty ja kouluissa on innostusta ja resurssointia. Mielestäni koulun tehtävänä olisi huolehtia perustaidoista. On myös lapsia ja nuoria, joilla ei ole kotona mahdollisuuksia käyttää digitaalista mediaa. He voivat olla vaarassa syrjäytyä, jäädä ulkopuolelle. Jos lapset ovat taitavampia nettitaidoissaan, he voisivat opettaa vanhempiaan ja opettajiaan (prefiguratiivisuus). Yhteistoiminnallisuus on tullut kouluun jäädäkseen, yhteistoiminnallinen oppiminen sopii hyvin mediakasvatuksenkin työmenetelmäksi. Videossa mainittiin myös oppiminen muita varten. Yhteisöllisyys on tämän hetken kuuma puheenaihe. Minua jäi mietittyttämään videolla esitetty kysymys:"Onko koulu sosiaalinen?" Mielestäni yksi koulun tärkeimpiä tehtäviä on opettaa lapselle yhteistyötaitoja ja että hän tulee kaikkien kanssa toimeen. Toisten on helpompi toimia yhdessä niin oikeassa elämässä kuin nettimaailmassakin. Olen huolestunut niistä lapsista ja nuorista, jotka ovat vaarassa syrjäytyä kummassakin maailmassa.

Keskustelua (Johanna) Aluksi täytyy sanoa, että onpa mielenkiintoista keskustelua. Olette nostaneetkin jo hyvin esille niitä asioita, joita videolla käsitellään. Itsellenikin jäi päällimmäisenä mieleen juuri termi prefiguratiivinen kulttuuri ja tietysti ne kolme digitaalisen lukutaidon alaa - mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen lukutaito. Olen Miljan kanssa samaa mieltä, että prefiguratiivisuudessa on mahdollisuus tai se on nähtävä nimenomaan mahdollisuutena johonkin uudenlaiseen koulukulttuuriin. Opettaja ei ole enää se tietoa jakava aikuinen, vaan kaikki luokassa ovat tasavertaisia oppijoita, jotka voivat kaiken aikaa oppia toisiltaan. Myös opettaja oppilailta. Minustakin on kovin vanhanaikaista ajatella, että opettajan tulee tietää "kaikki" opettavasta aineestaan. Tärkeämpää on juuri yrittää ohjata oppilaita sinne tiedon lähteille. Videon aluksi Suoranta ja Vadén keskustelivat siitä, että yksipuolistaako digitaalisten medioiden käyttö lasten kulttuurista maailmaa. Itse olen työssäni huomannut, että lukutaito on heikentynyt ja kaunokirjallisuuden lukeminen vapaa-aikana on merkittävästi heikentynyt nykynuorilla. Erityisesti poikaoppilaat ovat korvanneet vapaa-ajan lukemisen pelaamisella - kännykällä, tietokoneella tai pelikoneilla. Tämä varmasti osaltaan vaikuttaa myös lukutaidon heikentymiseen. Harva poika jaksaa enää lukea yli 200-sivuisia romaaneja yläkoulussa. Se on sääli ja olen siitä aidosti huolissani. Tämä kehitys tietysti ajan myötä heijastuu ehkä siihen digitaaliseen lukutaitoonkin, kun lukutaito jää liian mekaaniseksi ja lukunopeus heikoksi.

Lisäksi tutkijat keskustelivat videolla siitä, että koulu uusintaa kulttuuuria, muttei uudista sitä, jolloin lapset ja nuoret eivät saa riittävästi avaimia selvitäkseen yhteiskunnassa. Se on tietysti aika pessimistinen ajatus koulusta. Peruskoulu on myös muuttunut. Toki muutos on hidasta ja paljon on vielä tehtävää. Itse allekirjoitan tutkijoiden näkemyksen siitä, että lapset eivät enää näe koulua niin laajasti oppimisen paikkana. Se on hyväksyttävä, että paljon oppimista tapahtuu myös koulun ulkopuolella. Pitää muistaa, että alakoululainen viettää koulussa 20-25 tuntia viikossa ja yläkoululainen noin 30 tuntia. On siis selvää, että koulun ulkopuolellakin tapahtuu monenlaista ja tarpeellista oppimista.

