Mediamyyrä

Mediamyyrä -ryhmän jäsenet

Elina Mähönen

Suoritusmuoto

A + B

Yhteiset videot (eli kohta A)

Sugata Mitra: Build a School in the Cloud

Suoritettu Team Jäärä -ryhmässä

Noah-lyhytelokuva

Suoritettu Team Jäärä -ryhmässä

Oppimismodulit (eli kohta B)

Moduli I (Johdanto)

Suoritettu Team Jäärä -ryhmässä

Moduli II (Wikioppiminen)

Suoritettu Team Jäärä -ryhmässä

Moduli III (Wikipedian viisi pilaria ja Wikiopisto)

Videolla tarkasteltiin Wikipedian käytäntöjä ja käytössääntöjä, jotka on kiteytetty viideksi pilariksi. Ensimmäinen pilari ”Wikipedia on tietosanakirja” on erittäin tärkeä, koska se määrittelee kirjoittajille yhteisen tavoitteen: tarkoituksena on tehdä tietosanakirjaa, eikä esimerkiksi sanakirjaa, blogia tai sanomalehteä. Wikipediassa olevan tiedon tulee siis olla totuudenmukaista, eikä siellä julkaista uutta tutkimusta ja tietoa, vaan kaiken pitää löytyä jo jostain muusta lähteestä. Pilari määrittää myös sen, millainen muokkaus on parannus. Tietosanakirjan käsitteen oletetaan olevan kaikille ihmisille tuttu, eikä sitä sen tarkemmin määritellä. Digitalisaation myötä perinteisten tietosanakirjojen painaminen on kuitenkin viime aikoina huomattavasti vähentynyt, eivätkä nykyajan lapset ja nuoret ole enää tottuneet käyttämään niitä niin kuin ennen. Ainoa kosketus tietosanakirjoihin voi heillä olla Wikipedia. Voidaan kysyä, onko tietosanakirjan käsitekään heille siten välttämättä itsestään selvyys?

Pilareissa korostetaan myös, että Wikipediaa kirjoitetaan neutraalista näkökulmasta, se on vapaata aineistoa, jota kuka tahansa voi muokata, käyttää ja levittää, ja muokkauksissa tulee kunnioittaa muita muokkaajia. Artikkeleissa ei esim. esitetä henkilökohtaisia kokemuksia tai mielipiteitä, ja niissä tulee käyttää luotettavia lähteitä. Toisaalta viidennessä pilarissa todetaan, että Wikipedialla ei ole ehdottomia sääntöjä. Säännöt on tarkoitettu noudatettaviksi, mutta vaikka niitä ei tuntisikaan täydellisesti, artikkeleja saa muokata rohkeasti luottaen terveeseen järkeen, eikä möhlimistä tarvitse pelätä. Ajatus siitä, että artikkelien ei tule edustaa mitään yksittäistä näkökulmaa, vaan kaikki eri näkökulmat ja niiden taustat pitää esittää tasapuolisesti eikä mitään yhtä näkökulmaa pidetä ”parhaana” tai ”totuutena” on hieno, mutta sen toteutuminen käytännössä on todennäköisesti aika idealistista. On hyvä asia, että kaikille eri näkökulmille annetaan tilaa, mutta mietityttää, miten tasapuolisuus onnistuu sellaisissa asioissa, joista on monta hyvin erilaista ja vastakkaista näkemystä? Voidaanko esimerkiksi juutalaisten holokaustista esittää yleisesti hyväksytyn historiallisen näkemyksen rinnalla yhtä totena ja hyvänä uusnatsien näkökulma, jonka mukaan holokausti on huijausta eikä sitä ole oikeasti tapahtunutkaan?

Kolmannessa pilarissa heijastuva Wikipedian vapaus ja inklusiivisuus antavat kaikilla mahdollisuuden osallistua sen tekemiseen, mikä on erittäin hieno asia. Samalla vapaudesta kuitenkin seuraa, että siellä on tarjolla sekä luotettavaa että epäluotettavaa tietoa, minkä vuoksi lähdekriittisyyden merkitys korostuu. Itse luen Wikipediaa joskus, kun haen tietoa jostain uudesta asiasta. Mielestäni sitä voi käyttää yhtenä tiedonlähteenä, mutta siellä olevaan tietoon on aina syytä suhtautua varauksella, tarkistaa artikkelien lähteet sekä etsiä tietoa ehdottomasti myös muista lähteistä ja suhteuttaa Wikipedian tiedot niihin. Wikipedian etuna on esimerkiksi se, että tieto löytyy yleensä nopeasti ja asiat on selitetty lyhyesti ja yksinkertaisesti niin että ne on helppo ymmärtää. Joskus Wikipediasta voi myös löytää hyödyllisistä lähteitä. Toisaalta kaikista aiheista ei löydy artikkeleja tai artikkelit voivat olla tynkiä. Onko Wikipediaa sitten järkevää ja turvallista käyttää opetuksessa - entä jos oppilaat omaksuvat sieltä virheellistä tietoa? Kuten videolla todettiin, sen käyttäminen opetuksessa voi olla hyödyllistä juuri siksi, että sen avulla voi tehokkaasti opettaa oppilaille informaation kriittistä arviointia.

Muiden muokkaajien kunnioitus on erittäin tärkeää muistaa, että kritisoi vain asioita, eikä ihmisiä, pyrkii konsensukseen eikä ryhdy käymään muokkaussotia. Kaikkien käyttäjien tulisi kuitenkin sitoutua niihin samalla tavalla, muuten voi käydä niin, että aggressiivisin ja itsepäisin muokkaaja jyrää läpi oman virheellisen ”totuutensa” kohteliaampien kustannuksella. Viides pilari (Wikipedialla ei ole ehdottomia sääntöjä) vaikuttaa ensisilmäyksellä oudolta ja ristiriitaiselta, ikään kuin se vesittäisi kaikki aiemmat säännöt. Tarkemmin ajateltuna kyse on ehkä kuitenkin siitä, että koska Wikipedian kehittyminen edellyttää osallistujia, sille ei haluta asettaa liian tiukkoja sääntöjä, vaan kynnys muokkaamiseen halutaan pitää riittävän alhaalla, jotta ihmiset rohkenevat tulla mukaan.

Wikiopisto eroaa Wikipediasta muun muassa siinä, että sen tavoitetta ja tarkoitusta ei ole vielä yhteisesti määritelty, siellä julkaistaan myös uutta tutkimusta ja tietoa. Wikipedian neutraali näkökulma ei voi siellä samassa mielessä toteutua, koska tutkimusta tehdään aina jostain tietystä näkökulmasta ja teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Myös Wikiopistossa julkaistua tutkimustietoa voitaisiin periaatteessa esittää Wikipediassa. Kuten videolla todettiin, Wikiopisto sopii varmasti hyvin välineeksi muun muassa tälläkin kurssilla käytettyyn yhteistoiminnallisiin oppimiseen, jossa toteutetaan ryhmässä jokin projekti, hankitaan tietoa ja työstetään ajatuksia, kokemuksia ja käsityksiä valitusta aiheesta yhdessä sekä tuotetaan kirjallinen tuotos Wikiopistoon. Oppilaiden motivoimiseksi Wikiopiston ideaa ja etuja olisi mielestäni projektin alussa hyvä käsitellä yhteisesti, jos se ei ole oppilaille ennestään tuttu, niin että heille syntyy selkeä kuva siitä, miksi ja miten Wikiopistoa käytetään. Myös arviointi, asioiden yhteinen kokoaminen ja tiedon soveltaminen käytäntöön projektin lopussa olisi tärkeää, jotta lopputulos ei vaan ”jää ilmaan”. Wikiopistoa voitaisiin hyödyntää myös tieteellisissä tutkimushankkeissa ja opinnäytetöissä ja sitä kautta lisätä tutkimuksen teon läpinäkyvyyttä ja avoimuutta. Tutkimusaineistojen laittamisessa avoimesti Wikiopistoon tulisi kuitenkin ehdottomasti varmistaa tutkimushenkilöjen anonyymiyden säilyminen.

