Mediakasvatus ja uudet lukutaidot/Syksyn 2013 kurssi/Oppimismodulit/moduli I-keskusteluun

Wikiaisten tiivistelmä johdantoluennosta (Anna-Maija, Eija, Marjut, Jukka, Anne)

DIGITAALINEN LUKUTAITO JA KOULUN ROOLI

Johdantoluento käsitteli digitaalista lukutaitoa sekä koulun ja opettajan roolia, joka on suurten muutospaineiden kohteena niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin tietoyhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna.

Digitaalisen lukutaidon määritelmä

Luennoitsijat määrittelivät digitaalisen lukutaidon seuraavasti. Mekaaninen lukutaito tarkoittaa sitä, että henkilö osaa käyttää mediaa teknisesti. Analyyttinen lukutaito taas korostaa refleksiivinen asennetta tietoon. On ymmärrettävä muutos tiedon luonteessa. Sosiaalisessa mediassa tieto on epäluotettavaa ja täydentää jatkuvasti itseään. Jokaisen on osattava arvioida internetin sisältöjä sekä tuottaa uutta tietoa kulloisenkin kontekstin mukaisesti missä toimii. Esimerkiksi Yleisradion tiedon luonne on erilainen kuin Wikipedian, joka taas poikkeaa jonkun henkilökohtaisesta blogista, joka niin ikään on erilainen media kuin Facebook. Vastaanottajasta on tullut myös tuottaja. Kriittinen lukutaito taas viittaa aktiiviseen osallistumiseen. Toimintaa motivoi halu vaikuttaa tai muuttaa maailmaa sekä kyseenalaistaa valtarakenteita digitaaliset tekojen kuten Wikileaksin tapaan. On tultu ”framen” ulkopuolelle jossa ”käyttö on teko” eli digitaalisen maailman muuttamista vaikkapa Wikipedian kautta. Kriittinen lukutaito sisältää usein poliittisen aspektin tai halun vaikuttaa. Luennoitsijoiden mielestä opetuksessa tavoitteena tulisi olla kehittää avointa lukutaitoa, jossa opitaan toisilta. Opettaja on ohjaaja, joka osallistuu opiskelijoiden kanssa yhteiseen kehittelyyn ja kasvattaa analyyttiseen tai kriittiseen lukutaitoon.

Digitaalinen lukutaito ja informaali oppiminen. Mikä on koulun rooli?

Digitaalinen oppiminen tapahtuu tänä päivänä kuitenkin suurelta osin muualla kuin kouluissa. Koulun onkin nykyisen käytännön mukaan huomioitava myös informaali oppiminen ja opettajan on toimittava sen mahdollistajana. Opettajan roolin muutoksesta oppimisen ohjaajaksi on aktiivisesti puhuttu viimeiset kymmenen vuotta. Toivotun muutoksen on havaittu kuitenkin olevan kovin hidasta. Etenkin koulujen tieto ja viestintätekniikan käyttöaste sekä opettajien rooli nuorten mediakasvatuksessa ovat jälkijunassa voidakseen vaikuttaa tehokkaasti nuorten mediakulttuuriin ja asenteisiin. Ryhmämme jäsenten arkihavainnot tukevat videolla esitettyä näkemystä siitä, että vanhemmat ja sisarukset opastavat ala-asteikäisiä digitaalisen median käyttämisessä enemmän kuin koulu ja opettajat. Toisaalta tämä ei ole huono asia pienimpien ala-asteikäisten kohdalla, koska vanhemmilla on ensisijainen kasvatusvastuu sen suhteen, kuinka paljon lapset viettävät aikaa internetissä ja minkä ikäisestä lähtien. Näkisimme kuitenkin tärkeäksi koulun roolin mediakriittisyyden kasvattamisessa. Tämä voisi olla mukana kouluopetuksessa läpäisyperiaatteella jo alaluokilta lähtien. Ryhmässämme pohdittiin myös millä tavoin digitaalinen oppiminen on otettu huomioon peruskoulujen opetussuunnitelmassa. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa (uusimmat ovat vuodelta 2004) viestintä ja mediataito löytyy ns. aihekokonaisuuksista http://www.oph.fi/download/139848_pops_web.pdf . Aihekokonaisuudet toteutuvat "eri oppiaineissa niille luonteenomaisista näkökulmista oppilaan kehitysvaiheen edellyttämällä tavalla. Opetussuunnitelmaa laadittaessa aihekokonaisuudet tulee sisällyttää yhteisiin ja valinnaisiin oppiaineisiin sekä yhteisiin tapahtumiin, ja niiden tulee näkyä koulun toimintakulttuurissa."

