Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/Oppimismodulit/moduli V-keskusteluun

AB-ryhmän (Karoliina, Anna M, Emilia L, Sanna Y, Mikko, Riikka J) yhteenveto moduli V:stä käydystä keskustelusta

AB-ryhmässä käytyä keskustelua viidennestä oppimismodulista leimasi vahvasti tiedon reflektiivisen epävarmuuden käsite. Ryhmässä keskusteltiin pääosin siitä, miten tieto ja tiedon käsite opetuksessa on muuttunut – ts. onko perusteltua sanoa, että ns. muokattavuuden ja sisällöntuotannon kulttuurissa tieto on perustavanlaatuisesti vaikeammin tulkittavissa tai että kriittinen lukutapa olisi jollain tavalla tärkeämpää kuin aikaisemmin? Tieto ja tietäminen on käsitteenä muuttunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana hurjasti, mutta onko kyseessä kulttuurinen muutos? Onko esimerkiksi lähtökohtaisesti auktoriteetteihin perustuva opetus murentunut uudenlaisen tiedon käsitteen kautta, vai onko informaatioyhteiskunta (tai ubiikkiyhteiskunta) sittenkin vain niin sanotun auktoriteettiuskon hälventymisen ilmentymä? Tiedon ja tietämyksen sosiaalis-konstruktiivista luonnetta korostetaan huomattavasti aikaisempaa voimakkaammin, ja monissa tapauksissa opetuksellisten auktoriteettien ainakin asteittainen poistaminen on lähes itseisarvoista.

Digitaalinen lukutaito on luovaa tuottamista, eikä sitä käsitetä enää pelkkänä hankintana tai tiedon luokitteluna. Epävarmuus tuleekin tästä niin sanotun kivijalan vähittäisestä tuhoutumisesta – ongelma saattaa piillä siinä, etteivät esimerkiksi alakouluikäiset ole kehitysasteeltaan kaikissa tapauksissa valmiita tuottamaan tällaista tietoa täysin ilman auktoriteettia. Oppiminen kun on kovin yksilökohtaista. Tiedon kriittisen yhdistelyn ollessa pääosassa voimmekin kysyä, olemmeko lajina tällaiseen oppimisen tapojan mullistukseen valmiita, vai ovatko informaatiotekniikan tuottamat mahdollisuudet liian hankalia sovitettavaksi täydellisesti alakoulumaailmaan? Olisi myös hyvä pohtia mitä ns. tiedollisen auktoriteetin puute tekee oppijan kyvyille omaksua uutta tietoa – onko ihminen valmis tämänkaltaiseen omaehtoisuuteen, ja minkäasteista ohjausta lopulta tarvitaan? Nykyiset yliopisto-opiskelija saattavat kuulua siihen sukupolveen, jolle viimeisenä auktoriteetit koulumaailmassa todella edustivat ”tiedollista varmuutta”.

Keskustelussa nousi esiin myös opettajien tietoteknisten perustaitojen puute – tämä osoittaa konkreettisesti oppimisen tapojen muutoksen. Nuorempi opettajien sukupolvi ei välttämättä ole koskaan tarvinnut minkäänlaista lisäkoulutusta näiden taitojen oppimiseen, siinä missä joillekin pelkkä yksinkertainen tiedostojen siirtäminen saattaa tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikutuksia. Tietotekniikan hallitseminen (tai pikemminkin hallitsemattomuus) on fyysinen esimerkki siitä, kuinka moninaista oppiminen kouluissa välttämättömästi on – yhdenmukaistaminen on tästäkin johtuen äärimmäisen hankalaa, jopa mahdotonta (ja käytännössä tarpeetonta).

Ryhmä: Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta

Tieto, refleksiivinen epävarmuus, opettajuus

Luento herätti mielenkiintoisia ajatuksia nykypäivän lukutaidosta, joka koostuu suurelta osin medialukutaidon eri osa-alueista. Suoranta ja Vadén puhuivat, kuinka sosiaalisen median ja Google-hakuihin perustuvan tiedonhankinnan aikakaudella perustaidot, kuten tekstinkäsittelyohjelmien käyttäminen, ovat yhä enenevässä määrin murentumassa. Olemmeko tosiaan siirtymässä niin suuressa määrin kuvallisen materiaalin hallitsemaan maailmaan, että symbolein viestiminen menee kirjoitustaidon edelle?