Moduli IV (Vapauden asteet verkkomediassa)

Internetin sanotaan usein tuovan lisää vapautta: se tarjoaa ihmisille enemmän mahdollisuuksia tehdä asioita, osallistua, vaikuttaa ja oppia, ja se nähdään lähes demokratian synonyyminä. Perinteisiin medioihin verrattuna Internetissä aiempaa suuremmalla joukolla on mahdollisuus julkaista aineistoa ilman kynnyksiä ja portinvartioita, ja sitä julkaistaankin todella paljon. Internet on tuonut lisää vapautta myös oppimiseen ja poliittiseen osallistumiseen. Esimerkiksi Wikiopiston tai Khan-opiston opetusvideoiden avulla voi opiskella vapaasti ja ilmaiseksi monenlaista. Internet ja sosiaalinen media ovat olleet tärkeässä roolissa poliittisissa vallankumouksissa esimerkiksi Egyptissä ja Tunisiassa. Loppujen lopuksi sosiaalisen median varaan rakentunut Egyptin kansannousu johti kuitenkin demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta jopa päinvastaiseen lopputulokseen, koska sillä ei ollut riittävän selkeää yhteistä agendaa ja johtoa ja valta valui tiukkaa islamilaista linjaa kannattavalle uskonnolliselle puolueelle. Epädemokraattisissa maissa ihmisten Internetin käyttöä ja pääsyä tietyille sivuille voidaan myös rajoittaa ja estää.

Kaikki Internetissä oleva aineisto ei myöskään ole vapaasti tuotettua ja käytettävissä, vaan siellä on myös esimerkiksi tavallisia lehtiä, joiden lukeminen on maksullista ja joissa joku portinvartija päättää, mitä niissä kirjoitetaan. Internetin vapaus ja portinvartijoiden puuttuminen ovat tuoneet mukanaan monia ongelmia, kuten piratismin, hakkeroinnin ja nettirikollisuuden. Vaikka Facebook ym. sosiaalisen median sovellukset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden julkaista vapaasti, samalla ne hyödyntävät käyttäjien tietoja omiin tarkoituksiinsa ja myyvät heidän huomiotaan mainostajille. Lisäksi Internet, sähköposti ja sosiaalisen median välineet myös sitovat ihmisiä ja vievät nykyään huomattavan osan vapaa-ja työajastamme. Facebook, WhatsApp ym. vaativat jatkuvaa tavoitettavissa olemista, joten älypuhelin on oltava aina mukana ja viesteihin on reagoitava välittömästi. Sosiaalisessa mediassa on lähes ”pakko” ja velvollisuus olla mukana, jos ei halua jäädä kaveripiirin ym. sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle. Internetin vapauden lupaus ja todellisuus voivat siten olla melko kaukana toisistaan, minkä vuoksi olisikin tärkeää tarkastella, mitä vapaudella oikeastaan tarkoitetaan ja millä perusteella sitä arvioidaan.

Videolla (verkko)median ja koulutuksen vapautta tarkasteltiin sen perusteella, kenen omistuksessa ja kontrollissa mediavälineet ja -sisältö ovat ja miten paljon käyttäjät voivat vaikuttaa niihin. Siinä voidaan erottaa neljä eri vapausastetta tai -tasoa: suljettu, ensimmäisen asteen vapaus, tuplavapaa ja triplavapaa. Vähiten vapautta on suljetulla tasolla, jossa sekä median tekninen puoli, että sisältö ovat kontrolloituja ja epävapaita. Valtio ja kaupalliset yhtiöt omistavat teknisen infrastruktuurin ja päättävät, mitä mediassa saa sanoa. Suljettua mediaa edustavat esimerkiksi perinteiset sanomalehdet ja niiden verkkosivut: lehden kustantaja omistaa mm. painokoneet ja verkko-osoitteen ja valitsee, mitä lehdessä ja verkkosivuilla julkaistaan. Nettiäkin voi siis käyttää vapauden nollatasolla. Koulutuksessa suljettua tasoa edustavat esimerkiksi oppikirjat. Ensimmäisen asteen vapauden tasolla myös käyttäjät voivat vaikuttaa siihen, mitä sanotaan, ja tuottaa sisältöä jossain rajoissa, mutta median tekninen puoli on edelleen tiukasti valvottua ja jonkun muun hallussa. Esimerkiksi Facebookissa kaupallinen yritys omistaa alustan, jolla käyttäjät voivat vapaasti julkaista kuvia, tekstejä ym. aineistoa. Minimissään vapaus voi ilmetä esimerkiksi uutissivustojen kommentointi-, tykkäys ja äänestys-mahdollisuuksina. Saman tyyppisiä mahdollisuuksia on toisaalta myös perinteisissä lehdissä. Esimerkiksi Keskisuomalaisessa lukijat voivat kommentoida lehden juttuja ja ajankohtaisia aiheitä tekstiviestillä Lyhyet-palstalla, osallistua lukijaäänestyksiin ja julkaista mielipidekirjoituksia ja valokuvia.

Tuplavapaalla tasolla, jota edustavat mm. open source -tuotanto, Wikipedia ja Wikiopisto, käyttäjät voivat vaikuttaa sekä siihen, mitä sanotaan, että siihen, miten sanotaan, sillä median tekniset välineet ja alusta ovat käyttäjien hallinnassa. Joku muu kuitenkin omistaa edelleen Internetin käyttöön tarvittavat nettikaapelit ja sähkön, ja sitä kautta vapautta voidaan rajoittaa. Triplavapauden tasolla, jolle ei vielä ole käytännössä päästy, nekin ovat käyttäjien omissa käsissä esimerkiksi pienten paikallisten osuuskuntien kautta. Periaatteessa sähköä olisi mahdollista tuottaa omavaraisesti esimerkiksi maatalouden eläinten lannasta saatavan biokaasun, aurinkopaneeleiden tai tuulimyllyjen avulla. Ns. Freedom box projektissa yritetään rakentaa nettiä, joka ei ole yksityisten kaapelifirmojen varassa. Ongelmaksi jää kuitenkin edelleen mm. laitteiden tekninen valmistaminen, joka vaatii niin paljon teknistä osaamista, että se tuskin onnistuu ilman kaupallisia firmoja. Oppimisessa tupla- ja triplavapaa tilanne voidaan luoda helposti ilman tietokoneitakin, koska siihen tarvitaan vain jokin huone tai paikka, jossa ihmiset voivat olla yhdessä, keskustella ja vaihtaa ajatuksia, sekä mahdollisesti myös kynä ja paperia. Teknologia ei ole välttämätöntä, mutta Internetin ja sosiaalisen median perusominaisuuksiin kuuluvan yhdessä tekemisen sekä tiedon yhteisen käyttämisen ja jakamisen kautta se voi ehkä tuoda oppimiseen jotakin lisäarvoa.

Moduli V (Danah Boyd: It's Complicated)

Video tarjosi mielenkiintoista uutta tietoa ja näkökulmia siihen, miten nuoret hahmottavat ja kontrolloivat yksityisyyttään netissä. Usein luullaan, että koska nuoret käyttävät niin paljon sosiaalista mediaa, he eivät välitä yksityisyydestä. Todellisuudessa he kyllä välittävät ja tekevät sen eteen monenlaisia asioita ja käyttävät varsin luovia ratkaisuja. On tärkeää ymmärtää, että nuoret käyttävät sosiaalista mediaa ensisijaisesti siksi, että he haluavat osallistua julkisesti ja olla osa yhteiskuntaan ja sosiaalista yhteisöä. He eivät välttämättä halua olla ”julkisia”, mutta nettiympäristössä on vaikeaa osallistua olematta julkinen, koska oletusarvona on julkaiseminen ja oman elämän avaaminen julkisesti kaikkien nähtäville. Vaikka nuoret julkaisevat sosiaalisessa mediassa paljon, he eivät halua kaikkien, etenkään vanhempiensa, lukevan julkaisujaan. Vanhemmat eivät aina ymmärrä tätä ja siitä seuraa ristiriitoja. Nuoret koettavat selviytyä ristiriitaisesta tilanteesta käymällä jatkuvaa neuvottelua siitä, mitä julkaisevat esim. Facebookin profiilisivuillaan ja mitä eivät. He pyrkivät hallitsemaan yksityisyyttään netissä myös käyttämällä sovellusten yksityisyysasetuksia, monia eri medioita ja salakieltä sekä ilmaisemalla asioita epäsuorasti (esim. kuvat ja laulut). Tilanne on siis hyvin monimutkainen, ja sekä nuorten elämä että vanhemmuus tuntuu olevan nettiaikakaudella aiempaa haastavampaa. Vanhemmat pyrkivät valvomaan lastensa netinkäyttöä suojellakseen heitä vaaroilta ja tarkoittavat heille yleensä hyvää. Se on kuitenkin aika vaativaa ja edellyttää paljon vaivan näköä ja teknistä osaamista. Usein nuoret ovat erilaisten laitteiden ja sovellusten käytössä paljon näppärämpiä, ja eikä vanhemmilla ole välttämättä ole hajuakaan, mitä he netissä tekevät. Mitä enemmän vanhemmat pyrkivät valvomaan heitä, sitä fiksumpia keinoja nuoret keksivät välttääkseen sitä, ja vanhempien on vaikea pysyä kärryllä, missä oikeasti mennään. Toisaalta myös nuorten halu osallistua ja suojella omaa yksityisyyttään on luonnollista ja tärkeää sitä tulisi kunnioittaa.