En näe, että koulun olisi niin vaikea ottaa digitaalisia lukutaitoja haltuun kuin Suoranta ja Vadén. Kovaa vauhtia kouluissa siirrytään digitaalisiiin ja sähköisiin oppimisympäristöihin. Laitekanta on ihan viime vuosina uudistunut ja pilvipalveluja on otettu käyttöön. Ipadeja ja kannettavia tietokoneita käytetään useilla tunneilla ja kännykkää samoin. Enkä allekirjoita sitäkään, että kouluissa toimitaan vain siten, että oppiminen on yksilön oppimista. Kyllä monilla tunneilla tehdään asioita yhteistoiminnallisesti sekä ryhmätyönä. Toki edelleen suomalainen koulu (eri toten) yläkoulu on liian ainekeskeistä ja liian teoreettista, mutta asia on opetussuunnitelmista lähtöisin. Ensin pitää väljentää opetussuunnitelmia ja tietopohjaisuutta niissä ja sen jälkeen myös opettajien on helpompi väljentää opetustaan enemmän esimerkiksi ilmiölähtöiseksi. Tykkäsin siitä ajatuksesta, että opettajan tehtävä kouluissa on tuoda asioita keskusteluun ja oppilaat yhdessä luovat kokemuksia ja tekevät. Näin saadaan kokemuksia muun tyyppisestä oppimisesta. Oikeastaan tässä tulee jotakin yhteistä Mitran SOLE-oppimiseen ja Studio Schoolien learning by doing -tekniikkaan.

Huomaan ajautuneeni vähän sivuun luennosta, joten palaan lukutaitoihin. Suoranta ja Vadén näkivät tärkeäksi, että digitaalisessa lukutaidossa saavutettaisiin se kriittinen lukutaito. Sama koskee mielestäni kaikkea lukutaitoa - luimme sitten runoa, romaania, tietokirjaa, lehtimainosta, mielipidekirjoitusta, Facebook-päivitystä, Wikipedian artikkelia tai Instagram-kuvaa. On pyrittävä kriittiseen - vähintäänkin analyyttiseen - lukutaitoon ja siihen oppilaita on ohjattava. On opittava kyseenalaistamaan, tunnistamaan erilaisten tekstien käyttötavat, ymmärrettävä tekstien väliset suhteet, jotta voi muuttaa maailmaa - konkreettisesti tai digitaalisesti. Lopuksi minua jäi askarruttamaan se tutkijoiden nostama ajatus, että onko Wikipedia luotettava lähde. Se on mielenkiintoinen kysymys ja herättää varmasti oman keskustelunsa. Wikipediaahan voi muokata ja sitä voi käyttää myös omiin tarkoitusperiinsä. Se on vapaa sanakirja, kuten Suoranta ja Vadénkin totesivat, eikä sano missään olevansa luotettava. Kuitenkin se on yksi esimerkiksi nuorten merkittävimmistä lähteistä. Olen viime aikoina alkanut myöntyä sille kannalle, että Wikipediaa voi pitää luotettava lähteenä, vaikka se ei oppilaiden töiden ainoana lähdemateriaalina riitäkään. Kysymys on kuitenkin hankala.