Keskustelussamme pohdimme lisäksi kysymystä, kuinka oppilaat osaavat toimia medioiden keskellä, myös sosiaalisessa mediassa toimiminen vaatii tietynlaista median lukutaitoa. Nykylapset ja -nuoret ovat jatkuvasti, toisinaan tahtomattaankin, tekemisissä medioiden kanssa, ja näinollen tarvitsevat kykyä käyttäytyä sosiaalisessa mediassa sekä kykyä ymmärtää toisten sosiaalisia viestejä.

Kun näitä asioita tarkastelee ja pohtii, niin ei voi olla ajattelematta, että tulevina opettajina meidän tulee pyrkiä kriittiseen mediakasvatukseen ja kriittisen medialukutaidon opettamiseen. Tämän lisäksi keskustelumme aikana syntyi ajatus siitä, voisiko juuri tässä olla yksi avain koulun ja lasten (sekä nuorten) uuden yhteyden löytymiseen? Entäpä jos mediakasvatus käännetään positiiviseksi sillanrakentajaksi koulun ja lasten maailmojen välille? Koemme, että tällaiset ”kohti ratkaisua” pyrkivät avaukset ovat tärkeitä, koska ne eivät keskity koulun nykytilan tuskailuun vaan ne avaavat ajatuksia toiminnalle. Näiden asioiden kanssa toimiminen on yhtä tärkeää, kuin niistä keskustelu. Medialukutaidon näkökulmasta voisi kuvitella toimivansa samaan tapaan kuin minkä tahansa lukutaidon: sen kanssa operoidaan. Digitaalinen lukutaito sisältyy viestintään ja sen reunaehtojen vähittäiseen käsittämiseen.

Toinen mielenkiintoinen asia, joka keskustelussamme nousi vahvasti esille, oli asiantuntija-auktoriteetin asema nykymaailmassa. Kun tieto on kaikkien saatavilla ja muokattavissa, ei tarvita enää perinteisiä tietoa hallitsevia auktoriteetteja. Voisi ajatella, että tällöin menetetään myös iso palanen tiedon uskottavuudesta ja luotettavuudesta, mutta tämä saattaa olla hätäisesti ajateltu. Kuten Suoranta ja Vadén totesivatkin, suurella joukolla luotu tieto ikään kuin hioutuu ja saa asiantuntijamaisia piirteitä, vaikka itse tekijäkunta ei olisi asiantuntijamainen. Pohdimme myös tiedon epävarmuutta yleensä, kuinka kaiken tiedon voi ajatella olevan muuttuvaa, sillä yhtä hyvin oppikirjoissa oleva tieto voi olla väärää — tai todetaan vääräksi uusien tutkimusten valossa. Kaikkeen tietoon tulisi suhtautua kriittisesti, ja tiedon epävarmuuden sijaan voisimmekin puhua ihmisten päätöksistä tiedon keskellä.

Kaikki tieto kehittyy ja muuttuu, tänään oikeana pidetty tieto voi huomenna olla väärää. Tieteeseen on aina kuulunut se, että joko kehitetään olemassa olevaa tietoa pidemmälle tai kumotaan olemassa olevat uskomukset osoittamalla ne vääriksi. Se ei kuitenkaan vähennä nykytieteen tai tiedon merkitystä. Hyvä tieteen tekeminen edellyttää kriittisyyttä ja faktojen kyseenalaistamista ja tätä kriittisyyttä tarvitaan myös digitaalisella aikakaudella.

Kuitenkin, on oltava vähintäänkin sopimukseen perustuvia käsityksiä perustavista tiedoista - olkoonkin, että se palvelee järjestelmää. Digitaaliseen "vallankumoukseen" liittyy olennaisesti se tekninen perusidea, että julkaisu on muokattavassa formaatissa ja tämän digitaalisen uudelleen muokkauksen taustavoimana voidaan käyttää yksilön sijasta ryhmää. Jossain näillä main koulussa voisi ottaa rohkeita askelia yhteisöllistä tiedon kanssa operointia kohti ja siinä samalla oppia koko digitaalisen järjestelmän lainalaisuuksia, kuten esimerkiksi toisen modulin videossa läpi käytyjä vapauden asteita.