Digitaalista mediaa ei siis opeteta kouluissa erillisenä oppiaineena vaan sitä olisi tarkoitus opettaa muiden oppiaineiden osana. Viestinnän ja mediataidon opetuksen tavoitteet sekä opetuksen sisällöt jäävät opetussuunnitelman perusteissa varsin yleiselle tasolle (ks. oph-linkki). Tulee mieleen, että vuodesta 2004 on menty digitaalisen median kehityksessä aimo harppaus eteenpäin eivätkä opetussuunnitelman perusteet ole ainakaan näiltä kohdin ajan tasalla. Mietimme myös opettajien pedagogisia valmiuksia opettaa digitaalista mediaa ja digitaalisen median keinoin. Missä määrin digitaalinen oppiminen on otettu huomioon opettajankoulutuksessa? Opiskelevatko opettajaopiskelijat itse digitaalisen median keinoin ja onko opettajien opetus innovatiivista ja innostavaa? Osatakseen opettaa digitaalista oppimista olisi opettajan oltava hyvin kiinnostunut digitaalisesta mediasta ja käytettävä sitä itse monipuolisesti (ja innostuneesti). Kaiken uuden oppiminen vie oman aikansa. Onko opettajilla opetustyön ja tuntien valmistelun ohella riittävästi aikaa tutustua interaktiiviseen mediaan? Vai onko meidän odotettava uutta Diginatiivien opettajien sukupolvea, joka on kasvanut digitaalisessa ympäristössä ja joille analoginen maailma on vain paha uni (jos sitäkään)?

Luennoitsijoiden mielestä formaalin oppilaitosinstituution rakenne jo sinällään vaikeuttaa digitaalisen lukutaidon kehittämistä. Kouluissa arvioidaan yksilöiden oppimista, mikä jähmettää sen suhdetta sosiaaliseen mediaan, joka perustuu yhteisölliselle oppimiselle. Näkökulmana on oppiminen muita varten ja muilta oppien avoimessa oppimisympäristössä. Tätä ei voida arvioida yksilönä, kuten koulu tekee. Prefiguratiivisen ajan hopeasurffarit, diginatiivit ja klikkauskulttuuri? Kuten monissa yhteyksissä on todettu, nuoret osaavat vanhempaa sukupolvea monipuolisemmin digitaalisen. Nuorilla näyttää olevan ajalle ominainen kyky suhtautua tiedon muuttuvaan luonteeseen joustavasti ja ymmärrys digitaalisen tiedon karikoistakin lisääntyneen informaation myötä on lisääntymässä. Niinpä diginatiiveista on tullut vanhemman sukupolven digisiirtolaisten ja ”hopeasurffareiden” mediataitojen opettajia. Tämän kaltaista prefiguratiivista kulttuuria pidetään luontevana osana nykypäivää.

Toisaalta kriittistäkin ajatuksenvaihtoa teeman ympärillä on ilmassa. Luennoitsijat videolla kyselivät tarvitaanko koulua ylipäätään opettamaan tietoteknisiä taitoja yms. vai oppivatko lapset itsekseen? Varmasti tietty taso voidaan saavuttaa ilman ohjattua opetusta, mutta esim. sosiaaliseen mediaviitekehykseen on hyvä tarjota aikuisen ohjausta. Luento sisälsi hyvää kritiikkiä tällä hetkellä kovin tarunhohtoisena pidettyä diginatiivien ryhmää kohtaan. Ilmoille heitettiin jopa kärjistys, että prefiguratiivisen ajan ’lapsineroja’ ei oikeasti olekaan.

