Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2015 kurssi/Oppimismodulit/moduli V-keskusteluun

SMAL-ryhmän keskustelu:

Keskustelu löytyy kokonaisuudessaan ryhmän omalta keskustelusivulta. Tässä poimintoja keskustelusta.

Minkä ikäisistä oppijoista puhutaan kun puhutaan refleksiivisestä epävarmuudesta? Mietimme että voi olla aika paljon vaatia refleksiivistä epävarmuutta alakoululaisilta siinä vaiheessa kun vasta aloitetaan asioiden oppiminen. Miten sen suuntaista ajattelua voisi opettaa jo lapsille aiheuttamatta hämmennystä?

Wikipediaa tulee käytettyä refleksiivisesti, mutta muistaako saman esimerkiksi yliopistolla luennoilla?

PLAN B

Keskustelussamme korostui kolme teemaa: toimijan kehitystason huomioiminen reflektiivisyyteen kannustavassa opetuksessa, asiantuntijuuden tarpeettomuuden kritiikki ja oikean ja hyödyllisen tiedon problematiikan pohdinta. Keskustelu kokonaisuudessaan löytyy täältä: Plan_B:n_oma_huone#Moduli_5

Opetusta kehitystason mukaan. Tunnustimme, että tieto on perustavanlaatuisesti aina epävarmaa, mutta etenkin koulumaailmassa tarvitaan myös tiettyjä auktoriteetin välittämiä totuuksia. Reflektiivisyyteen tulisikin kannustaa vasta, kun edellytyksiä siihen kognitiivisen kehityksen myötä on. Tiedon epävarmuuden ymmärtäminen vaatii kuitenkin sitä, että oppilailla on edes jonkinlaiset tiedolliset peruvalmiudet. Toisaalta varhaisnuoret ovat ehkä kaikkein haavoittuvimpia ”yhden totuuden” politiikalle, joten opettajalla on siksi suuri vastuu siinä, miten ”neutraalisti” hän pystyy tietoa välittämään. Tarve neutraaliuteen vaihtelee toki suuresti eri oppiaineiden välillä; esimerkiksi matematiikan on vaikea nähdä olevan yhtä poliittista kuin esimerkiksi uskonnon, historian tai yhteiskuntaopin. Keskustelussa nousi esiin myös ajatus vanhempien roolista peruskoulun aikana. Jos oppilas on kovin kiinnostunut jostain aiheesta, intoa tulisi kaikin tavoin tukea ja vastata kysymyksiin parhaansa mukaan. Toisaalta vanhemman olisi tärkeää myöntää heti, kun hän ei tiedä jotain, ja kannustaa ottamaan asiasta itse tai yhdessä selvää.

Asiantuntijuutta ei tule hylätä. Ryhmänä emme pystyneet allekirjoittamaan ajatusta asiantuntijuuden tarpeettomuudesta. Auktoriteettijohtoinen opetus mahdollistaa resurssien tehokkaan käytön ja suuntaamisen. Joitakin perusasioita ei välttämättä ole mielekästä lähteä kyseenalaistamaan peruskoulun tasolta lähtien – toisin sanoen pyörää ei kannata keksiä uudelleen. On totta, että auktoriteetin puuttumisessa esimerkiksi internetissä on puolensa. Se lisää oma-aloitteisuutta ja tietynlaista vapautta – mutta myös vastuuta. Motivoituneimmille auktoriteetin puute voi tarjota vapaan pelikentän, jolta voi luovuuden kautta löytää uusia ennalta arvaamattomia näkökulmia. Epäilyksen alle saattamisessa on siis kiistatta puolensa, mutta sen tarpeellisuutta kussakin tilanteessa on arvioitava kriittisesti. Usean näkökulman esittäminen ja opettaminen vievät kuitenkin aikaa ja muita resursseja. Ydinsisällön osoittamisessa ja ensimmäisten askeleiden ottamisessa asiantuntijan merkitys on kiistaton. Sen sijaan korkeamman asteen kouluinstituutiot ovat paikkoja, jossa kaikki olisi voitava ja kuuluisikin kyseenalaistaa. Esimerkiksi yliopistoinstituutiolle se on yksi keskeisimpiä periaatteita. Asiantuntijuutta tulisikin arvioida moduulin kriittisen näkökulman lisäksi myös ennen kaikkea voimavarana tehokkuuden lisääjänä.