Videolla tuli esiin, että nuorten käsitys yksityisyydestä netissä on kuitenkin melko rajoittunut eikä heillä ole riittävästi kykyjä hallita sitä ja kontrollia asettaa rajoja. Yksityisyyden hallinta netissä on aika monimutkaista ja haastavaa ja edellyttää mm. kykyä kontrolloida monta liikkuvaa osaa sisältäviä monimutkaisia sosiaalisia tilanteita, syvällistä käsitystä eri konteksteista (esim. ketkä voivat nähdä julkaisun ja miten sitä voidaan tulkita, miltä se näyttää eri aikoina ja eri konteksteissa) ja monenlaista teknistä osaamista, kuten kykyä käyttää sovellusten yksityissyysasetuksia. Siinä täytyy siis ottaa huomioon niin monta eri asiaa, että se on vaikeaa aikuisillekin, saati nuorille. Sosiaalisen median sovellukset saatetaan helposti kokea yksityisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat, eikä kirjoitusten ym. julkaisujen seurauksia tulla välttämättä ajatelleeksi riittävän pitkälle. Vihastuksissa Facebookissa julkaistut tunteenpurkaukset voivat johtaa ikäviin seurauksiin ja jopa syytteeseen kunnianloukkauksesta ja vihapuheesta. Vaikka se ei olekaan laillista, työnantajat saattavat googlata työhakijoita ja saada sosiaalisen median kautta tietoa, jolla voi olla vaikutusta työn saamiseen. Monet vanhemmat julkaisevat Facebookissa runsaasti lastensa kuvia kohdusta saakka ajattelematta lainkaan lastensa yksityisyyttä ja sitä mitä lapset itse siitä myöhemmin ajattelevat. Nuorten itsestään julkaisemia kuvia voidaan käyttää ja levittää kiusaamistarkoituksessa tai ikätovereina esiintyvät pedofiilit voivat houkutella heitä lähettämään itsestään intiimejä kuvia viestipalvelun kautta. Äärimmäinen tapaus yksityisyyden loukkaamisesta netissä on identiteettivarkaus. Esim. viime viikolla uutisoitiin, että eräässä koulussa oppilaat olivat kiusaamistarkoituksessa perustaneet sosiaaliseen mediaan profiileja opettajiensa nimissä.

Boyd nosti videolla esiin myös sen, että nuoret pyrkivät varjelemaan yksityisyyttään lähinnä vanhemmiltaan mutta eivät osaa ottaa huomioon esimerkiksi valtiota tai kaupallisia firmoja. Lapset ja nuoret ovatkin sosiaalisessa mediassa aggressiivisen mainonnan kohteina. Heitä saatetaan esimerkiksi houkutella tilaamaan puhelimeensa ilmaisia pelejä, mutta samalla he sitoutuvatkin huomaamattaan tilaamaan niitä maksullisesti, ja vanhemmille rapsahtaa satojen eurojen yllätyslasku. Boydin mielestä nuorten netin käyttöä ja julkista osallistumista ei kuitenkaan pitäisi rajoittaa, vaan heitä tulisi päinvastoin kannustaa siihen ja opettaa hallitsemaan yksityisyyttään netissä paremmin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä, mutta mielestäni jonkinlaisia rajojakin tarvitaan. Myös psykologi Keijo Tahkokallion (Keskisuomalainen 21.11.2016, s. 28–29) mukaan rajojen asettamisen netin käytölle on nuorten kehityksen ja terveyden kannalta tärkeää. Erään tutkimuksen mukaan puolet yläasteikäisistä nuorista on sosiaalisessa mediassa yli kolme tuntia päivässä ja joka kymmenes jopa kahdeksan tuntia. 70% käyttää sosiaalista mediaa vielä kello 22:n jälkeen, mikä on riittävän unen saannin kannalta aivan liian myöhään. Sosiaalisen psykologian professori Sherry Turklen Massachusetts Institute of Technology -yliopistossa tekemän tutkimuksen mukaan sosiaalisen median runsas käyttö heikentää myös selvästi nuorten sosiaalisia taitoja, sillä ne kehittyvät vain kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. (Keskisuomalainen 2016.) Myös sovelluksille asetettuja ikärajoja pitäisi mielestäni kunnioittaa. Kyseessä on kuitenkin todella monimutkainen asia. Kaikkein tärkeintä on nuorten ja aikuisten välinen avoin ja läheinen vuorovaikutussuhde, jossa lapset pystyvät luottamaan vanhempiinsa ja vanhemmat lapsiinsa.

Moduli VI (Program or be programmed)

Rushkoff korostaa videolla, että ohjelmointitaidot ovat nyky-yhteiskunnassa erittäin tärkeitä, sillä jos ei osaa ohjelmoida, tulee ohjelmoiduksi. Kun ymmärtää ohjelmistojen ja koodin toimintaa, pystyy ”näkemään niiden läpi”, erottamaan toisistaan teknologian ja sen tekijän, tekemään itsenäisiä valintoja ja vaikuttamaan aktiivisesti omaan elämään ja yhteiskuntaan eikä ole digitaalisessa mediassa vain passiivinen käyttäjä, jota ohjaillaan ulkoa päin ja jopa käytetään hyväksi. Rushkoffin tapa esittää asioita on hyvin poleeminen ja kärjistetty, mutta tarkoituksena lieneekin ravistella ihmisiä ja herätellä heitä kriittiseen ajatteluun. Se on mielestäni tärkeää, sillä suhtaudumme helposti meitä ympäröivään digitaaliseen teknologiaan liian passiivisesti ja kritiikittömästi ja pidämme asioita itsestäänselvyyksinä ilman että ajattelisimme itsenäisesti ja arvioisimme niitä kriittisesti. Rushkoffin mukaan olemme digitaalisessa maailmassa joko ”usereita”, ”writereita” tai ”programmereita”. ”User” eli käyttäjä pelkästään käyttää ohjelmia, mutta ei ymmärrä, miten ne toimivat, eli ikään kuin pelaa peliä, jonka sääntöjä ei osaa. ”Writer” osaa myös tuottaa ohjelmilla jotain sisältöä esim. kirjoittamalla blogia, ja ”programmer” eli ohjelmoija tehdä itse ohjelmia. Samat kehitysvaiheet ovat näkyvissä myös ihmiskunnan kehityksessä, jossa keskeisiä edistysaskeleita ovat olleet kirjoitusmerkkien, painokoneen ja viimeisimpänä tietokoneen keksiminen. Ihmisten sivistystaso ja osaaminen on kuitenkin aina tullut yhden askeleen uusien keksintöjen jäljessä. Rushkoffin mielestä tietokoneohjelmistojen keksimisellä on vielä suurempi vaikutus kuin kirjoitusmerkkien tai painokoneen keksimisellä. Tämä on varmasti totta, sillä tietokoneet ovat mullistaneet maailmaa ja elämäämme viime vuosikymmeninä radikaalisti, ja olemme ehkä nähneet muutoksesta vasta alkua.

Artikkelissaan Rushkoff toteaa, että digitaalinen tekniikka perustuu pohjimmiltaan numeroihin, ja esimerkiksi kuvat, laulut ja elokuvat ovat pelkästään numeroita, joita tietokone käsittelee ykkösten ja nollien jonoina. Näin ollen digitaalinen ympäristö suosii valintoja, koska kaikki täytyy pystyä ilmaisemaan täsmällisellä, kyllä tai ei -symbolikielellä. Se pakottaa myös käyttäjät tekemään jatkuvasti valintoja (esim. mies/ nainen, hetero/homo, naimisissa/naimaton jne.), minkä seurauksena valintojen määrä ihmisten elämässä on valtavasti lisääntynyt. Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että voi myös valita olla tekemättä valintaa lainkaan. Todellisessa elämässä mikään ei ole kovin täsmällistä, vaan siinä on paljon epäselvää ja hämärää. On esim. mahdotonta tarkkaan sanoa, esim. milloin elämä alkaa ja päättyy. Kun todellisia asioita muunnetaan digitaaliseen muotoon, joudutaan tekemään valintoja, joissa jotain menetetään. Esim. musiikin digitaalinen nauhoitus pystyy ottamaan huomioon vain sellaiset äänen ulottuvuudet, jotka voidaan mitata ja ilmaista numeerisesti, ja kaikki muu hukataan. CD:n kuunteleminen on sen vuoksi erilainen kokemus kuin analogisen levyn kuunteleminen. Digitaalisella tekniikalla ei ainakaan vielä pystytä välittämään kaikkea todelliseen elämään liittyvää informaatiota, koska sitä ei edes osata mitata, ja se on siten aina jollain tavoin pelkistävää. Inhimillisten tunteiden, kuten empatian ja välittämisen, ilmaiseminen on siten roboteille aika vaikeaa, ja Jyväskylän suuri into niiden hankkimiseen sairaanhoito- ja vanhustyöhön tuntuu käsittämättömältä.