______________________________________________________________________________________________

Ryhmän Wikiaiset (Anna-Maija, Eija, Marjut, Jukka, Anne) keskustelu aiheesta:

Tieto, reflektiivinen epävarmuus, opettajuus

Työelämän vaatimuksista

Luento herätteli ja innoitti monien kysymysten äärelle. Luennon teemoja ja sisältöä peilattiin mm. maailman nopeaan muutosvauhtiin ja työelämään, joka elää monella tavalla mittavaa murroskautta. Globalisaation, internetin tarjoaman tihentyneen vuorovaikutuksen ja sosiaalisen median myötä tiedon oppimisen ja tuotannon muodot ovat olleet nopeassa muutoksessa. Yliopistoista ja korkeakouluista valmistuneilta edellytetään työelämässä uudenlaisia valmiuksia hankkia tietoa useista eri lähteistä ja valmiuksia myös tarkastella tietoa kriittisesti sekä muokata sitä kulloiseenkin kontekstiin sopivaksi. Tarjolla olevan tiedon analysointitaidot ja uuden tiedon luominen yhteistoiminnallisesti ja itsenäisesti kuuluvat aikamme työelämän arkeen. Työelämässä tietoa tulee pystyä arvioimaan nopeasti, monista eri näkökulmista ja tuotetun tiedon tulee vastata eri toimijoiden ja sidosryhmien tarpeisiin. Työelämän edellyttämät uudenlaiset valmiudet ovat asettaneet eri koulutusasteet, myös akateemisen opetuskentän, kriittisesti arvioimaan niin omia opetuksen sisällöllisiä rakenteita kuin pedagogisia opetus- ja oppimismuotojen haasteita.

Menestyneessä kansainvälisessä liiketoiminnassa hyvät oppimis- ja toimintakäytännöt voivat siirtyä avoimuuden periaatteella nopeasti koko organisaation hyödynnettäviksi, koska yrityksellä ei markkinakilpailun haasteissa ole varaa hukata yhtään kokeilutoiminnan kautta jalostunutta käytäntöä. Mikäli yliopistot haluavat kehittää opetustoimintaansa vastaamaan tulevien vuosikymmenten haasteisiin, on rakenteita muutettava nopeammin ja rohkeammin yhteistoiminnallisempaan suuntaan yhteistyössä eri sidosryhmien kanssa.

Digitaalisesta lukutaidosta

Digitaalinen lukutaito liittyy nykyisin lähemmin informaation luomiseen kuin informaation hankintaan. Hankintaa ja luomista voidaan videoluennon mukaan ajatella alkuna ja loppuna. Alku ja loppu voi olla joko jana, jossa on selkeä alkupiste ja loppupiste, tai sitten sitä voidaan ajatella ympyrämallina, ns. itseään syövänä käärmeenä. Luennoitsijoiden mukaan tämä "itseään syövä käärme" on alkanut syödä jo omaa häntäänsä, ns. alkupistettä eli informaation hankintaa. Meidän täytyy edelleen osata tiettyjä perusasioita, mutta emme tarvitse asiantuntijahakumenetelmiä yleisen informaation hakemiseen. Googlesta on tullut meille helppo vaihtoehto, kun haluamme päästä nopeasti ja mahdollisimman vaivattomasti teeman ytimeen.