Aihetta valaisee myös niin sanottu klikkauskulttuurin käsite. Klikkaamisen helppous digitaalisessa ympäristössä haastaa monia kokeilemaan uutta. Ihminen voi klikkailla asioita osoittaakseen mielipiteitään. Helpoksi se osoittautuu varsinkin silloin kun saa pysyä anonyyminä, kantamatta vastuuta mielipiteistään. Radio Puheen alkuvuoden ohjelmistossa pyörinyt Jari Sarasvuon tunnin mittaiset monologit saivat ohjelmien ulostulon jälkeen mittavat arviointi- ja kommenttiryöpyt kanavan nettipalautelaatikossa. Sarasvuo valisti useaan otteeseen ohjelmassaan kuulijoitaan kommentoimaan omalla nimellään kommentoidun asian painoaron mahdollistajana, mutta kovin vaikeaksi monelle palautteenantajalle muodostui astua esiin henkilökohtaisilla ”kasvoillaan”. Internetissä on suhteellisen helppo esiintyä anonyymisti. Lapset ja nuoret oppivat jo hyvin varhain keksimään itselleen erilaisia nimimerkkejä joiden takaa he voivat toimia internetissä. Sähköpostitilit, pelit, chatit, yhteisöpalvelut yms ovat sellaisia paikkoja, jossa jokainen voi jättäytyä jonkin vieraan nimen taakse verkossa. Nettietiketistä on puhuttu jo jonkin aikaa, joten pitäisikö sitä opettaa myös lapsille ja nuorille tietoteknisten taitojen opettamisen ohella? Nimimerkkikulttuuri ei ole täysin ongelmallinen tai ongelmaton. Osallistuminen verkossa jyllääviin keskusteluihin tai suosittuihin palveluihin voi olla helpompaa nimimerkin takaa, kun omia mielipiteitä vastaan esitetyt kommentit kohdistuvat nimimerkkiin luotuun identiteettiin, eikä välttämättä omaan henkilökohtaiseen identiteettiin. Miten opettaa lapsille ja nuorille, että milloin on soveliasta käyttää nimimerkkiä ja milloin omaa nimeä? Ja miten lapsen tulisi toimia, jos itse käyttää omaa nimeä ja palvelun muut käyttäjät ei? Aikuisenhan tulisi osata ottaa vastuu omista teoistaan ja sanoistaan, mutta aina ei ole kuitenkaan näin. Miten sitten opettaa lasta yhteisiin pelisääntöihin, jos kaikki aikuisetkaan eivät niitä noudata?