Keskustelua (Anna)Kuinka mahtavan aiheen parissa saammekaan työskennellä nyt! Hyvää kommentointia tosiaan, ja monessa asiassa olen kanssanne samaa mieltä. H-M kyseli murrosikäisen nuoren netinkäytön ja etenkin sen valvonnan perään. Tämä on minun mielestäni vanhempien tehtävä, koulun tunneilla netin käyttö voitaisiin katsoa koulun tehtäväksi, muuten mielestäni ei. Koulussahan nykyään netissä vieraillaan pitkälti tietokoneluokissa, jolloin opettaja pystyy omalta koneeltaan vahtimaan kaikkia luokassa olevia koneita. Nuoret myös tietävät sen, joten ainakin oman kokemukseni mukaan moni silti pelaa kännykällään jotain mobiilisovellusta, tai seikkailee kännykällään netissä. Tässä on siis opettajalla työsarkaa. Itse olen jopa kerännyt kännykät tunnin ajaksi pois, jotta oppilaat keskittyisivät enemmän olennaiseen, netissä harhailun sijaan.

Itse perään kuuluttaisin juurikin tuota yhteisöllisyyttä, en ehkä pelkkää yhdessä tekemisen taitoa sinänsä. Toivoisin, että ihmiset aidosti tunnistaisivat toisissa ihmisissä, ja itsessäänkin, olevan arvon niissä taidoissa mitä kukin omaa. Tässä on koululle työsarkaa lasten tuodessa esim. kotoa perittyjä asenteita luokkahuoneeseen.

Johannan tekstissä oli paljon asiaa, mutta itse jäin pohtimaan, että mihin tarvitaan yli 200 sivuisen opuksen lukutaitoa tulevaisuudessa? Toki arvostan kirjallisuutta, mutta jos nyt ihan ”kylmästi” mietin tuota, niin eikö ihminen lue vaikka mitä, ja kuinka paljon, jos on aidosti ja etenkin vapaaehtoisesti kiinnostunut lukemastaan? Mutta toisaalta, elokuva on helpompi ja nopeampi katsoa, kuin lukea pitkä kirja, tämä on sinänsä kyllä totta.

Wikipediasta lähteenä vielä sen verran, että itse muistan kun jossain opintokokonaisuudessa täällä Tampereen yliopistossa minua varoiteltiin Wikipedian olevan lähteenä täysin mitätön epäluotettavuutensa takia. Toisen opintokokonaisuuden professori (iäkkäämpi ihminen) puolestaan suitsutti Wikipedian erinomaisuutta lähteenä, juuri sen muokattavuuden vuoksi. Olen itsekin miettinyt suhteellisen paljon tuota asiaa aina välillä, sillä etenkin nuorten tietopankkina se on nykyään ylivoimainen. Niin kuin mainittu, se on vapaa sanakirja. Erinomaista siinä on mielestäni etenkin sen ekologisuus; tiedot ovat muunneltavissa esim. uusien tutkimustulosten jne. myötä. Olen kuitenkin samaa mieltä Johannan kanssa, että kysymys on hankala. Wikipedian käyttö ei saisi olla suoraa kopiointia sieltä, mutta samaahan nuoret tekivät jo kirjojenkin aikana. Mielestäni ulkoa opettelun aika on jo ohi, halusimme sitä tai emme. Pitäisi siirtyä ehkä enemmän tiedon havaitsemisen, analysoimisen ja käsittämisen puolelle.

Keskustelua (Anni jatkaa): Halusin vielä jatkaa tuota Annan pohdintaa siitä, mihin tarvitaan yli 200-sivuisen opuksen lukutaitoa tulevaisuudessa. Tämähän on aika ajankohtainen aihe nyt, kun mediassakin on oltu huolissaan nuorten lukemisen vähenemisestä. Itse näen, että kirjojen lukeminen auttaa ymmärtämään laajoja kokonaisuuksia, mikä on välttämätöntä myös digitaaliselle lukutaidolle sen takia, että faktojen ulkoa opettelun aika alkaa tosiaan olla ohi ja tärkeämpää olisi oppia hallitsemaan laajempia, merkityksellisempiä kokonaisuuksia. Niin sanottua "syvälukemista" tarvitaan siis "pintalukemisen" rinnalle. Ks. vaikka tämä artikkeli aiheeseen liittyen: [2]. Henkilökohtainen mielipiteeni: jos lapset eivät koskaan opi syventymään ja uppoutumaan kiinnostavaan ja innostavaan kirjaan, niin he menettävät uskomattoman paljon mahdollisia hienoja kokemuksia. Mutta eihän kirjan pituus tosiaan ole mikään itseisarvo, eikä se, pitääkö aikuinen kirjaa hyvänä tai klassikkona - tärkeintä olisi innostaa ja auttaa jokaista lasta löytämään sellaista lukemista, mistä pitää. (Näin kirjastoihmisenä meinaan vähän eksyä aiheesta, hups.)