Tiedon luonteesta

Epäreflektiivinen varmuus ja reflektiivinen epävarmuus ovat käsitepareja, jotka liittyvät käsityksiin tiedon luonteesta. Ensimmäinen käsitepari kuvaa tietokäsitystä perinteisen opettajajohtoisen oppimisen yhteydessä. Tieto on olemassa opettajan päässä ja oppikirjoissa, mistä sitä jaetaan eteenpäin oppilaille. Tietoon suhtaudutaan lineaarisesti, opeteltavina tosiasioina eikä tiedon luonnetta tai tietämisen tapoja reflektoida tai erityisemmin kyseenalaisteta. Jälkimmäinen käsitepari eli reflektiivinen epävarmuus kuvaa uudenlaista oppimista digitaalisessa maailmassa, wikioppimista. Tietoa ja tietämistä reflektoidaan jatkuvasti. Tieto ei ole luonteeltaan staattista, vaan ymmärretään se, että tieto muuttuu ajan kuluessa, joten opettajienkin tietokäsitysten on muututtava ajan mukana. Käsitykset tiedosta eivät ole irrallaan yhteiskunnallisista, valtapoliittisista, historiallisista tms. konteksteistaan, vaan ymmärretään tiedon suhteellisuus. Tieto on luonteeltaan monimuotoista, ja siihen liittyy muutos opettajuudessa ja opettajuuden moninaisuus.

Miten olennainen tieto löydetään? Luennoitsijat ottivat esiin tiedon polariteetin luonteen. Voidaan ajatella, että on olemassa peruskysymyksiä ns. tiedon ydintekstejä ja -lausumia, joiden maailmaan hyvä opettaja johdattaa ja innostaa oppilaansa. Tämän on ns. habermasilainen käsitys tiedon luonteesta. Toiseksi on olemassa ns. foucault’lainen tai nietzscheläinen käsitys tiedon luonteesta. Tiedon ytimiä on hankala paikallistaa. On itse kudottava verkkoa ja luotava uusia peruskysymyksiä tiedon suhteen. Jälkimmäinen liittyy moninaisempaan tietokäsitykseen. Habermasilainen käsitys nojaa olettamukseen siitä, että kaiken moniäänisyyden keskeltäkin on löydettävissä ydin tai on muodostettavissa konsensus tiedon suhteen.

Opettajuudesta

Perinteisessä opetusmallissa opettaja näyttää suunnan tiedon ytimeen, joissain tapauksissa aika selkeästikin. Tällaisesta opettajajohtoisesta oppimisesta eroamalla oppimiskeskukset voisivat lisätä vuorovaikutteista ryhmäoppimista esimerkiksi Wikiopiston avulla. Ajatus siitä, että oppiminen on pelkästään teknologispainotteista tulevaisuudessa, ei pidä täysin paikkaansa. Videoluennolla nostettiin esille, että ryhmäoppimiseen kuuluu myös paljon muita aktiviteetteja, vaikka ne tapahtuisivatkin tietokoneiden välityksellä. Ryhmän jäsenet työskentelevät yhdessä, he prosessoivat tietoa projektin aikana ja kommunikoivat keskenään ja jopa muun "lihallisen maailman" kanssa. Wikiopisto on hyvä alusta yhteistoiminnallisille opetusmenetelmille, sillä sen käyttö on erityisen kannattavaa etenkin ryhmäprosesseissa. Opettajan rooli voisikin olla tällaisissa yhteistoiminnallisissa opetusmenetelmissä ohjaajan tai valmentajan rooli. Opettaja ohjaisi ryhmää tarvittaessa tiettyyn suuntaan tai antaisi eväitä prosessin kehittymiselle.

Mikä jää opettajan osaksi auktoriteettien ja asiantuntijoiden aseman murentuessa? Onko opettajalla roolia muuttuvissa oppimisympäristöissä, ja jos on, niin mikä? Videolla viitataan Sugata Mitran sanoihin (jos opettajan voi korvata tietokoneella, hänet tulee korvata tietokoneella), joissa piilee totuuden siemen provokatiiviseen asuun piilotettuna. Mielestämme opettajan rooli uusissa oppimisympäristöissä on olla hyvä opettaja, sitoutunut opettaja. Hyvä opettaja tuntee opettamansa aineen läpikotaisin ja hän osaa ohjata oppijat tutkittavana olevan asian ytimeen. Opettamaansa aineeseen, opettamiseen sekä oppilaisiinsa/opiskelijoihinsa sitoutunut opettaja innostaa oppimaan ja sitouttaa oppijat opiskeltavaan ainekseen. Opettaja on tutkittavan aineksen ydinalueen tuntija, mestari.

