Sukkelat suut/Build a school in the Cloud

Sugata Mitra: Build a school in the Cloud

Keskustelua (Anni): Sugata Mitran puheen perusajatus on yksinkertainen: lapset osaavat opettaa itseään ja toisiaan, kunhan heille vain tarjotaan siihen sopiva ympäristö ja välineet. Oppiminen organisoituu itsestään, ja opettajaa tarvitaan vain kysymysten herättäjänä ja innostajana. Minua kiinnostaisi tietää, millä lailla lapset arvioivat itsenäisesti opiskellessaan sitä, mihin tietoon he voivat luottaa ja mihin eivät. Kehittyykkö kriittinen lukutaito vaikkapa kuvattuja Hole in the wall -tietokoneita käytettäessä? Ehkä sen kehittymisen kannalta voi olla edistävääkin, että tieto ei tule "valmiiksi pureskeltuna" esim. opettajalta. Onkohan tästä tutkimusta?
Oma näkemykseni on, että opettajan ei ole hyvä olla vain yksisuuntainen luennoitsija, vaan Sugata Mitrankin kuvailemalle lasten omalle tekemiselle ja itsenäiselle oppimiselle on hyvä antaa paljon mahdollisuuksia. On kuitenkin tärkeää, että opettaja innostaa, kannustaa, vastaa kysymyksiin ja on tarvittaessa tukena sekä huolehtii tasapuolisuudesta (esim. siitä että kaikki oppilaat saavat käyttää laitteita yhtä paljon, eivätkä toiset jää "vahvempien" jalkoihin), ja tämän takia luokka ilman opettajaa ei sekään kuulosta hyvältä järjestelyltä. Mitä mieltä te muut olette?

Keskustelua (Milja): Huh, olipa idealistinen puhe. Siis ei voi kiistää, etteikö kuulosta hienolta ja innostavalta kun sen noin esittää, että lapset opettavat toinen toistaan ja opettajan/aikuisen tehtäväksi jää kannustaa ja ihmetellä ääneen. Ärsyttävä realisti sisällä vaan alkaa heti jankuttaa, että nyt ollaan kyllä valovuosien päässä Sugata Mitran toivomasta oppimismaailmasta ja sen toteutuminen vaatii sellaista asenne- ja ajatusmaailman muutosta koko systeemiltä, että pitäisi jo alkaa kääriä hihoja tosiaankin ja "get on with it" niinkuin valokuvan pikkutyttö videon lopussa asian ilmaisi. Ensimmäisenä mieleen tuli ihanat murkkuikäiset. Videolla oli kuvattu oppimistilanteita ja hole in the wall -tietokonejuttua siis Intiassa ja jotakin kokeilua oli myös Englannissa. Kaikki olivat alakouluikäisiä. Olisin mielenkiinnolla kuullut miten 13-17 -vuotiaat innostuvat vastaavanlaisista keskinäisen opettamisen ja oppimisen tilanteista. Nouseeko heidän motivaationsa jos he saavat tehdä kaiken itse? Mitra mainitsi lopussa, että tietäminen on vanhentunutta. Meidän ei enää tarvitse opetella ulkoa matematiikan laskutekniikoita tai opetella kirjoittamaan kauniilla käsialalla, koska me emme ehkä enää kirjoita tulevaisuudessa käsin ja me löydämme ne matikan laskutavat helposti tietolaitteilta jos niitä tarvitsemme. Millaisia kysymyksiä opettajat/aikuiset sitten esittävät oppijoille? Uudessa oppimismaailmassahan on kyseenalaistettava kokonaan se, mitä me haluamme lasten oppivan ja osaavan. Onko tarpeellista enää tunnistaa kasveja, lintuja, kaupunkeja? Onko tarpeellista osata ulkoa milloin toinen maailmansota päättyi? Onko hyödyllistä elämämme kannalta osata ulkoa miten lasketaan kuution sivujen yhteinen pinta-ala? Näitä opettamisen sisältöjä mietin itse parhaillaan joka kerta kun menen yläluokille sijaiseksi ja totean kerta toisensa jälkeen, etteivät aiheet aivan inspiroi oppilaita eivätkä aikanaan (eivätkä kaikki kyllä vieläkään) inspiroineet itseänikään. Vai onko kyse siitä miten asiat opetetaan? Saadaanko kaikenikäiset kiinnostumaan mistä vain jos oppimisen välineet annetaan heille itselleen? Mulle tulee siis päähän kokoajan ajatuksia, mutta en oikein osaa jäsentää niitä.. Jäänpä siis pohtimaan näitä asioita yön yli ja ehkä saan taas huomenna uutta ideaa kun koitan yläluokkalaisten kanssa yhdessä innostua havumetsävyöhykkeistä, eroosiosta ja meriliikenteen kehityksestä. Annin herättämä kysymys tuosta kriittisestä lukutaidosta oli hyvä. Jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että lapset sen(kin) ymmärtäisivät itsestään. Mutta olihan siinä ideana myös ne tukevat "mummot", jotka auttoivat oppijoita. Ehkä lähdekritiikin idean voi antaa oppijoille ja he selvittävät yhdessä sen merkityksen?! Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma ja siinähän tämä yhdessä asioiden pohtiminen ja opiskelu on loistava juttu. Vielä vaan kun saadaan kaikki lapset tulemaan toimeen keskenään mutkattomasti ja tekemään yhteistyötä kaikkien kanssa niin bueno. Ehkä ajattelen tätä nyt liian valmiina ehdotuksena Mitralta ja inhottava realisti taas yrittää jänkätä ja heittää negatiivista realismia peliin. Mun pitää nyt päästä sellaiselle pikkuhiljaa sovelletaan ja otetaan tästä hyviä ideoita toteutukseen ja edetään hiirenaskelin niin kyllä siitä sitten hyvä tulee.