Mitä oikea ja hyödyllinen tieto on? Moduulissa esitetty häntäänsä syövän käärmeen ajatus oli meistä kiehtova. Relevantti tieto on siis aikasidonnaista ja sitä voidaan lähestyä pragmaattisesta näkökulmasta. Ikuinen vanhemman sukupolven osoittama moraalinen närkästys nuorempiaan kohtaan on klassinen esimerkki siitä, että relevanttien taitojen muuttumista voi usein olla vaikea nähdä elämänsä ehtoopuolella. Nuoret sukupolvet osaavat myös paljon sellaista, mihin vanhemmat eivät kykene eivätkä edes halua oppia. Toisaalta tunnistimme itsessämme epävarmuutta tulevasta: mitä tapahtuu esimerkiksi kymmensormijärjestelmälle ja muille nykyajan taidoille, kun älylaitteet yleistyvät? On vaikea arvioida, millaisista muutoksista tulisi olla huolissaan ja millaisista ei. Kiinnostavaa oli myös pessimistisen metainduktion ajatus, jota ryhmässä sovellettiin nykymaailman kiistanalaisiin kysymyksiin. Vaikka usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen onkin melko yksimielinen, pessimistisen metainduktion näkökulmasta emme siis voisi olla siitä mitenkään varmoja. Toisaalta tieteen voi nähdä kehittyvän isoistakin murroksista huolimatta pitkässä juoksussa aina aiempaa tarkemmaksi ja monisyisemmäksi. Pessimistinen metainduktio voi toki toimia akateemista valtavirrasta poikkeavaa tutkimusta rohkaisevana ajatuksena, mutta arkielämässämme rationaalisin vaihtoehto lienee luottaa nykytieteen uskomuksiin. Tiede menettäisi merkityksensä, jos emme voisi luottaa nykytotuuksiin.

Kolme muskettisoturia

Ryhmämme keskustelu löytyy kokonaisuudessaan ryhmäsivultamme Kolmen muskettisoturin linnakkeesta. Tämä aihe ei oikein sytyttänyt meitä, taisimme olla liian käytännönläheisellä tuulella lähtemään liian kauaksi teoreettisen filosofisiin sfääreihin, mutta pohdimme kuitenkin erityisesti pessimistisen metainduktion ajatusta, joka tuntui meistä kiehtovalta. Tämä luento myös innosti meidät pitämään pienen puolustuspuheen perinteisen opettajan työn puolesta, jota ei meidän mielestämme voida liian helposti kuitata pelkällä itsenäisellä verkko-opiskelulla korvaamisella.

Ryhmä Random

Keskustelumme löytyy kokonaisuudessaan täältä. Pohdimme keskustelussamme sitä, miten netistä löytyvän tiedon tarkastelu korostaa yleisempääkin reflektiivisyyttä tiedon suhteen. Kun joka paikassa painotetaan sitä, kuinka Wikipediaan ei voi luottaa, tulee jossakin vaiheessa kuitenkin eteen myös omien oppikirjojen tiedon puutteet, johtuivat ne sitten sisällön vanhentumisesta tai asioiden yleisten näkökantojen keskeisistä muutoksista. Olimme myös sitä mieltä, että kouluissa tulee ainakin jossakin vaiheessa pakostakin tarve pohtia tietoa kriittisemmin, ainakin siinä vaiheessa kun/jos siirrytään kokonaan pois oppikirjoista.

Opettajuuden suhteen olimme aika yksimielisiä siitä, että opettajan rooli tulee varmaankin tulevaisuudessa olemaan enemmän neuvova, vaikka mihinkään äärimmäiseen wikioppimiseen ei ihan heti mentäisikään. Tässä suhteessa tosin ollaan aika riippuvaisia opettajista, ja kuinka paljon he itse ajavat tällaisia opetusmuotoja eteenpäin. Digitaaliset mediat ja tietosisällöt ovat jokatapauksessa tulleet jäädäkseen, ja näimmekin tässä suoria yhteyksiä myös siihen, että opettajuus ei todennäköisesti tule pysymään ainakaan täysin ennallaan.

Modulistit

Moduuli V Tieto, reflektiivinen epävarmuus ja opettajuus

Liikkeelle lähdettiin lukutaidon käsitteestä. TV:n mukaan informaatiolukutaito on kova sana Amerikassa, ja sillä pyritään tasa-arvoon, siihen, ettei syntyisi uusia kuiluja. Olen itse sitä mieltä, että Amerikka on informaation luvattu maa. Medialukutaitoon liittyy netin vuorovaikutus sosiaalisessa mediassa yms. On oikeastaan kaksi tapaa olla mukana liikkeessä. 1. Informaation haku, hankinta ja arviointi. 2. Informaation tekeminen ja luominen. Tiedemaailmassa on paljolti kyse informaation luomisesta. Tässä asiassa on monenlaisia kerroksia ja päitä, jotka muodostavat ympyrän, TV:n mukaan. Tästä piirtyy kuva omaa häntäänsä syövästä käärmeestä, joka oli luennon keskeinen metafora, symboli, joltisenkin perinteinen esoteerinen symboli nykyaikaisessa kontekstissa.