Haaste opetukselle

Koska opetuksen laadun arviointiprosessi on organisaatioissa monesti aikaa vievä prosessi, herääkin kysymys: Miksi maamme yliopisto-opettajat eivät ole laajemmin innostuneet interaktiivisesti kokeilemaan esim. tällä kurssilla esille nostettua Wikiopistoa vaihtoehtoisena oppimisympäristönä, joka tarjoaisi uusia mahdollisuuksia yhteistoiminnallisten opetusmenetelmien ja oppimismuotojen toteuttamiseen? Uusi yliopistolaki tämän toimintamallin kaiketi mahdollistaa. Onko perinteisestä, luentosalin edessä asiaansa esittävästä asiantuntijan roolista vaikea luopua ja siirtyä ohjaajan eli valmentajan rooliin, vaikka opettajakunnan asennemuokkausta nopeasti muuttuvasta opettajan roolista on eri yhteiskunnallisilla foorumeilla aktiivisesti esitetty. Suorannan humoristisesti esittämä lausahdus älä käytä Wikipediaa - älä käytä oppikirjaa kuvaa hyvin silloin tällöin opettajainhuoneessa kuultavaa ääripäiden keskustelukulttuuria. Keskusteluissa pidetään tiukasti kiinni omasta turvallisesta maaperästä, kannasta ja vallasta. Nykyajassa olisi kuitenkin rohkeammin uskaltauduttava kokeilemaan uutta, jotta voimme kehittyä ja pysyä kansainvälisen kehityksen kulussa mukana. Maailma, jossa nyt elämme ja vaikutamme, kutsuu meitä aivan muuntyyppisen ajattelun ja keskustelun avauksiin kuin tämän hetkinen koulutuksen pedagoginen järjestelmälogiikka pitää sisällään.

Hahmotelmia ideaaliseksi oppimisympäristöksi

Millainen sitten voisi olla oma kansallinen ideaalinen oppimisympäristö, jossa tietokoneet toimivat osana kokonaisprosessia (eivät pääroolissa), painotus on ryhmäprosesseissa, aistien ja kehon laajemmassa huomioimisessa, oppikirjat ovat käytössä ja opettajan innostava ja ohjaava rooli antaa suunnan opetussisällön ytimeen? Vastauksia kysymykseen voisi etsiä vaikkapa Singaporesta, jossa on kehitetty ja toteutettu uudenlaisia oppimisympäristöjä ja -strategioita. http://www.youtube.com/watch?v=M_pIK7ghGw4 Yhteistoiminnallisessa oppimisympäristössä opiskeleva oppii niitä perustaitoja, joita häneltä työelämässäkin edellytetään. Videolla näkyvän oppilaitoksen opetustoiminnan keskiössä ovat innostavat, osaavat, ajantasaista teknologiaa opetuksessaan hyödyntävät opettajat, jotka säännöllisesti päivittävät omaa asiantuntijuuttaan. Videolta käy hyvin ilmi opiskelijoiden motivoitunut opiskeluasenne ja motivoiva työskentely-ympäristö, opetuksen työelämälähtöisyys, yhteistoiminnallinen tiedon käsitteleminen, opetuksen monimuotoinen ohjaaminen ja asiantuntijuuden jatkuva käytännönläheinen kehittäminen. Eri maiden oppimiskulttuureita ja opetusmenetelmiä seuraamalla voimme innostua pohtimaan, olisiko toisilla kenties tarjota jotakin sellaista, josta me voisimme räätälöidä omaan kulttuuriimme sopivia opetuksen rakennuspalikoita, jotka paremmin palvelisivat opiskelijaa ja oppilaitosta opetus- ja oppimisprosesseissa, työelämässä ja globaalissa yhteiskunnassa.

Koulutuskulttuurien ja opetustoiminnan vertailevaan tarkasteluun liittyvät myös seuraavat kaksi videota, joissa AFT:n presidentti Randi Weingarten opettajadelegaationsa kanssa tutustui suomalaiseen ja singaporelaiseen opetuskulttuuriin. Videoilta voi tehdä havaintoja mm. eri opetuskulttuurien välisistä painotuksista opetuksessa ja oppimisessa, opettajuudesta sekä aistien ja kehon hyödyntämisestä opetuksessa. Jäimme miettimään, voisiko joitakin nähtyjä toimintamalleja soveltaa myös yliopisto-opetukseen? http://www.youtube.com/watch?v=ntdYxqRce_s http://www.youtube.com/watch?v=sEn6OKsVoMs

Henkilökohtainen oppimisympäristö

Suoranta ja Vadén korostivat videolla, että opettajan rooli on toimia ohjaajana, joka luo opiskelijan toiminnalle rakenteen. Opettaja ohjaa opittavan asian ydintiedon lähteille. Toisaalta he toteavat, että nykyään tieto on defragmentoitunut, joten opiskelija joutuu luomaan oman verkostonsa tiedon hahmottamiseen.