Koska Internet tarjoaa ihmisille valtavasti erilaisia valintamahdollisuuksia ja vaihtoehtoja, esim. oman sähköpostiselaimen ulkoasun tai uuden auton varustuksen voi valita sadoista eri vaihtoehdoista, sen kuvitellaan tekevän ihmisistä vapaampia, itsenäisempiä ja onnellisempia. Todellisuudessa ihmisistä on Rushkoffin mukaan kuitenkin tullut epävapaampia, vähemmän sitoutuneita, pakkomielteisiä ja enemmän kontrolloituja. Pakolliset valinnat, kuten oman parisuhdetilanteen pakollinen kertominen sosiaalisessa mediassa, eivät oikeastaan ole todellisia valintoja ollenkaan, koska pitäisi pystyä valitsemaan myös valitsematta jättäminen. Valintatilanteet pysäyttävät ja vaativat meitä koko ajan tekemään päätöksiä. Yhden vaihtoehdon valitseminen sulkee pois muut mahdolliset vaihtoehdot. Sitoutuminen esim. parisuhteessa voi olla heikompaa, kun netin deittipalstoilla on tarjolla lukematon määrä toinen toistaan mielenkiintoisempia ja seksikkäämpiä kumppaniehdokkaita ja pettäjille on luotu jopa omia sivustoja. Siitä tulee helposti sellainen tunne, että jossain odottaa aina joku parempi. Vaihtoehtojen määrä voi myös ahdistaa, kun verkkokaupassa on tarjolla esimerkiksi satoja erilaisia saappaita tai mekkoja, joista pitäisi osata valita.

Valintojamme ja toimintaamme verkossa seurataan jatkuvasti, ja se määrittää sitä, mitä meille tarjotaan ja mitä on mahdollista valita. Ohjelmat ja verkkosivut rekisteröivät klikkauksiamme ja hakusanojamme, ja niiden perusteella meille näytetään tietynlaisia hakutuloksia ja mainoksia tai suositellaan tiettyjä verkkokaupan tuotteita. Tällöin emme välttämättä lue tai osta sitä, mitä oikeasti haluamme, vaan sitä, mitä meille tarjotaan, ja valinnanvapautemme ja maailmamme todellisuudessa kapenee. Esim. henkilö, joka uskoo ilmaston muutoksen olevan valetta, lukee mielellään tätä käsitystä tukevia uutisia ja verkkosivuja. Samalla Google alkaa tarjota hänelle yhä enemmän samanlaisia sivuja, ja pian hänellä ei ehkä enää ole mahdollisuutta törmätä vastakkaiseen tietoon, ja hän uskoo omaan näkemykseensä yhä vahvemmin. Rushkoff korostaa, että aina voi kuitenkin olla valitsematta ”jotakin alla olevasta listasta”, mutta voimme vastustaa pakkovalintoja vain, jos ymmärrämme, miten digitaalinen teknologia toimii. Olen hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että nykyään jokaisen olisi tärkeää ymmärtää tietokoneista ja ohjelmoinnista ainakin jotain, ja onkin hienoa, että ohjelmointia opetetaan nykyään jo monissa alakoulussa. Vaikka kaikista ei tulekaan ammattiohjelmoijia, se antaa mahdollisuuden ymmärtää käyttämäänsä teknologiaa ja olla digitaalisessa maailmassa oman elämänsä aktiivinen subjekti, kun tuntee sen pelisäännöt. Itsekin olen kokenut, että aiemmilla kursseilla saatu ymmärrys mm. verkkomedian suunnittelusta ja verkkosivujen tuottamisesta on avannut silmiä ja parantanut kykyä toimia digitaalisessa mediaympäristössä tietoisemmin, viisaammin ja aktiivisemmin. Mielestäni pelkästään tekninen ohjelmointiosaaminen ei kuitenkaan yksinään riitä, vaan yhtä tärkeää myös on kyky ajatella ja arvioida sisältöjä kriittisesti, niin että voi tehdä tietoisia valintoja ja halutessaan valita myös olla tekemättä valintaa.

Moduli VII (Changing Education Paradigms; Lukemisen uudet tavat)

Molemmat videot liittyvät digitalisoituminen aiheuttamaan mediaympäristön muutokseen, joka on vaikuttanut voimakkaasti lasten ja nuorten elämään heijastuen sekä koulunkäyntiin että lukemisen tapoihin. Robinsonin mukaan nykyajan diginatiiivi sukupolvi elää mediaympäristössä, joka on tulvillaan erilaisia ärsykkeitä ja jossa eri monet eri laitteet, kuten Ipadit, älypuhelimet ja tietokoneet vaativat jatkuvasti huomiota yhtä aikaa, joten yksitoikkoinen kouluopetus tuntuu tylsältä ja lasten keskittyminen ja motivaatio koulunkäyntiin on heikentynyt. Tästä on seurannut ADHD:n epidemiamainen lisääntyminen ja lasten lääkitseminen zombeiksi. Ongelmana on, että nykyinen koulujärjestelmä suunniteltiin aivan eri aikakaudella,1700-luvulla teollistumisen tarpeisiin ja koulut ovat siten kelloineen ja erillisine oppiaineineen kuin tehtaita, joiden läpi lapset kulkevat ikäluokittain kuin liukuhihnalla. Se laittaa kaikki samaan muottiin, sammuttaa lasten luontaisen divergentin ajattelun ja yksilöllistä oppimista korostaessaan estää lapsia oppimasta luonnollisella tavalla yhteistoiminnassa muiden kanssa. Koulutusjärjestelmää ja -paradigmaa olisi siten välttämätöntä uudistaa.

Divergentin ajattelun ja luovuuden katoaminen koulun penkillä tuntuu itsestäkin hyvin tutulta. Alle kouluikäisenä minulla oli vilkas mielikuvitus ja olin kova piirtämään, mutta yläasteelle mennessä ”omasta päästä” ei ole enää syntynyt yhtään mitään. Koulussa opitaan, että kysymyksiin on olemassa vain yksi oikea vastaus, joka löytyy kirjasta, eikä omalle kuvittelulle tai kekseliäisyydelle ole juuri tilaa. Vaikka omana kouluaikanakin luokassa oli aina muutamia levottomia oppilaita ja häirikköjä, opetusharjoittelussa saamani kokemuksen mukaan levottomuus ja käytösongelmat ovat lisääntyneet ja yläkoulussa suuri osa opettajan työajasta menee pelkästään kurinpitoon. Opettajien suoranainen kiusaaminen on voimakkaasti lisääntynyt, kun älypuhelimet ja Internet antavat siihen entistä paremmat mahdollisuudet. Myös Suomessa ADHD:n ja muut oppimishäiriöt ovat viime vuosikymmeninä jatkuvasti lisääntyneet, joskin siihen liittyy varmasti muitakin syitä. Mielestäni Robinsonin kritiikissä on paljon perää ja koulujärjestelmää ja -paradigmaa olisi syytä muuttaa niin että vastaisi enemmän tämän päivän maailmaa, jossa lapset elävät, antaisi enemmän tilaa lasten omalle ajattelulle, luovuudelle ja kiinnostuksen kohteille ja yhteistoiminnalliselle oppimiselle. Toisaalta asia ei ole vain koulun vastuulla, vaan myös vanhempien tulisi kiinnittää huomiota lasten median käytön määrään ja huolehtia siitä, että lapsi oppii olemaan myös ilman digitaalisen median tarjoamaa jatkuvaa viihdykettä, rauhoittumaan ja kestämään ”tylsyyttä”.