JS oli huolissaan käärmeen häntäpäästä, ovatko perustaidot unohtumassa. Kyseessä on Boolen mukainen haku vs. Google-haku. Mediafilosofiana on syntymässä uusi kalligrafinen kausi, jossa kuvalla on voimakas merkitys. Esimerkkinä mainittiin Colin Lankshear.

Kyse on pitkälti auktoriteettioppimisen ja omaehtoisen oppimisen välisestä erosta. Tietokäsityksiä tarkastellessamme huomaamme, että auktoriteetti murenee kokoajan. Voidaan myös puhua taksonomisesta vs. folksnomisesta kulttuurista. JS ja TV puhuivat ytimeen pääsemisen tavoitteessa tiedonhaussa. Ydinteksti, ydinlausuma; kiteyttäminen. Hyvä opettaja on sellainen, joka osaa osoittaa suunnan. Tämä on tiedon regiimin peruskysymys. Tieto on divergoitunutta, mutta ytimet pitää osata löytää. Uskon, että tässä nimenomaan on ammattitaidon paikka informaatioalan ammattilaisilla. TV:n mukaan Wikipedia ei ole kumpaa edellämainituista. Siinä pyritään konsensukseen, habermasilaisena bourgeus public spherenä. Miten ytimeen? Miten toimitaan yhdessä niin, että homma pysyy kasassa? WP ei ole sitoutunut; se on epäinnostavakin tässä mielessä.

Tietokäsityksistä puheenollen, tätä aikaa luonnehtii moninaisuus, nietzscheläinen tai foucaultilainen näkemys vs. habermasilainen, jota edellä luonnehdittiin. Opettaja tehtävä liittyy edelliseen; opettajuus on monikollista. Tarvitaan siis jonkin verran auktoriteettia. Vaihtoehdot ovat siis joko epäreflektiivinen varmuus tai reflektiivinen epävarmuus uutena mahdollisuutena. Wikiworld-kirjassa toteutuu reflektiivisen epävarmuuden tie. Kyseessä ei ole niinkään ihmisten, kuin maailman olemisen tapa. Tieteenfilosofisin termein kyseessä on TV:n mukaan pessimistinen metainduktio.

Varmuus on aina asetettava sulkuihin. Valitsemme kohti reflektiivisen epävarmuuden maailmaa. Yhteiskunnassa on rakenteellisia rakenteita ;); fossiiliset lähteet, eri maiden koulujärjerjestelmät ovat erilaisia. "Älä käytä Wikipediaa!" "Älä käytä oppikirjaa!" HAHHAHHAA ;)

Portinvartijat ovat vähenemässä nyky-yhteiskunnassa. Mitä on tietoinen reflektiivisyys? (TV)Refleksiivisyyden refleksiivisyys (JS). Shiva-Shakti. Yliopisto ei voi keskittyä tiedon rajoihin; yliopisto pitäisi pelisoida, wikisoida, TV:n mukaan. Kaikki ei kuitenkaan ole reflektiivistä (hmmm), reflektiivisen epävarmuuden korkea kaunis (yes). Miten yliopistolla, mistä tieto. Tiedon vapauttava vaikutus. Tämä on TV:n mukaan suolla kävelemistä. Suuri kertomus: aksiomaattisten varmuuksien purkautuminen, jopa euklidiseen geometriaan: muitakin matemaattisia todellisuuksia. Emme etsi turvallisuuden tunnetta, vaan epävarmuutta, Angstia, joka aina johtaa eteenpäin menevään voimaan.

Mitä ovat sosiaaliset maailmankuvat, TV kysyy. Mitä maailma sallii? Tässä tulemme Husserliin ja Heideggeriin. Dasein, ei ole ihminen; entä valta? Voisiko Wikiopisto olla peltotie/hakotie, JS kysyy. Fronesis, käytännöllinen järki, hyveet. Paikallinen, lokaali on hukassa. ;) Ihminen tekee oikean asian oikeaan aikaan, oikeassa paikassa, oikealla tavalla. AA Gabriel, Divine Timing.