Tätä voidaan kutsua henkilökohtaiseksi oppimisympäristöksi. Siinä,

- oppija asettaa itselleen oppimistavoitteet

- oppija hallitsee oppimisensa sisältöä ja prosessia

- oppija kommunikoi toisten kanssa oppimisprosessinsa aikana

https://fi.wikipedia.org/wiki/Henkil%C3%B6kohtainen_oppimisymp%C3%A4rist%C3%B6

Henkilökohtainen oppimisympäristö auttaa hallitsemaan informaatiotulvaa ja fokusoimaan ydinasioita. Se yhdistää koulun formaalin ja koulun ulkopuolisen informaalin oppimisen. Jokainen voi rakentaa henkilökohtaisen oppimisympäristönsä valitsemillaan sosiaalisen median työvälineillä. Opiskelijan oma oppimisympäristö on osa hänen oppimisverkostoaan, mikä liittää siihen yhteisöllisen oppimisen, joskin opiskelijan omista lähtökohdista. Tässä erään 7. luokkalaisen amerikkalaisen opiskelijan kuvaus siitä, miten hän hyödyntää internetin erilaisia palveluja oman oppimisympäristönsä luomiseen: http://www.youtube.com/watch?v=YEls3tq5wIY Oppilaitoksissa olisi hyödyllistä edistää opiskelijoiden henkilökohtaisen oppimisympäristön rakentamista nuoresta pitäen. Se voisi olla myös osa koulun mediakasvatusta.

Suoranta ja Vadén kiteyttävät metaoppimisen sanoman hienosti muutamaan lauseeseen: ”Oppimisen ja kasvatuksen maailmoja voi lähestyä monin eri tavoin. Oppiminen on prosessi, joka ei ole suora looginen polku vaan moninainen polku." Opettamisen ja oppimisen moninaisella polulla muutos on mahdollisuus.

_______________________________________________________________________________________

Anne, Juhlat, Saara, Salla & Riikka - Ryhmän kommentti aiheeseen

Keskustelimme medialukutaidon opettamisesta kouluissa. Ryhmämme pohti opettajan roolia nykyisessä koulujärjestelmässä ja vapaampaan oppimiseen perustuvassa tilanteessa. Medialukutaidon tärkeä osa on mielestämme, että osataan käyttäytyä asiallisesti verkkoympäristössä, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, ja tätä voisi korostaa myös mediakasvatuksessa kriittisen suhtautumisen lisäksi. Tärkeäksi koimme tekemisen opettamisen lisäksi myös sen, että opetetaan mitä verkkoon kannattaa yleensä laittaa, ja mitä seurauksia sillä voi olla.

Oman oppimisen tarkasteluun opastamista voisi toteuttaa ala-asteelta alkaen ja paremmin kuin nykyään, perustuen omaan kiinnostukseen ja nykyistä kiinnostavammilla tavoilla. Kerro mitä opit-kysymykset eivät välttämättä rohkaise oman oppimisen pohdintaan.

Opettajan rooli voi olla auttaa käsitellä sitä valtavaa tietomäärää, joka on saatavilla, ja suunnata opiskelijoiden kiinnostusta. Opettaja voi myös auttaa ydinsisältöjen tunnistamisessa. Opettaja voisi myös opastaa refleksiivisyyteen siinä, että tunnustaisi että ei ole alan ehdoton auktoriteetti vaan asiohin liittyy aina epävarmuutta. Siirtymä omaehtoisempaan ja keskustelevampaan oppimiseen voidaan kokea haasteeksi, jos aiemmissa opinahjoissa ei ole ollut tilaa luovuudelle ja kyseenalaistamiselle. Wikipedian ja oppikirjan käytön eroista olimme sitä mieltä, että oppikirjoista saattaa kuitenkin olla jotain lisäarvoa verrattuna Wikipediaan, mutta toisaalta Wikipediassa tieto rakentuu läpinäkyvissä prosessissa ja sen voidaan ajatella olevan neuvottelutulos yleisesti vallitsevista käsityksistä. Lisäksi oppikirjoja rajoittaa opetussuunnitelma, harvojen tekijöiden käsitys ja tuntemus asiasta ja käytettävissä oleva tila.