Internetin, sosiaalinen median ja älypuhelinten yleistyminen on vaikuttanut myös lukemisen suosioon, ja puhutaan paljon siitä, että varsinkin lasten ja nuorten lukeminen vähenee. Toisaalta Internetissä luetaan paljon esim. blogeja ja sosiaalisen median viestejä ja julkaisuja, joten tässä mielessä lukemiseen käytetyn ajan voidaan nähdä jopa lisääntyneen. Lukemisen muutoksista puhuttaessa olisikin keskeistä määritellä, mitä lukemisella oikeastaan tarkoitetaan: puhutaanko painettujen kirjojen, e-kirjojen, sanomalehtien, aikakauslehtien, blogien, tekstiviestien vai Facebook-julkaisujen lukemisesta ja vain kirjoitetun tekstin lukemisesta vai myös kuvan, videon ja äänen lukemisesta. Herkmanin ja Vainikan Uudet lukemisyhteisöt, uudet lukutavat -tutkimusprojektissa (2010–2012) mukaan otettiin myös kirjoittaminen ja oma tuottaminen. Tutkimuksen mukaan suurin osa nuorten lukemisesta on nykyään kaveriviestintään liittyvien tekstimuotojen, esim. tekstiviestit, chatit, sähköposti ja Facebook-päivitykset, lukemista erilaisilla medialaitteilla, ja lukeminen siirtyy yhä enemmän tämän tyyppisiin tekstimuotoihin. Kun eri laitteita paljon, se vie aikaa perinteiseltä lehtien ja kirjojen lukemiselta ja alkaa korvata sitä. Nuoremmat sukupolvet lukevat myös vähemmän pitkään ja keskittyneesti. Lukeminen sinänsä ei siis välttämättä ole vähenemässä, mutta se on siirtymässä erilaisiin tekstimuotoihin ja välineisiin sekä yksilöllisestä lukemisen kulttuurista yhteisölliseen lukemisen ja kirjoittamisen kulttuuriin. Lukeminen ei tosin koskaan ennenkään ole ollut vain yksilöllistä, vaan kirjoja on aina luettu myös yhdessä toisten kanssa ja kokemuksia lukemisesta jaettu yhteisesti.

Toisaalta tilastot eivät tue käsitystä painotuotteiden lukemisen vähenemisestä, sillä lehtien tilaajamäärissä ja kirjojen menekissä ei ole tapahtunut 2000-luvulla merkittäviä muutoksia. Nuorimpien sukupolvien lukemisessa tapahtuneet muutokset eivät kuitenkaan välttämättä vielä näy tilastoissa, koska heillä ei yleensä ole kovin paljon rahaa ja kirjoja ostavat ja lehtiä tilaavat enemmän aikuiset. Parhaillaan keski-iässä oleva televisiosukupolvi on vielä tottunut lukemaan myös perinteisiä painettuja kirjoja ja lehtiä, ja myös vasta eläköityneillä suurilla ikäluokilla on käytettävissään paljon rahaa niihin. Pitkällä aikavälillä lehtien ja kirjojen lukeminen todennäköisesti kuitenkin vähenee ja samalla siirtyy yhä enemmän painetuista muodoista sähköisiin muotoihin. Ainakin vielä kirjan asema on vahva, ja se tuskin häviää kokonaan vielä pitkään aikaan, mutta e-kirjat lisääntyvät koko ajan ja valtaavat alaa painetuilta kirjoilta.

Mediaympäristön ja tekstimuotojen muuttuessa tarvitaan myös uudenlaista, aiempaa monipuolisempaa lukutaitoa, jonka opettaminen koulussa on erittäin tärkeää. Kirjoitetun tekstin lukemisen lisäksi Internetissä tarvitaan myös esim. kriittistä ja audiovisuaalista lukutaitoa. Nykyisissä opetussuunnitelmissa korostetaankin ns. monilukutaitoa, joka kattaa laajasti erilaiset mediaympäristöt ja sekä tekstuaaliset, kuvalliset ja audiovisuaaliset ilmaisutavat. Koulu tulee kuitenkin mediaympäristön muutoksessa jälkijunassa. Yleensä oppilailla on kotonaan paremmat ja uudemmat laitteet kuin kouluissa, ja usein he osaavat myös käyttää niitä paremmin kuin opettajat. Vaikka tietotekniikkaa ja esim. opetuspelejä käytetään opetuksessa jo jonkin verran, opetus on edelleen aika oppikirja- ja opettajakeskeistä. Toisaalta ei voi automaattisesti olettaa, että kaikilla oppilailla on yhtä hyvät taidot ja laitteet, koska oppilaiden välillä on myös paljon eroja ja taidot voivat olla myös hyvin pinnalliset. Koululla on sen vuoksi tärkeä tasa-arvoa lisäävä rooli erojen tasoittamisessa ja taitojen, etenkin tiedonhaussa tarvittavan kriittisen lukutaidon, syventämisessä.

Videolla viitattiin sosiokulttuuriseen lukutaitokäsitykseen, jonka mukaan lukutaito on sosiaalisten käytäntöjen osaamista, joka liittyy eri elämän alueisiin, kuten kouluun, työhön ja vapaa-aikaan. Kyse ei ole vain yksittäisen tekstin tulkinnasta, vaan moninaisesta toiminnasta joka liittyy johonkin kontekstiin ja tilanteeseen. Sosiaalisen median viestintään liittyvä lukeminenkin on siten tärkeää, mutta tällainen lukutaito ei välttämättä riitä esimerkiksi kotiläksyjen tekemiseen, saati peruskoulun jälkeisissä jatko-opinnoissa tai työelämässä, jossa on pystyttävä lukemaan myös pitkiä ja monimutkaisia tekstejä. Kirjojen ja lehtien lukemisen väheneminen ja lukemisen keskittyminen pelkästään sosiaaliseen mediaan voikin estää riittävän hyvän ja monipuolisen lukutaidon kehittymisen ja aiheuttaa ongelmia oppimisessa ja myöhemmin elämässä. Ei kannata tuudittautua ajatukseen, että onhan sekin lukemista. Tekstin ymmärtäminen edellyttää mm. riittävää lukunopeutta, joka kehittyy ainoastaan lukemalla. Kouluopetuksen tulisi mielestäni kehittää monipuolista lukutaitoa ja ottaa huomioon sekä perinteiset kirjat ja lehdet että uudet lukemisen ympäristöt ja tekstimuodot. Kuten Herkman toteaa, koulussa ei tarvitse olla samanlaista kuin vapaa-ajalla, mutta koulun pitää kyllä reagoida ympäristön muutoksiin ja olla ajassa mukana.

Mediaympäristön muutoksen vaikutukset lasten kouluoppimiseen ja lukemiseen näkyvät jo koulujen oppimistuloksissa. Juuri julkaistun Pisa 2015-tutkimuksen mukaan suomalaislasten, erityisesti poikien, osaaminen matematiikassa ja luonnontieteissä on vuodesta 2012 selvästi heikentynyt. Tytöt ovat paljon poikia parempia, ja kuilu poikien ja tyttöjen välillä on entisestään kasvanut. Vuonna 2006 suomalaislapset olivat vielä luonnontieteissä ja matematiikassa OECD-maiden parhaita, nyt sijoitus luonnontieteissä oli kolmas ja matematiikassa seitsemäs. (Osaamiskuilu tyttöjen ja poikien välillä syvenee, Keskisuomalainen 7.12.2016, s. 6.) Keskisuomalaisen (4.12.2016, s. 10–11) haastattelemien asiantuntijoiden mukaan poikien taitojen heikentymisen taustalla lienee juuri tietokoneiden ja älypuhelinten lisääntynyt käyttö ja kouluun liittyvien asenteiden löystyminen. Osalla pojista motivaatio koulunkäyntiin on heikentynyt: koulu on toissijainen paikka, ja harrastukset ja sosiaalinen media kiinnostavat enemmän. Yhtenä syynä taitojen laskuun voi olla myös heikentynyt lukutaito, koska fysiikka, kemia ja biologia vaativat myös luetun ymmärtämistä ja tulkitsemista eikä pelkkä mekaaninen lukutaito riitä. Myös TIMSS-tutkimuksen mukaan kirjojen määrä kotona selittää lapsen oppimistuloksia perheen varallisuutta enemmän.

Asiantuntijoiden mukaan tilanteen korjaamiseksi olisikin tärkeää miettiä, onko koulu pysynyt mukana muuttuvassa maailmassa ja osallistaako ja motivoiko se oppilaita. Keskeistä olisi vanhempien myönteinen asennoituminen koulunkäyntiin ja lasten koulunkäynnin tukeminen, perinteisten iltasatujen lukeminen, sekä teknologian, kuten tableteilla pelattavien oppimispelien, hyödyntäminen, oppilaiden osallistaminen ja poikien maailman ja kiinnostuksen kohteiden huomioiminen opetuksessa enemmän. (Some ja harrastukset päihittävät koulun, Keskisuomalainen 4.12.2016, s. 10-11.) Pisa-tutkimuksen tulokset ja asiantuntijoiden ajatukset tukevat siis edellä esitettyjä näkemyksiä siitä, että koulun olisi tärkeä uudistua ja seurata paremmin aikaansa, kuten myös riittävän lukutaidon tärkeydestä. Toisaalta keskeiseksi nousee myös vanhempien kasvatusvastuu, sillä pohja kouluoppimiselle, median käytölle ja lukemistottumuksille luodaan ensisijaisesti jo kotona, jossa tärkeintä on vanhempien oma esimerkki.