'Keskustelua' (Johanna): Olen itse Facebookissa jäsenenä sellaisessa ryhmässä, jonka nimi on yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus. Yksilöllisessa oppimisessa kyse on siitä, että oppilas voi itse yksilöllisessä tahdissa oppia yhteistyössä muiden kanssa. Yksilöllisessä oppimisessa vastuunotto omasta oppimisesta kasvaa. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että kun aiemmin oppilas / opiskelija on mennyt luokkaan opettajan pitämälle tunnille, nyt hän astuu luokkaan itse oppimaan ja tässä oppimisprosessissa opettaja ja muut opiskelijat auttavat. Sugata Mitran ajatuksissa oli jonkin verran samaa. Hänhän totesi, että opettaja aloittaa oppimisprosessin ja sen jälkeen jättäytyy taka-alalla ja katsoo, miten oppiminen tapahtuu. Hän käytti termiä SOLE-oppiminen eli (self organized learning environment), johon hänen mukaansa tarvittiin kolme asiaa: laajakaista, yhteistyö ja kannustus. Periaatteessa kyse on siis yksilöllisestä oppimisesta. Mitran oppimiskäsitystä voisi ajatella myös ilmiöpohjaisena. Hänhän totesi, että opettajan tehtävä SOLE-oppimisessa on esittää kysymys, johon oppilaat etsivät itse innokkaasti vastausta ja lopuksi opettajan tehtävänä on ihailla lopputulosta. Ilmiöpohjainen oppiminen lähtee samalla lailla liikkeelle jostakin ilmiöstä, johon sitten etsitään vastausta ja johon tutustutaan.