Keskustelimme siitä, onko opettajan asiantuntijuus vai hyvä opettajantaidot tärkeämpiä. Ryhmäläisten mielestä ainakin lapsia ja nuoria opettaessa hyvin tärkeää on se, että opettaja on kannustava ja osaa luoda turvallisen ja rennon ilmapiirin oppimiselle. Asiantuntijuuskin on tärkeää, mutta jos oppimisen edellytykset eivät muuten ole kunnossa esimerkiksi ahdistavan ilmapiirin vuoksi, niin oppiminen voi jäädä vähäiseksi. Lisäksi tärkeä taito olisi löytää opetettavien kanssa yhteinen kieli, sopiva kommunikaatiotapa, jotta kaikki ymmärtävät toisiaan. Wikimaailmassa auktoriteetti ja asiantuntijuus syntyy eri tavalla eikä ole sidoksissa instituutioon kuten yliopistossa eikä samanlaista hierarkista rakennetta ole. Toisaalta wikimaailmassakin saattaa syntyä tilanteita, joissa joku asettaa itsensä hierarkiassa ylempään asemaan, mutta tällöin yhteisö voi puuttua asiaan.

Keskustelimme asiantuntijuudesta Wikiopistossa, ja siitä kuinka se ei Wikiopistossa ole sidoksissa formaaleihin instituutioihin, kuten tieteellisiin lehtiin tai virkoihin. Keskustelimme myös siitä, että wikiopistossa ilman instituutioyhteyksiä opiskelusta ei saa lainsäädännön määrittämää hyväksyttyä todistusta. Pohdimme sitä, miten wikiopisto voisi saada sellaisen aseman, että se voisi myöntää hyväksyttyjä todistuksia ja sitä, onko se edes tarpeellista. Wikiopisto voisi kuitenkin mahdollistaa ns. virallisiin instituutioihin sitoutumattoman opiskelun, jota voisi hyödyntää työmarkkinoilla.

Itkevät tamperelaiset: Moduli V

Milloin oppiminen on tehokkaimmillaan ja mikä on kaikkein oleellisinta oppia? Onko oleellista oppia asiat juurta jaksain, taustoja ja historiaa myöten, vai riittääkö tiedon hyödyllisimpien ja käytännöllisimpien osien sisäistäminen?

Nykyajan eräänlaisena itseään syövän käärmeenä voidaan pitää tiettyjen tiedonhallintaan liittyvien taitojen rapautuminen. On tyypillistä, että nykyään, jolloin kirjastojen käyttö on vähenemään päin, Googlen ja muiden käyttöliittymältään yksinkertaisten tiedonhaun työkalujen käyttö lisääntyy. Koska Googlen käyttäminen on nopeampi oppia ja käyttö helpompaa, on ihmisluonteelle tyypillistä käyttää mieluummin itselle kaikkein vaivattominta metodia. Tämä on johtanut tiettyjen osaamisalueiden unohtumiseen. Enää ei esimerkiksi kirjastojen tiedonhaun yksinkertaisimpia apuvälineitä, kuten luokitusta ja asiasanoja oikein sisäistetä. Samoin esimerkiksi sosiaalisen median kanssa leikitään ja se saatetaan hallita erittäin hyvin, kun taas perinteisiä tekstinkäsittelyn työkaluja ei osata kunnolla käyttää.