Keskustelua (Anna jatkaa) Siis tuota hieman ajoinkin takaa... Itse olen tavallaan kyllä samaa mieltä kanssasi. Kiva kun kommentoit, sillä juurikin muistin, että minun piti kommentoida johonkin aiemmin kirjoittamaasi, missä erottelit tuota pinta- ja syvälukutaitoa. Olen tuosta samaa mieltä, mutta olen pohtinut tässä myös sitä, voisiko samanlaiseen lopputulokseen päästä esim. musiikin opiskelun keinoin. Vaikea sanoa, sillä itseltäni löytyy vahvan musiikkiharrastuksen lisäksi myös vahva, mutta nylyään täysin entinen, eräänlainen "kirjallisuusidentiteetti". Olen siis lapsena ja nuorena lukenut, sekä kirjoittanut ikäisekseni, todella paljon. Ensimmäisen todella paksun opukseni luin tosin vasta aikuisena. Ongelmani oli nuorempana se etten voinut oikein millään keskeyttää kirjaa. Parisataa sivuisten romaanien ongelma oli kohdallani siis lähinnä se etten malttanut keskittyä mihinkään muuhun.

Allekirjoitan täysin nuo kokemukset, mitä lukeminen voi ihmisille tuottaa. Lapsia lukuharrastukseen ajaa monesti vanhempien lukuharrastus. Voisin kärjistäen sanoa, että kaikissa niissä kodeissa, joissa jomman kumman vanhemmista harrastuksiin kuuluu lukeminen, lukevat lapsetkin mielellään. Lapset kaipaavat myös satuja päästäkseen sisään kirjallisuuden maailmaan. Nykyään valitettavan monessa kodissa satujen kertomisen hoitaa tietokone, tai televisio. Ja ne nykyajan sadut! Luin joskus teoksen, jossa perehdyttiin vanhoihin melko raakoihin satuihin lapsen kehityksen tukijana. Teoksessa (en muista oliko kysymyksessä ihan tutkimus)todettiin, etteivät nykysadut vastaa lapsien kaikkein sisimpiin tunteisiin, ts. ne eivät enää anna välineitä lapselle omien ajatustensa ja tunteidensa käsittelyyn. Nykysaduista on viety pois esim. sellainen (sadistinen?) pahuus, jota ihmiskunnassa esiintyy edelleenkin. Satujen avulla lapsi ikäänkuin hyväksyy ja sen myötä ikäänkuin ulkoistaa tämän itsestään, ts. vapautuu sillä saralla.