Mitra samoin kuin monet muut oppimisen gurut lähtevät siitä oletuksesta, että kaikki ovat motivoituneita ja innokkaita oppimaan tai että he motivoituvat tehdessään ja oppiessaan uutta. Valitettavasti yli kymmenen vuotta yläkouluopettajana on tehnyt minut hieman kyyniseksi siitä, että ovatko kaikki motivoitavissa ja halukkaita oppimaan. Toki voi olla, että olen käyttänyt vääriä opetusmenetelmiä ja mikäli oppiminen olisi tapahtunut enemmän oppilaista itsestään ja heidän kiinnostuksen kohteistaan käsin, olisivat oppimistulokset voineet olla toisenlaisia. Oppiaineperusteinen yläkoulumme olisi mielestäni isommankin remontin tarpeessa. Enemmän ainerajoja ylittävää oppimista sekä oppilaiden omista kiinnostuksen kohteista lähtevää oppimista. Opetussuunnitelmat voi nähdä ei vain toimintaa selkiyttävinä raameina, vaan myös sitä kahlehtivina aitoina.

Erityisen tärkeänä pidin Mitran ajatusta kannustamisesta ja rohkaisusta. Olen työssäni nähnyt, mikä merkitys opettajan positiivisella kannustuksella voi oppilaisiin olla. Itse harrastan oppilaiden jatkuvaa kehumista. Kun oppilas vastaa, sanon automaattisesti siihen jotakin myönteistä: Olitpa hyvn miettinyt asiaa. Teittepä upean ryhmätyön. Kylläpäs sinulla onkin kaunis käsiala. Loistavasti ajateltu.

Olen myös ollut jo pitkään samaa mieltä, että koulussa opetetaan liikaa yksityiskohtia ja tietoa. Kaikki tarvitsemamme tieto on klikkauksen päässä. Olen siis Sugata Mitran jalanjäljillä. Hänhän sanoi, että tieto on vanhentunutta. Näen, että koulun tärkein tehtävä on mielestäni opettaa sosiaalisuutta, vuorovaikutusta, ryhmätyötaitoja sekä yhdessä toimimista ja nippelitiedon sijaan tiedon analysointia, laajempaa ymmärtämistä sekä kriittisyyttä. Sen takia myös opettajan rooli on tärkeä. En usko siihen, että oppilaat voivat täysin itsenäisesti ratkoa ongelmia ja etsiä tietoa ilman opettajan ohjausta siitä, mistä ja millaista tietoa kannattaa etsiä. Pelkkä laajakaista ei valitettavasti riitä siihen, että lapsii oppii ymmärtämään, vaan tarvitaan myös ohjausta - kannustuksen ohella.

Keskustelua (Anni jatkaa): Johanna tiivisti tosi hyvin koulun ja opettajan tehtävät tuossa yllä. Sugata Mitran puheesta tosiaan idealistisuus paistoi läpi kovasti oletuksena, että kaikki ovat motivoituneita oppimaan. Se voi ehkä johtua osittain TED-puheiden luonteesta: kun pitäisi olla lyhyessä ajassa inspiroiva ja vaikuttava, niin helposti varmasti alkaa maalailla vallankumouksellisia ja onnistumisiin keskittyviä näkymiä. Ehkä puhetta voi ajatella niinkin, että kyse enemmän opetukseen pohjalla olevan ajattelun muutoksesta kuin konkreettisesta opetusmenetelmästä?
Tuo "tietäminen on vanhentunutta" (knowing is obsolete) -näkemys toi vielä mieleeni informaatiotutkimuksessa (jota itse opiskelen) usein tehtävän erottelun informaation (information) ja tiedon (knowledge) välillä. Yksinkertaistettuna informaatio on sitä, mitä voidaan siirtää ja välittää, kun taas tieto syntyy vasta kun informaatiota tulkitaan ja siirretään osaksi omaa tietämystä (eli sitä, miten ymmärrämme ympäröivän maailman). Ei tietäminen siis tuossa merkityksessä koskaan voi olla vanhentunutta: meidän täytyy aina tulkita informaatiota, jota saamme ja kehittää ymmärrystämme eteenpäin. Se, minkä voidaan sanoa vanhentuneen, on jonkinlainen informaation ulkoa opettelu: yksittäisiä faktoja on turha opetella ulkoa, kun ne ovat helposti tarkistettavissa. Tämä on varmaan koulussa edelleen kehityksen alue.