Yhteiskunnallisessa digitaalisesti välitetyssä uutisoinnissa ja keskustelussa on usein poliittisesti värittynyt ote. Nuorten on niitä usein vaikea havaita ja omaksua. On tiedettävä, mitä poliittista suuntaa esim. tietyt mediakonsernit ajavat, jotta voidaan paremmin ymmärtää niiden toimintakultuuria ja toimintaa. Mistä ideologioista mielipiteet ja asiat digitaalisissa esityksissä pohjimmiltaan kumpuavat? Lähdeviitteiden löytäminen netissä on kirjallisia tuotoksia hankalampaa, joten värittyneisyyttä on hyvä osata selvittää uusin tavoin. Erilaisten uutisointitekstien analysointitaitojen hallinta olisikin hyvä nostaa opetuksen keskustelun keskiöön, jotta digitaalisessa oppimisympäristössä oppiialle selkeämmin avautuisi se, mihin tietyn sisältöisellä tai näköisellä uutisoinnilla pyritään. Kun poliittinen värittyneisyys opitaan tunnistamaan on asioiden suodattamistaito tarpeen mukaan paremmin hallussa. Ryhmämme yhtyi luennoitsijoiden käsitykseen siitä, ettei lasten ja nuorten näennäisesti sujuva digitaalisen median käyttö ole välttämättä kovin syvällistä osaamista. Taidot saattavat olla mekaanisen lukutaidon tasolla, mutta kriittinen lukutaito tai analyyttinen lukutaito eivät läheskään kaikilla toteudu. Analyyttiseen taidonhallintaan kuuluu, että opitaan katsomaan tiettyjen opeteltujen maneereiden ja treenattujen lauseiden läpi. Tässä on opetuksellista haastetta ainakin lapsille ja nuorille. Vaikka monet nuoret uskovat olevansa myös analyyttisiä, eivätkä kaipaa koulun ohjausta sosiaalisen median käytössä, niin usein kyse on kuitenkin "katuopitusta" selviämistä (coping). Siihen sisältyy kuitenkin luova aspekti, joka saattaa uudistaa kommunikoinnin tapoja vielä tuntemattomalla tavalla. (vrt. Kulttuurintutkija Paul Willis. Kulttuurin tuottaminen on arkista toimintaa.) Tästä näkökulmasta lapsia voidaankin ehkä pitää myös analyyttisen ja kriittisen lukutaidon omaavina, sillä monesti he osallistuvat aktiivisesti ja ymmärtävät ehkä toimintaympäristön logiikan paremmin kuin vanhemman sukupolven "Digisiirtolaiset". Mutta miten kyseisen kaltainen "todellisuus" suhtautuu reaalisen maailman toimintaympäristöön. Jos nuorempi sukupolvi opettaa vanhempaa väestöä digitaalisten laitteiden käytössä, niin voisiko vanhempi väestö opettaa nuorille kriittistä lukutaitoa ja digitaalista lukutaitoa? Voisiko siis opettaminen olla molemminpuolista?

Oppivatko opettajat toimimaan avoimessa oppimisympäristössä?

Digitaaliselle oppimisympäristö nojaa luennoitsijoiden mukaan avoimuuden käsitteeseen ja siihen liittyvä kokemuksellisuuden läsnäoloon. Niiden avulla tuotetaan jotakin sellaista uutta mihin perinteisen oppimiskäsityksen mallilla ei saavuteta. Opetuksen kentällä törmäyskurssille ovat joutuneet asenteet uusien ja vanhojen toimintamuotojen välillä. Pakolla ei ole saatu mitään hyvää aikaan ja vapaaehtoinen, utelias ja myönteinen asenne uuden oppimiseen on kantanut toivottua hedelmää. Miten asenteitamme ja motiivejamme voidaan muuttaa rohkeaan kokeiluun, jotta toiminnalliset kokemukset pohjautuisivat henkilökohtaisesti koettuun eikä yleisille, eri motiiveista nouseville mielipiteille? Miksi opettajan uuden roolin omaksuminen koulutuksen kentällä on niin kovin hidasta? Poliittista retoriikkaako yhteiskunnallisessa keskustelussa halutaan vain ylläpitää ilman konkreettisia tuloksia? Miten opettaja voisikaan oppia olemaan rohkea heittäytymään pois vanhoista tavoista ja opettajan itsenäisestä tiedojakajan roolista yhdessä toimijaksi. kun virheiden tekeminen kulttuurissamme ei ole sallittua...vai onko? Miten opettaja voisi kehittää luovia, uusia toiminnallisia opetuksen muotoja jos kokeiluvaiheessakaan ei saisi epäonnistua virheitä tehden, niistä oppien ja kehittämis-suuntaa toimivammaksi vaihtaen? Työkulttuurissamme on kovin vierasta virheiden salliminen työn kehittämisen prosesseissa. Epäonnistumista ei nähdä yhtenä luovuuden vaiheena tai mahdollisuutena uuteen. Digitaalisten lukutaitojen ja mediakasvatuksen tematiikkaa pohtiessa, herää kysymys siitä kuinka tosissaan päättäjät, kasvattajat ja muut aiheeseen tavalla tai toisella liittyvät aikuiset ovat? Halutaanko lasten ja nuorten ääntä todellisuudessa kuulla? Haluavatko opetuksesta päättävät tahot edistää ja tukea lasten ja nuorten aktiivista kansalaisuutta, osallisuutta ja mediataitoja ja millaisin ehdoin ja menetelmin? Kun yksilöt jo alakoulussa opetetaan medialukutaitoisiksi, kykenevät he lukiessaan omaksumaan paremmin myös yhteiskunnan ja kasvattajien kannalta haasteellisia asiaaiheita. Yhdessä toimimisen monimuotoisuus ja yhdessä maailman ymmärtäminen ja sen avaaminen kuuluu tähän päivään. Miksi on niin vaikea omaksua laajemmassa mittakaavassa uusia toimintamalleja? Poisoppimisen kulttuuri ei ainakaan opetuksen kentällä ole edelleenkään moottorina uuden luomiselle ja toteuttamiselle.