Moduli VIII (useampi asia)

Kramerin ym. Facebookissa tekemä tutkimus, jossa pyrittiin vaikuttamaan ihmisten tunteisiin, ja ylipäänsä Facebookin tapa manipuloida käyttäjien uutissyötteitä tuntuu todella ikävältä ja huolestuttavalta ja herättää monenlaisia ajatuksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli osoittaa, että tunnetilat voivat siirtyä ihmiseltä toiselle ”tunteiden tarttumisen” kautta, niin että ihminen alkaa tiedostamattaan kokea samoja tunteita kuin muut hänen ympärillään olevat. Tutkijoiden mukaan siinä saatiin kokeellista näyttöä siitä, että tunteiden tarttumista tapahtuu myös verkkoympäristössä tapahtuvassa tekstipohjaisessa viestinnässä ilman suoraa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja nonverbaalista viestintää. Kun iloisia tunteita sisältävien julkaisujen osuutta käyttäjien etusivulla näkemässä uutisvirrassa tarkoituksellisesti vähennettiin, myös heidän omat päivityksensä alkoivat sisältää hieman vähemmän iloisia tunnesanoja ja enemmän negatiivisia tunnesanoja, ja päinvastoin.

Se että lähes 700 ihmisen uutissyötteitä manipuloitiin tällä tavoin heidän tietämättään eikä heiltä pyydetty tutkimukseen minkäänlaista lupaa, tuntuu eettisesti todella väärältä ja herättikin ihmisissä paljon suuttumusta. Akateemisissa tutkimuksissa tutkimushenkilöiltä on yleensä aina saatava kirjallinen suostumus tutkimukseen, ja sokkotutkimuksissakin käyttäjälle annetaan mahdollisuus kieltää heistä kerätyn aineiston käyttäminen. Tieto uutisvirran manipuloinnista olisi kuitenkin todennäköisesti herättänyt käyttäjissä välittömästi niin voimakasta suuttumusta, ettei tutkimusta olisi saatu tehtyä loppuun, eikä asiasta sen vuoksi hiiskuttu mitään. Cornellin yliopisto ei myöskään pyytänyt tutkimukseen hyväksyntää IRB:ltä eli ihmistutkimukseen erikoistuneelta riippumattomalta eettiseltä komitealta, mitä perusteltiin sillä, että tutkijat eivät olleet mukana aineiston keräämisvaiheessa vaan tulivat mukaan vasta sen jälkeen.

Käytännössä Facebook ei kuitenkaan ole tehnyt mitään laitonta, koska sen käyttöehdoissa, jotka jokainen käyttäjä on hyväksynyt, sanotaan, että käyttäjien dataa voidaan käyttää tutkimustarkoituksiin. Käyttäjillä on kuitenkin aika vähän valinnan varaa: joko hyväksyä ehdot tai olla kokonaan käyttämättä palvelua, mikä voi monille tarkoittaa jäämistä sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle. Vastuu sysätään siis käyttäjille itselleen. Kaikki, mikä ei ole laissa kiellettyä, ei kuitenkaan välttämättä ole aina eettisesti oikein, sillä sosiaaliset eettiset normit menevät usein pidemmälle kuin laki. Lisäksi tutkijat vetosivat myös siihen, että Facebook manipuloi käyttäjille näyttämäänsä uutisvirtaa joka tapauksessa koko ajan. Toisin kuin varmaan useimmat käyttäjät mukaan lukien itseni on luullut, siinä ei siis näytetä kaikkia kavereiden päivityksiä ja julkaisuja, vaan algoritmi tarkkailee, mihin kukin käyttäjä reagoi ja millaiset julkaisut häntä kiinnostavat, ja näyttää hänelle enemmän saman tyyppisiä julkaisuja ja vähemmän sellaisia julkaisuja, jotka eivät ehkä kiinnosta häntä kovin paljon. Tarkoituksena on pitää yllä käyttäjien kiinnostusta ja houkutella heitä tulemaan Facebookiin uudestaan. Itsellenikin asia tuli yllätyksenä. Käyttäjien tunteiden tarkoituksellinen manipuloiminen on silti mielestäni vielä astetta vakavampi asia.

Myös tutkimuksen merkityksellisyyttä ja luotettavuutta voidaan kritisoida, sillä siinä saatu tilastollinen näyttö tunteiden tarttumisesta jäi aika vähäiseksi; eroa verrokkiryhmään oli vain yksi prosentin kymmenesosa. Käyttäjien tunteissa tapahtuneiden muutosten arvioiminen pelkästään laskemalla tietokoneohjelman avulla heidän omissa julkaisuissaan käyttämiä positiivisia tai negatiivisia tunnesanoja voi olla aika epäluotettavaa, koska sanojen tai lauseiden merkitykset muodostuvat aina suhteessa koko lause- ja tekstiyhteyteen, eikä tietokoneohjelma pysty välttämättä tulkitsemaan niitä oikein vaan voi päätyä täysin virheellisiin tuloksiin. On varmasti mahdollista, että sosiaalisessa mediassa ym. verkkoympäristössä tapahtuu tunteiden tarttumista ja toisten iloisten Facebook-päivitysten lukemisesta voi tulla itsekin iloiselle mielelle ja päinvastoin. Myös vihapuhe lietsoo netissä helposti muissakin vihaa. Toisaalta positiivisten tunnesanojen lisääntyminen käyttäjien omissa profiilipäivityksissä voi johtua myös halusta tuntea kuuluvansa joukkoon ja säilyttää kasvonsa. Jos muut kirjoittavat koko ajan vaan iloisista ja asioista ja tunteista, voi tuntua vaikealta ja sosiaalisesti sopimattomalta tuoda esiin omia surullisia tunteita ja ikävia asioita ja mieluummin kirjoittaa itsekin vain iloisista tunteista. Samoin kun joku ilmaisee omia surullisia tunteitaan, muidenkin on helpompi tehdä samoin.

Vaikka käyttäjien uutissyötteiden manipuloiminen tutkimuksessa oli erittäin ikävää, sen julkaisemisessa voidaan nähdä jotain hyvääkin, koska toi esiin sen, miten Facebook seuraa ja manipuloi käyttäjiä ja käyttää heidän tietojaan, ja miten yksityiset yritykset ja valtio voivat vaikuttaa ihmisiin. Kyseessä oli vain yksi tutkimus, ja vastaavia tutkimuksia tehdään sosiaalisessa mediassa koko ajan. Kuten Zeynep Tufeksi videolla toteaa, huolestuttavinta eivät ole tällaiset yksittäiset tutkimukset vaan se, miten paljon Facebookilla on tietoa yksityiselämästämme, miten se voi käyttää sitä vaikuttaakseen meihin ja miten paljon valtaa sillä sitä kautta on. Tutkimuksen yhtenä rahoittajana oli Yhdysvaltain armeijan tutkimusvirasto, ja epäilemättä mahdollisuudesta manipuloida ihmisten tunteita tai ajattelua Facebookin kautta johonkin suuntaan voisi olla armeijalle suurta hyötyä.

Moduli IX (Lasten ja nuorten mediaympäristöt ja monilukutaito)

Videolla nousi esiin mediaympäristön nopea muutosvauhti ja monimuotoistuminen, joka asettaa uudenlaisia haasteita kouluopetukselle ja lukutaidolle. 2010-luvullakin tekniikka on mennyt hurjasti eteenpäin. Merkittävin muutos on ollut mobiilimedian yleistyminen, jonka seurauksena nettiä käytetään nykyään tietokoneiden sijaan yhä enemmän tablettien ja älypuhelinten avulla. Kun 1990–2000-luvulla lapset aloittivat netin käytön noin 6-7-vuotiaana, nyt se aloitetaan jo alle yksivuotiaana. Uusille sukupolville ei siten ole enää itsestään selvää esimerkiksi, mikä on kirja. Oikeastaan monet lapset viestivät netin kautta jo lähes vastasyntyneinä, koska nykyisin on käytössä nettiin kytkettäviä itkuhälyttimiä, joiden kautta vanhemmat voivat nähdä vaunuissa nukkuvan vauvan, puhua hänelle ja reagoida hänen itkuunsa. Itse tuntee tässä suhteessa itsensä jo aivan ”dinosaurukseksi”, kun omassa lapsuudessa 1980-luvulla nettiä ei vielä ollut olemassakaan, ja ensimmäisen kerran pelasin tietokonepelejä noin kymmenen vuotiaana joskus 1980- ja 1990-luvun vaihteessa.