Keskustelua (Hanna-Marja): Aina tarvitaan innostuneita ihmisiä, jotka kokeilevat jotain uutta. Jos tehdään aina vain samalla tavalla, ei mikään muutu. Sugata Mitra on tällainen idealisti, joka kokeilee uutta. Hän esitti tärkeän ajatuksen tulevaisuuden koulusta. Eli tarvitaanko koulua ollenkaan ja mihin me olemma kasvattamassa lapsia. Olen usein miettinyt samaa kysymystä. Kun opetan ekaluokkalaisille perustaitoja, olen vakuuttunut siitä, että heidän pitää oppia lukemaan ja kirjoittamaan juuri koulussa. Varmasti he oppisivat sen itsestäänkin. Reikä seinään ja ... Ihan toinen juttu on sitten vanha perinteinen koulun tapa siirtää tietoa, opetella ulkoa asioita, lukea kokeeseen pänttäämällä... Ajattelun taidot ovat tärkeitä. Oppia ymmärtämään asioita. Etsimään tietoa. Olla kriittinen... Ehkä alkuopetuksen opettaja on se "isoäiti" eli turvallinen aikuinen, joka ohjaa, kuuntelee, kannustaa ja ymmärtää lasta. Lopuksi ajattelen niitä miljoonia ja miljoonia maailman lapsia, hyvin usein tyttöjä, jotka eivät saa käydä koulua. Sen pitäisi olla jokaisen lapsen oikeus näin lapsen päivänä.

Keskustelua (Anna): Mitran ajatukset veivät ensin minut mukanaan kuin tuuli höyhenen, mutta sitten aloin pohtia tarkemmin, enkä antautunut tämän professorin supliikkien enää imeä itseäni todellisuuteen, jossa en ainakaan itse olisi lapsena onnistunut. Annia ”kompatakseni ”, ainakin minun jalkoihini olisi lapsena jäänyt helposti, tai olisin omalla sähellykselläni helpostikin pilannut kaikkien muiden työrauhan. Minun kohdallani luokka ilman opettajaa tarkoitti etenkin teininä lähinnä sitä, että kukaan ei saa työrauhaa. Luokka ilman opettajaa ei mielestäni yksinkertaisesti toimi. En ole vielä tavannut montaakaan lasta, jotka voisi jättää keskenään tekemään ryhmätyötä siten, että he kaikki panostaisivat siihen yhtälailla. He ovat kyllä helposti ohjautuvia, kaikkeen muuhun, paitsi annettuun tekemiseen. Monesti koko ryhmätyö saattaa langeta sen tunnollisimman oppilaan harteille. (Tässä kohtaa itse peräänkuulutan sitä, että ehkä annettujen tehtävien tulisikin olla sen verran mieleen, että ne aidosti kiinnostaisivat kaikkia oppilaita.Tässäpä siis ”pientä ja kevyttä” pohtimisen aihetta opetuksen suunnittelijoille).

Olen itsekin opettajana toimiessani huomannut lapsissa ja nuorissa saman ominaisuuden, kuin Johannakin uransa aikana; kaikkia ”ei yksinkertaisesti kiinnosta”. Itse olen aina kun olen tuon fraasin oppilaan suusta kuullut, tiedustellut ystävällisesti tuomitsematta mitenkään toisen ajatusta, että miksi näin mahtaa olla. Vastaus on aina ollut se, etteivät kyseiset lapset ja nuoret koe tarvitsevansa ko. taitoja missään ns. oikeassa elämässä, on kylläkin mainittava, että monesti taustalta löytyy keskustelun jatkuessa myös lapsen huono käsitys itsestään oppijana. Tässä mielessä olen erittäin iloinen kuullessani Johannan tavasta toimia oppilaidensa kanssa.