Keskustelua (Milja): Anna aiemmin kommentoi tuohon yhteisoppimiseen ja ryhmätöihin, että sen lisäksi kaipaisit nimenomaan yhteisöllisyyttä koulumaailmaan tai varmaan yleensäkin maailmaan. Niin minäkin. Yhteisoppiminen on tässä varmaan hyvä keino päästä keskustelemaan ja kokemaan myös sitä itse yhteisöllisyyttä. Siinähän sitä yhdessä säheltäessä opitaan tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja jokaisen vahvuudet tulevat ilmi ja niitä hyödynnetään ja toivottavasti näin ollen myös arvostetaan. Yhteistoiminnallisen oppimisen ja opiskelun tilanteet, kunhan niihin saadaan riittävästi aikaa, ovat mielestäni loistavia tilaisuuksia oppilaiden kanssa keskustella ja jälkipuida millaista oli tehdä yhdessä työtä, mitä ongelmia oli ja mitä opitte toisistanne. Koulumaailmassa vaan on niinkuin Johanna totesi se kuuluisa opetussuunnitelma, mikä on yläluokkien kohdalla varsinkin täynnä ainesisältöjä ja ainakin minun kokemusteni mukaan mihinkään asiaan ei oikein keritä keskittyä kunnolla. Jos tehdään ryhmätyötä, tutkimusta tms, siihen on aina määritelty muutama oppitunti joiden aikana homman on oltava hanskassa ja pikaisen käsittelyn jälkeen jatketaan seuraavaan kappaleeseen.. Pitääpä oikein lukaista sitä uutta opetussuunnitelmaa, Johanna varmaan osaisi nopsaan tunnistaa ainakin äidinkielen kohdalta onko siellä annettu enemmän tilaa opettajan luovuudelle. Jotenkin tuntuu, että yhteistyötaidot ja todellakin yhteisöllisyyden luominen ihmisten välille ovat hyvin paljon tärkeämpiä kuin sammakon lisääntymisen vaiheet ja 20 lintulajin tunnistaminen. Nehän näppärästi tarkistaa sieltä wikipediasta. Toivottavasti näin on ajateltu myös opetuksen suunnittelun ammattilaisten joukossa. Ovatkohan ryhmäkokeet jo yleistyneet peruskoulussa?

Lukemisesta piti vielä kommentoida, että munkin mielestä kirjojen lukeminen on tärkeää. Ja ihan kokonaisen kirjan. Nimenomaan tuo syvälukemisen taito ei itsestään kehity raapaisemalla ne mielenkiintoisimmat otsikot sieltä ja täältä. Silloin saattaa jotakin tärkeää ja oikeasti myös mielenkiintoista tietoa jäädä pinnan alle. Ja onhan vielä nykyään suuri osa uutta julkaistua tietoa nimenomaan kirjojen muodossa. Eli jos ei jaksa lukea 200 -sivuista romaania, ei varmasti jaksa lukea 200 -sivuista kirjaa mediakasvatuksesta. Tulevaisuudessa ehkä kaikki on videoiden muodossa tai äänikirjoina, mutta ei vielä. Romaanien kohdalla taas mielestäni lukeminen on paljon muutakin kuin se tarinasta nauttiminen. Lukeminen on myös sitä rauhaa kun istutaan yksin omassa maailmassa ja uppoudutaan hiljaisuuteen ja omiin tekstin tuottamiin mielikuviin. Sitä rauhaa ei voi elokuvista saada. Toki tiedän senkin, että kaikki ihmiset vaan eivät koskaan lukemisesta innostu. Mieheni ei ole varmaan eläessään lukenut romaania. Hän ei jaksa luoda mielessään sitä kirjan maisemaa. Hän mieluummin katsoo romaanista tehdyn elokuvan. Sen sijaan tietokirjat ovat hänen juttunsa.. eli lukemaan on opittu kuitenkin. Miten kirjojen lukemisesta sitten saisi nykynuoria kiinnostavan asian, niin siinäpä pähkinä.

Ja tähän loppuun vielä ei oikeasti nyt tähän mediakasvatukseen kuuluvana niin olennaisena, mutta mua aina joskus tän digitaalisuuden hypetyksen keskellä alkaa mietityttää, että jos meillä on kohta iPadeilla koko peruskoulu ja oikeasti verkko kaikkialla niin miten se näkyy vuosien päästä meidän biologiassamme? Onko meidän silmät valmiita tähän jatkuvaan ruutujen tuijotukseen, psyyke valmis kaikkeen tähän mediamyllytykseen ja miten jatkuva keskellä säteilyä eläminen vaikuttaa eri sairauksien kehittymiseen? Onko meidät ihmisruumiit oikeasti mukana tässä kehityksessä? Joo, meni aika kauas. Mutta joskus mietityttää.