Kuten videolla todettiin, keskeisenä muutostrendinä tällä vuosikymmenellä on ollut median kuvallisuuden ja visuaalisuuden lisääntyminen. Kun vuonna 2007 käytettiin paljon esim. Myspacea, Messengeriä ja irc-galleriaa, 2010-luvulla suosioon ovat nousseet esim. Facebook, Youtube ja Instagram. Enää ei viestitä pelkästään kirjoittamalla, vaan palvelut, joissa viestintä ei ole vain tekstimuotoista vaan myös kuvien ja videoiden jakamista, ovat koko ajan yleistyneet. Kulttuuri on voimakkaasti visualisoitunut, ja kuvan ja tekstin yhteispeli korostuu. Visualisuuden lisääntyminen näkyy myös sanomalehdissä, joissa käytetään yhä enemmän kuvia ja graafeja (kaaviokuvia). Samalla tarvitaan uudenlaista lukutaitoa; tekstin lisäksi on osattava lukea myös esim. kuvaa, videota ja erilaisia graafisia esityksiä. Lapset syntyvät ja kasvavat siis nykyään aika erilaiseen maailmaan ja mediaympäristöön kuin esim. 1980-luvulla, ja sen takia myös heidän tapansa lukea, käyttää mediaa ja oppia on erilainen kuin ennen. Ongelmana on, että koulu ei ole pysynyt muutoksessa perässä ja koulun ulkopuoliset, kodin median käytön ja lukemisen taidot ja tavat poikkeavat paljon perinteisestä koulun lukutaidosta, joka perustuu oppikirjoihin ja teksteihin. Näiden kahden maailman välille on syntynyt kuilu, eikä koulu sen takia enää välttämättä motivoi oppilaita. Tärkeää olisikin saada ne kohtaamaan ja luoda niiden väliin ”kolmatta tilaa”, esim. tuomalla opetukseen koulun ulkopuoliseen populaarikulttuuriin liittyviä asioita ja ottamalla enemmän huomioon lasten omia mielenkiinnon kohteita ja kodin median käytön kautta tapahtuvaa oppimista.

Opetuksessa haasteena on myös se, että uudet 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet diginatiivit oppijat hakevat informaatiota pääasiassa digitaalisista lähteistä, kuten Googlesta tai Wikipediasta, eivätkä kirjastosta, antavat etusijan kuville, liikkeelle ja musiikille ennen perinteistä tekstiä, käyttävät ”multitaskingia” ja saavuttavat tietoa prosessoimalla epäjatkuvaa, epälineraarista informaatiota. Myös heidän lukutapansa on erilainen, sillä he lukevat tekstejä hyppimällä ja pyyhkimällä eikä järjestelmällisesti alusta loppuun. Videolla mainittiin uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan e-kirjojen lukemisessa käytetään eri aivojen osia kuin tavallisten kirjojen lukemisessa, koska ne yhdistetään digitalliseen ympäristöön, jossa on totuttu ei-lineaarisuuteen, eikä lukeminen ole sen vuoksi yhtä syvää. Itse olen huomannut kyseisen ilmiön siinä, että en pysty keskittymään riittävästi esim. e-kirjojen tai pitkien artikkelien lukemiseen tietokoneelta ja sen takia mieluummin lainaan kirjan paperisena versiona tai tulosten artikkelin. Kaisa Leinon väitöskirjatutkimuksen (2014) perusteella median käytöllä on selvästi vaikutusta lasten lukutaidon kehittymiseen. Sen mukaan 15-vuotiasta nuorista Pisa-tutkimuksen lukutaitotestissä parhaiten menestyivät ”perinteiset lukijat”, jotka lukivat paljon perinteistä kaunokirjallisuutta, mutta myös ”aktiiviset monilukutaitoiset lukijat”, jotka lukivat painettujen tekstien ohella myös paljon erilaisia verkkotekstejä, saivat suhteellisen hyviä tuloksia. ”Heavy digital readersit”, jotka lähinnä vain pelasivat netissä ja ”moderate digital readersit”, joilla ei ollut monipuolista median käytön ja lukemisen tapaa, sen sijaan pärjäsivät selvästi heikommin. Huolta herättävät varsinkin poikien ja tyttöjen väliset suuset erot, sillä perinteiset lukijat ovat pääosin tyttöjä ja pelaajat poikia. Tulosten perustella lukutaidon kehittymisen kannalta keskeistä olisi siis lasten lukemisen ja median käytön monipuolisuuden edistäminen.

Tähän tähdätäänkin ns. monilukutaidon opetuksella, ja sen nostaminen tärkeäksi oppimistavoitteeksi ja laaja-alaiseksi taidoksi uudessa perusopetuksen opetussuunnitelmassa (2015) on erittäin hyvä asia. Monilukutaito tulee englannin sanasta ”multiliteracy”, ja sillä tarkoitetaan kykyä hankkia, muokata, tuottaa, esittää ja arvioida tietoa eri muodoissa ympäristössä ja tilanteissa eri välineillä. ”Literacy”-sanan kääntäminen suomen kielessä lukutaidoksi, joka yleensä ymmärretään vain tekstien tulkinnaksi, on vähän ongelmallista, koska englannissa sillä voidaan viitata sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Monilukutaito onkin hyvin laaja sateenvarjokäsite, johon kuuluvat sekä peruslukutaito, kirjoitustaito, numeraalinen lukutaito, kuvanlukutaito, medialukutaito että digitaalinen lukutaito. Myös tekstikäsitys on perinteiseen lukutaitoon verrattuna laaja-alaisempi, ja myös esim. kuviin, esineisiin tai rakennuksiin liittyvät merkitykset nähdään teksteinä. Monilukutaito on hyvä idea, koska se pyrkii vastaamaan em. mediaympäristön muutokseen ja tekstimuotoja ja medioiden monimuotoistumiseen sekä edistämään oppilaiden sosiaalista toimijuutta ja kykyä ymmärtää ympäröivää maailmaa. Keskeistä ei ole vain oppia lukemaan vaan toimimaan aktiivisesti suhteessa ympäröivään maailmaan ja kulttuuriin, tuomaan mukaan omaa ääntään ja panostaan ja sitä kautta myös pystyä vaikuttamaan siihen. Kyse ei siis ole vain tekstien vastaanottamisesta vaan myös aktiivista osallistumisesta teksteihin, niiden muuntamisesta muodosta toiseen (transformaatio ja transduktio) sekä omien tekstien ja merkitysten tuottamisesta. Sitä kautta monilukutaidon opetus on omiaan parantamaan myös lasten ja nuorten opiskelumotivaatiota.

Haasteena monilukutaidon opetuksessa voivat olla mm. opettajien ICT-taitojen ja niihin liittyvän koulutuksen riittävyys, asenteet sekä teknologian ja mediaympäristön muutosvauhdin nopeus ja suuret oppilaiden väliset erot. Monilukutaidon opettaminen edellyttää opettajilta jatkuvaa ja aktiivista lasten mediaympäristön ja teknologisen kehityksen seuraamista ja omien taitojen kehittämistä, mikä voi tuntua haastavalta, kun opetuksen valmistelu vie muutenkin paljon aikaa vapaa-ajalla. Vaarana on, että monialaisena taitona eikä oppiaineena monilukutaito jää vain sanoiksi paperilla eikä välttämättä konkretisoidu tarpeeksi käytännön opetuksessa. Eri aineenopettajien voi olla vaikea hahmottaa omaa rooliaan sen opetuksessa, ja kun puhutaan ”lukutaidosta”, sen opettaminen saatetaan helposti mieltää vain äidinkielen opettajan tehtäväksi, vaikka opsin mukaan sen kuuluu tulla esiin kaikissa oppiaineissa. Monilukutaidon opetus on ehdottomasti tärkeä osa äidinkielen opetusta, mutta se on hyvin laaja alue, ja kun tuntimäärä ei tietääkseni ole lisätty, vie samalla tilaa muilta opetussisällöiltä, kuten perinteiseltä lukemiselta ja kirjallisuudelta, jonka osuus lasten arjessa on muutenkin vähäinen. Opettajien oppiainerajat ylittävä yhteistyö ja koulutus ovatkin sen vuoksi avainasemassa. Haasteena on myös se, että oppilaat eivät enää muodosta yhtenäistä sukupolvea vaan heidän mediankäyttötavoissaan ja -taidoissaan on suuria eroja. Jotkut eivät välitä tietokoneista lainkaan, kun taas toiset viettävät suurimman osan ajastaan pelaamalla ja sosiaalisessa mediassa. Tämä on erittäin tärkeää ottaa monilukutaidon opetuksessa huomioon.