Meidän tulisi mielestäni tehdä jotenkin näkyvämmäksi oppilaille se, missä he tietoja tarvitsevat. Itse käytin joskus toisen asteen yhtälön opetuksessa erityisluokalla avuksi kanojen ja possujen jalkojen sijaan (oppikirjan esimerkki vanhassa yläkoulun kirjassa!) mopoja ja autoja, tai jotain...tuosta tunnista on jo vuosia. Muistan vain muuttaneeni kirjojen sanallisia tehtävänantoja hieman, ja oppilaat olivat heti mielestäni silminnähden innokkaampia ratkaisemaan ko. yhtälöt.

Tulipa tässä mieleeni mielenkiintoinen esimerkki USAsta. Kasvatustieteen perusopintojeni aikana törmäsin jossain tekstissä nimittäin erääseen amerikkalaiseen opettajaan ja hänen käyttämäänsä opetustapaan. (Nimi löytyy kyllä, jos pengon muistiinpanojani, jos joku haluaa tarkemmin tutkia asiaa). Nainen toimi alakoulun opettajana ja aloitti lasten ensimmäisen kouluvuoden aina siten, että jokainen lapsi sai kysyä yhtä häntä askarruttavaa asiaa, ja siihen perehdyttiin koko luokan voimin kuluvan vuoden aikana. Jokaisen lapsen kysymykseen siis haettiin vastausta eri oppiaineiden avulla. Lapsen kysymys saattoi olla vaikka että ”kuinka vanhaksi elän?”. Sitten perehdyttiin ihmisen biologiaan, terveystietoon jne…kaikkeen mikä voi vaikuttaa ihmisen eliniän pituuteen. Näppärää minusta, koska kyseessä oli samanikäisten esittämät kysymykset veikkaan, että tunnilla oltiin kiinnostuneita. Moni varmasti mietti samoja asioita kuin ikätoveri, mutta kysyi itse muuta, ehkä juuri sen itselleen sillä hetkellä tärkeimmän kysymyksen.

Johannan teksti voisi olla ajatuksiltaan minunkin kirjoittamaa, (toivottavasti Johanna et pahastu ilmauksesta), joten en ala tässä sen enempää toistamaan/komppailemaan. Emmekös me kaikki tapaa kohta ihan kasvokkainkin? Mulle keskustelu tällä tavalla kirjoittamalla on haasteellista, koska en aina jaksa/muista korjata kirjoittamiani ajatuksia, vaikka huomaisinkin joko ulosantini olleen huonoa, tai yksinkertaisesti tajunnneeni jotain lisää, ja vinkkelini täten jopa muuttuneen.

Milja muistaakseni mainitsi perusteellisesta muutoksesta, joka ei koskisi vain koulumaailmaa, olen tästäkin samaa mieltä. Itsekään en osaa oikein pukea tulevaa muutosta sanoiksi, mutta olen sitä mieltä että ihminen joutunee tuolevaisuudessa tekemisiin sellaisten asioiden kanssa, joiden ratkaisemiseen saatetaan tarvita sellaisiakin taitoja, jotka me olemme tässä kaikessa teknologiahuumassamme ajatelleet olevan menneisyyteen kuuluvia.

Keskustelua (Milja): Anna toi amerikkalaisen opettajan esimerkki kuulostaa tosi hauskalta! Ainakin alakoululaiset olisivat varmasti innostuneita! Yläluokilla olis hauska tehdä testi, että onko kysymykset laatua "Miten voin rakentaa pyramidin?" vai "Miten pääsen pois koulusta viisi minuuttia aiemmin?" No jeejee, ehkä vähän voisi ohjailla kysymysten tekoa, mutta ne on niin ihania ne murkut ku ne heittää läppää! Toisaalta kyllähän tota jälkimmäistäkin voi alkaa tutkia syvemmin, pääseehän siinä juuri näihin opetussuunnitelma- ja opettajien lain vaatimat velvollisuudet- kysymyksiin. Eli mikään kysymys ei ole huono kysymys. Todellakin, loistava idea! Oppilaiden omasta kiinnostuksestahan kumpuaa varmasti motivoivimmat aiheet ja olisihan tällainen matka oppilaiden kiinnostuksen kohteisiin erittäin hyväksi myös opettajalle.