Toisaalta, kuinka monet niistä, jotka työelämässä käyttävät tietokoneita ammattimaisesti, osaisivat koodata ne ohjelmistot joita ovat käyttämässä? Ehkäpä tätä on digitaalisten järjestelmien hallinnan evoluutio: ei hallita perinteisiä, alkuperäisiä osa-alueita, vaan ainoastaan kaikkein kehittyneimpiä uusia työkaluja. Toisaalta, näitä uusia osa-alueita ei välttämättä voi oppia syvällisesti hallitsemaan, jos niiden juuria ei tunne.

Refleksiivinen epävarmuus ja epärefleksiivinen varmuus
Monien opettajien tapana on ollut huudella ennen esseen tai esitelmän kirjoittamista, että “ethän käytä Wikipediaa”. Toisaalta he voisivat tällä samalla periaatteella kieltää käyttämästä koulukirjaa: se ei ole välttämättä sen enempää oikeassa kuin wiki-artikkeli samasta aiheesta.

Refleksiivinen epävarmuus tarkoittaa tiedon varmuuden kyseenalaistamista, toisin sanoen kriittistä ajattelua. Refleksiivisen epävarmuuden etuna on se, että hyödynnetään sitä tietoa, mitä on saatavilla, mutta kriittisesti aina sen mukaan, minkälaisesta tiedosta on kyse. Loppujen lopuksihan mihinkään kysymykseen ei ole absoluuttista vastausta, ja tätä ideaahan Wikipediakin heijastaa: se on aina mahdollista päivittää se mukaan, mikä on uusimman tutkimuksen tulos. Toisaalta Wikipediassakin on huonot puolensa. Se näyttää pyrkivän nimittäin pikemminkin keskimääräiseen totuuteen sen sijaan, että se olisi aidosti objektiivinen.

Toisaalta, jos Wikipedian vajavaisuus on tiedossa ja se on sisäistetty, oppiminen muuttuu tehokkaammaksi ja ajattelu tieteellisen kriittiseksi. Wikipedian kanssa työskentelyhän ei koskaan pyri edustamaan täydellistä totuutta, vaan pikemminkin ohjaa käyttäjiään matkalle kohti tätä totuutta ja viisautta.

Ryhmän sivu: Itkevät tamperelaiset

Tieto, reflektiivinen epävarmuus ja opettajuus

(MinnaKap)

Tieto Me ihmiset määrittelemme tiedon, se on sosiaalisesta tuotettua, elävää ja muuttuvaa, refleksiivistä. Se mitä pidämme tällä hetkellä ”oikeana” tietona, ei ehkä ole sitä enää tulevaisuudessa. Mikä sitten on tietoa ja mikä ei? Voidaanko yhdeltä taholta saatua tietoa pitää varmasti totena? Eli tulisiko tietoa hakea ja saada eri lähteistä? Ehkäpä relevantti kysymys onkin se, miten tietoa tulee hakea. Onko tiedon antaja oltava aina jokin autoriteetin omaava opettaja? Onko opettajan antama tieto sitten sitä hyvää tietoa? Vai onko ”parempi” tieto lähtöisin jostain yhdessä tuoteusta, esim. wikipediasta, jonka tiedon rakentamiseen osallistuvia et tunne?

Opettajuus On varmasti totta, että nykypäivänä opettajan on vaikea sanoa, että wikipedia ei ole mikään luotettavan tiedon lähde. Eikä sitä tulisikaan sanoa noin jyrkästi. Ja miksi edes sanoa, koska kyllähän jokainen tietää wikipedian sisältävän sellaista informaatiota, jonka tällä hetkellä miellämme käypäksi tiedoksi. Se onko se sitä kohta, ei tiedä kukaan, niinkuin ei tiedä siitä opettajan yksinään antamasta tiedostakaan. Itse koen, että opettajan tulee ohjeistaa oppilaansa hakemaan tietoa, näytää ehkä suuntaa ja luoda mahdollisuuksia päästä lähelle tietoa. Kuitenkin opettajan äänikin voi olla yksi tiedon lähde. Ehkä se onkin tässsä, tietoa tulisi aina etsiä eri lähteistä. Oppilaan tulisi siis olla kyvykäs sekä etsimään tietoa että suhteuttamaan vastaantulevaa tietoa omiin, aiempiin käsityksiin tiedosta sekä suhteuttamaan sitä toisiin uusiin tietoihin.

MinnaKap