Moduli X (Damsel in Distress: Part 1 - Tropes vs Women in Video Games; The Oscars and the Bechdel Test)

Videoiden katsomisesta tuli vähän surullinen ja kiukkuinen olo, koska ne paljastivat, miten kaikesta yhteiskunnan tasa-arvokehityksestä huolimatta videopeleissä ja elokuvissa ym. populaarikulttuurissa edelleen toistetaan vanhoja naiseutta koskevia virheellisiä käsityksiä ja myyttejä ja syrjitään ja marginalisoidaan naisia. Videopelit ja elokuvat ovat hauskaa viihdettä ja ajanvietettä, ja itsekin pidän paljon etenkin elokuvien katselusta. Kuten video todetaan, samalla kun niistä on mukavaa nauttia olisi kuitenkin tärkeää myös pystyä tarkastelemaan kriittisesti niihin liittyviä ongelmallisia puolia. Se, millaisia representaatioita naisista esim. videopeleistä esitetään, ei ole yhdentekevää, koska se vaikuttaa käsityksiimme ja ajatteluumme, siihen millaisina naiset yleensä nähdään, ja pahimmillaan ylläpitää naisia alistavia patriarkaalisia ja seksistisiä asenteita ja käytäntöjä sekä sukupuolten epätasa-arvoa. Yksi tällaisista vahingollisista ja ongelmallisista naiseuden representaatioista on ”neito pulassa”-kielikuva, josta tuli videopeleissä 1980-1990-luvulla erityisesti Nintendon suosittujen Super Mario -pelien ansiosta hyvin yleinen juonikeino, jota käytetään edelleenkin paljon.

”Neito pulassa”-kielikuva ei kuitenkaan ole Nintendon keksintö, vaan sitä on käytetty kirjallisuudessa, saduissa ja tarinoissa tuhansia vuosia, ja se esiintyy jo antiikin kreikan sankarimytologiassa. Se tulee ranskan ilmauksesta demoiselle en détresse, jolla viitataan nuoreen naiseen, joka on avuton, vangittu tai vaarassa. 1900-luvulla siitä tuli erittäin suosittu myös amerikkalaisessa elokuvissa, kuten King Kongissa, joka puolestaan toimi esikuvana Nintendon Donkey Kong ja Super Mario -peleille. Super Mariossa, Legend of Zeldassa ym. videopeleissä ”neito pulassa”-trooppia käytetään juonellisena keinona siten, että naispuoleinen pelihahmo, esim. prinsessa, ”halvaannutetaan”, esim. kidnappaamalla, tilaan, josta hän ei pysty pakenemaan itse, vaan miespuoleisen pelihahmon pitää pelastaa hänet taistelemalla hirviötä tai jotakin muuta vastustajaa vastaan. Ongelmana on, että se syrjäyttää naispuoleiset pelihahmot toiminnasta ja tekee heitä voimattomia, heikkoja, avuttomia ja toimintakyvyttömiä niin että he tarvitsevat miespuoleisen sankarin pelastamaan heidät, ja siten estää heitä itse olemasta sankareita.

Miespuoleiset pelihahmot ovat siten aktiivisia toimijoita eli subjekteja, naispuoleiset pelkästään passiivisia objekteja eli toiminnan kohteita, joiden roolina on olla vain voitettava palkinto, löydettäviä aarre tai saavutettava tavoite. Oikeastaan he eivät enää ole varsinaisesti naisia lainkaan vaan palloja tai pelinappuloita miesten välisessä taistelussa tai kilpailussa, mikä tuntuu aika karulta. Vaarallista ”neito pulassa”-troopissa on se, että samalla se toistaa ja ylläpitää naisia syrjiviä, seksistisiä asenteita ja myyttistä käsitystä naisista ”heikompana sukupuolena” eli heikkoina, avuttomina ja toimintakyvyttöminä yksilöinä, jotka tarvitsevat miesten suojelua, huolenpitoa ja pelastamista, mikä puolestaan oikeuttaa ja ylläpitää naisten erilaista kohtelua, alisteista asemaa ja syrjintää yhteiskunnassa. Samalla se estää myös naisia itseään uskomasta itseensä, omiin kykyihinsä, toimimasta oman elämänsä aktiivisina subjekteina ja toteuttamasta itseään. Lisäksi ”neito pulassa”-peleissä nainen esitetään usein korostetun kurvikkaana, kauniina ja seksikkäänä seksuaalisena objektina, mikä esineellistää naista.

Miksi ”neito pulassa”-trooppia sitten edelleen viljellään? Syynä lienee se, että suurin osa seikkailu- ja toimintapelien suunnittelijoista ja pelaajista on miehiä, joten pelin päähenkilöksi ja sankariksi valitaan luonnollisesti mies eikä nainen. ”Neito pulassa”-troopista on muodostunut videopeleissä vahva standardi, joka tarjoaa helpon juonikuvion ja vetoaa miesten vahvuus-fantasioihin, sillä neidon heikkous ja avuttomuus korostavat miespuoleisen sankarin vahvuutta. Sen avulla saadaan poikia ja miehiä ostamaan pelejä. Nykyinen moderni elämäntapa tarjoaa miehille aika vähän haasteita ja mahdollisuuksia kokea itsensä urheiksi ja vahvoiksi sankareiksi, joten korvaavia kokemuksia haetaan ehkä pelimaailmasta.

Myös Hollywood-elokuvissa naiset näyttävät ainakin Bechdel-testin perusteella olevan marginaalissa. Suurin osa Hollywood-elokuvista keskittyy miehiin ja heidän tarinoihinsa, pääosassa ovat yleensä miehet ja naisilla on harvemmin merkittäviä rooleja kuin miehillä. Videolla esitelty Bechdel-testi on yksi menetelmä, jolla voidaan arvioida naisten merkitystä elokuvien juonessa ja yleisesti sitä, miten naiset niissä esitetään. Esimerkiksi vuoden 2011 Oscar-palkituista elokuvista vain kaksi yhdeksästä, The Descendants ja The Help, täytti selvästi Bechdel-testin kriteerit, joiden mukaan elokuvassa täytyy olla ainakin kaksi naispuoleista henkilöhahmoa, joilla on nimet ja jotka puhuvat keskenään jostain muusta kuin miehistä, ja läpäisi testin. Tämä on aika yllättävää, ja videon mukaan se havainnollistaa siitä, miten minimaalinen merkitys naisilla Hollywood-elokuvissa ja koko filmiteollisuudessa on. Toisaalta esimerkiksi uusi jännitysdraama Liittoutuneet ei ehkä läpäisisi Bechdel-testiä, vaikka Brad Pittin ja Marion Cotillardin esittämillä agenteilla on siinä hyvin tasavahva rooli, mutta he puhuvat enimmäkseen keskenään eikä Cotillardilla ole kovin paljon vuorosanoja muiden naispuolisten henkilöiden kanssa. Mielestäni kriteerit ovatkin jossain määrin keinotekoisen tuntuiset ja liian kankeat.

Testi ei välttämättä myöskään kerro muuten elokuvan laadusta tai feministisyydestä, sillä myös jotkut hyvin seksistiset ja stereotyyppisetkin elokuvat, kuten Sex and City, voivat täyttää kriteerit. Esimerkiksi The Three of Life, joka ei läpäissyt testiä, oli omasta mielestäni erittäin hieno elokuva. Naisten marginaalinen asema Hollywood-elokuvissa johtuu saman tyyppisistä syistä kuin peleissäkin, eli siitä, että suurin osa elokuvaohjaajista, -käsikirjoittajista ja -tuottajista sekä elokuvateollisuuden päätöksentekijöistä on miehiä, jotka tekevät mielellään elokuvia, joiden päähenkilöihin ja tarinoihin voivat itse samaistua, eivätkä naisten tarinat välttämättä kiinnosta heitä yhtä paljon, vaikka elokuvia katsovat niin miehet kuin naisetkin. Kaunokirjallisuudessa sukupuolten välinen tasa-arvo näyttää toteutuvan pelejä ja elokuvia paremmin, sillä suuri osa kirjailijoista ja valtaosa lukijoista on nykyään naisia. Naiskirjailijoiden nousu alkoi 1800-luvulla, jolloin esim. Jane Austen, Charlotte Bronté ja Minna Canth alkoivat tuoda kaunokirjallisuuteen naisten kertomuksia ja ääntä ja käsitellä siinä tasa-arvoon liittyviä kysymyksiä. Myös videopeleissä ja elokuvissa tasa-arvo toteutuu todennäköisesti vasta sitten, kun naisia alkaa olla pelisuunnittelijoina sekä elokuvakäsikirjoittajina, -ohjaajina ja -tuottajina yhtä paljon kuin miehiä.