JS puhui aistien, kehon, huomioon ottamisesta. Miten olla läsnä maailmassa? AA Metatron. Kuinka paljon netti vieroittaa? Millaiset ehdot asetamme toimijalle, TV kysyy. Digitaalinen maailma on jotenkin lihalliseksi tuleva tekniikan kautta. Mikä on ideaalinen oppimisympäristö? Tietokoneet ovat kokonaisprosesseja. Toiminnalle ehtoja asetettaessa opettaja luo affordansseja (TV). Sugata Mitra on tästä hyvä esimerkki, inhimillinen kommunikaatio, täsmällisyys, jopa ryhmän koosta, tarkkoja varmoja määrityksiä.

Kaikki palautuu opettajan rooliin: ytimeen ohjaaminen, maaston luominen, se, mitä kone ei pysty tekemään. Metaoppiminen, mutkitteleva, moninainen polku, tyylit, tavat, konteksti.

-- JohanGabriel

Mystisten siilien pohdinnat

Informaatiolukutaito koostuu kyvyistä hankkia, luokitella, käyttää ja arvioida informaatiota. Medialukutaito kattaa kirjoitetun aineiston lisäksi kuvat, audion ja videot. Internet on tuonut mukanaan vuorovaikutuksellisuuden näkökulman. Informaation luominen onkin lähempänä wikioppimisen ja digitaalisen lukutaidon käsitettä kuin informaatiolukutaidon kriteereitä. Tieteellisen informaation lukutaito sen sijaan kattaa myös informaation tuottamisen.

Kehitys on vähentänyt auktoriteetteihin perustuvan oppimisen ja tietokäsityksen uskottavuutta ja lisännyt jännitettä niiden ja omaehtoisuuden välille. Internetin volyymi on niin suuri, että se vähentää asiantuntijuuden asemaa ja merkitystä. Tietoa on runsaasti ja helposti saatavilla, mutta sen luotettavuuden arviointiin kuluu toisinaan paljonkin aikaa, kun tieto on osattu esittää hämäävän tieteellisesti. Myös tiedon esittäjän korkea koulutus saattaa hämätä lukijaa - lääkärin kirjoittama artikkeli saavuttaa helposti lähes automaattisesti tietynlaisen ”yleisen uskottavuuden”, vaikka "lääkärillä" ei olisi kirjoituksessaan käsittelemänsä alan koulutusta. Ja vaikka olisikin, pelkkä koulutus ja titteli eivät vielä välttämättä tarkoita mitään, jos tieto ei ole validia. Jotkut käyttävät koulutustaan propagoinnin välineenä ja tekevät politiikkaa ei-validilla tiedolla. Suomessakin on useita korkeasti koulutettuja henkilöitä, joiden sanoma muistuttaa enemmän dadaismia kuin tieteellistä tietoa. Tässä pitäisikin vielä tehdä erottelu tieteellisesti koulutetun tiedonlähteen ja tieteellisen tiedon välillä, koska niiden välillä ei ole aina yhtäläisyysmerkkiä. Kun tiedon validiuden arvioiminen edellyttää useiden lähteiden huolellista läpikäymistä, prosessi voi tuntua tavalliselle netinselailijalle turhan raskaalta. Myös tietolähteiden tuttuus ja massojen mielipide (esimerkiksi jonkin artikkelin somessa jakamisen muodossa) voivat vaikuttaa yksilön informaationluokittelukäyttäytymiseen. Informaatiotulvan keskellä moni voi tuntea tilanteen ahdistavaksi ja päätyä helppoihin ratkaisuihin, jotka eivät välttämättä palvele päämäärää. Moni asia ei ole mustavalkoinen totuusnäkökulmankaan suhteen, vaan mahdollisia näkemyksiä voi olla olemassa useita ja ne voivat myös keskustella toistensa kanssa.

Varmuus tiedosta ei välttämättä tarkoita sen oikeellisuutta. Digitaalisen maailman aineistot ovat eri tavalla epävarmoja kuin painetut lähteet, koska tiedon portinvartijoiden rooli on erilainen. Yliopistot pitäisi ”wikipedisoida”, sillä myös epävarmaksi tiedettyä tietoa voisi käyttää tarkoituksenmukaisesti. Tämä kuuluu refleksiiviseen epävarmuuteen, eli tunnustetaan ja tiedostetaan tiedon konstruktiivisuus. Digitaalinen maailma on toiminut varmuuksien purkajana. Maailmasta voi olla erilaisia käsityksiä, mutta toisaalta sosiaalinen paine ohjaa ajattelua. Auktoriteettiuskoinen oppimistapa on videon mukaan epäreflektiivistä varmuutta, jossa ajatellaan asioiden olevan yksiselitteisiä ja uskotaan auktorisoituun tietoon. Wikimaailma edustaa sen sijaan reflektiivistä epävarmuutta, jossa tieto ei ole vain harvojen käsissä, vaan se on muovautuvaa. Auktorisoitua tietoa voi ja pitää kritisoida, mutta keskimäärin siihen on kuitenkin syytä luottaa enemmän kuin ei-auktorisoituun. On kuitenkin olemassa paljon myös harrastuneisuuden kautta saavutettua tietoa, joka monesti voi olla auktorisoitua tietoa ajantasaisempaa ja nopeampaa saada käsiinsä. Hakumenetelmien ollessa helppoja ja tiedon ollessa laajasti saatavilla ei asiantuntijoihin tukeutuminen enää ole välttämätöntä.

Pääsimme yhtenevään mielipiteeseen siitä, että videon sanoma on ehkä hieman liiankin idealistinen. Formaalin oppimisen wikipedisoimisesta on sikäli hankala puhua, että vielä ei tiedetä, miten kyseinen oppimisen muoto voitaisiin sovittaa yhteen vallitsevan järjestelmän kanssa. Kysymys esimerkiksi opettajan muuttuvasta roolista on mielenkiintoinen. Pitäisikö opettajan toimia lähinnä ajatusten ja keskustelun herättäjänä sekä kriittiseen ajatteluun ohjaajana pikemminkin kuin lopullisena paikkansapitävän tiedon tuomarina? Maailma näyttää kuitenkin olevan menossa siihen suuntaan, jossa tieto on lopultakin aina epävarmaa ja muutokselle altista. Voi siis olla, että koulujärjestelmän sisälläkin tullaan pikku hiljaa omaksumaan tämä näkökulma. Tulevaisuudessa (ja nykyisyydessä) oppimisessa pitäisi painostaa yhdessä tekemiseen ja muuttaa perinteistä opettajamallia. Opettajan pitäisi herätellä omilla kysymyksillään metaoppimisen näkökohtia sekä muuttaa oppimisympäristön toimintaehtoja toiminnallaan. Oppimista ei pitäisi nähdä loogisena ja suorana polkuna, vaan moninaisena prosessina.

Wikioppiminen voi mielestämme olla ideaali oppimisen muoto joillekin, ja sen käyttöä tulisi kehittää ja lisätä, mutta se ei kuitenkaan välttämättä sovi kaikille, joten sen avulla opiskelun tulisi olla vapaaehtoista. Mitään kaikkia kattavaa ohjeistusta on näin vaikea antaa, koska oppijat ovat erilaisia, mutta tämä sama problematiikka on tietenkin kaikessa oppimisessa ja opettamisessa, ei vain wikioppimisen kohdalla. Tuloksena tyydymme keskiarvojen mukaan tehtyihin ratkaisuihin, jotka sopivat useimmille, mutta jotka ovat liian vaikeita joillekin ja liian helppoja toisille. Muutosta oppimis- ja opettamismenetelmiin kaivattaisiin, ja vaihtoehtoja on, mutta miten määritellään, mikä menetelmä on sopivin? Budjetti- ja resurssikysymykset todennäköisesti päättävät asian, mutta mielestämme opettajien ja opiskelijoiden palaute vaihtoehtoisista menetelmistä tulisi ottaa huomioon.

Wikioppimisen suurempi reflektio perustuu yksinkertaisesti sen omakohtaisuuteen ja sitä kautta merkityksellisyyteen, toisin kuin "ulkoapäin tulevan" tiedon kohdalla formaalissa oppimisessa. Tämä oppimismuoto kuitenkin vaatii paljon enemmän kuin formaali oppiminen. Siksi yksinkertainen wikitoiminnan hehkutus antaa helposti väärän kuvan mistä asiassa oikeastaan on kysymys. Wikioppiminen ei sinällään vielä tee siitä syvempää ja parempaa, vaan se tapa millä se tehdään. Itse asiassa keskustelu välineistä ja ympäristöistä (Wikimedia yms) vie harhaan, koska kyseessä on oppimisen ja opettamisen tapa ja laatu, joka ei välttämättä ole sidottu välineeseen tai ympäristöön. Näillä kuitenkin voidaan edesauttaa asiaa. Loppujen lopuksi wikioppiminen kuitenkin todennäköisesti ammentaa juuri perinteisen oppimisen tuloksista, joita käytetään lähteinä. Tämä on syytä ottaa huomioon wiki- ja perinteisen oppimisen erottelussa.

~pacwoman