_________________________________________________________________________________________________________-

Kansankynttilöiden ajatuksia johdannosta digitaalisen kulttuurin aikakaudelle

Katseltuamme Johdantoluennon, oli päällimmäisenä ajatuksenamme meneillään oleva siirtyminen maanviljelyn ja teollisen aikakauden jälkeen informaatioyhteiskunnan kautta jopa digitaaliseen aikakauteen. Jäimme kuitenkin pohtimaan, onko tällainen digitaalisen median välityksellä tapahtuva kulttuurin luominen ylipäätään kulttuuria. Edellyttääkö sana ”kulttuuri” jonkinlaista yhteisöllistä sosiaalista kanssakäymistä myös muuten kuin koneen välityksellä? Voivatko esimerkiksi digitaalisesti tehdyt musiikkikappaleet syrjäyttää kokonaan konserttisaleissa ja festivaaleilla tapahtuvan konkreettisen musisoinnin?

Näkemyksemme mukaan Internetin välityksellä tapahtuva kulttuurinen toiminta on kyllä omanlaistaan kulttuuria, jossa on paljon hyvääkin. Esimerkiksi bändisoittaminen mahdollistuu myös liikuntarajoitteisille, tai muuten vain lahjattomille henkilöille. Kuitenkin mielestämme on varsin huolestuttavaa, jos kulttuuritoiminta keskittyy kokonaan Internetiin. Tämä esimerkiksi syventää sukupolvien välistä kuilua entisestään, kun vanhempi ikäpolvi käy teatterissa ja nuoremmat katsovat näytelmänsä ruudulta. Lisäksi olemme huolissamme tämän kehityksen mahdollisesti syrjäyttävästä vaikutuksesta. Inhimillisten kontaktien vähäisyys voi muodostua ongelmaksi, kun lapset eivät enää osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa, eivät esimerkiksi opi tulkitsemaan toisten ilmeitä ja tunteita muuten kuin hymiöiden kautta. Toisena suurena kysymyksenä ryhmämme koki koulun aseman tässä digitaalisessa vallankumouksessa. Koulu on tähän päivään asti pitänyt kiinni perinteisestä tavastaan opettaa, digitaalisen median osuus opetussuunnitelmissa on häviävän pieni verrattuna tämän kulttuurin osuuteen lasten ja nuorten elämässä. Koulu uusintaa edelleen vanhoja käytänteitä torjuen median osuutta. Johdantoluennon mukaan lapset ja nuoret eivät edes odota koulun antavan ohjausta digitaalisen median parissa toimimiseen.

Ryhmässämme pohdimme tätä dilemmaa, ja tulimme siihen tulokseen, että tämän hetken koululaiset hallitsevat usein digitaalisen median käytön perusteita jo ennen kouluun tuloaan. Lisäksi he kehittyvät taitaviksi median käyttäjiksi omissa kaveripiireissään. Mielestämme koulun tulisikin keskittyä mediakriittisyyden taitojen opettamiseen. Koulun kasvatuksellisena instituutiona tulisi ottaa enemmän vastuuta sosiaalisen median tuomista vaaroista. Lapsia tulisi ohjata ”turvalliseen” median käyttöön. Koulussa tulisi pohtia esimerkiksi mitä Internetiin voi laittaa, ja mitä siellä ei kannata jakaa. Uskomme koululla olevan tähän ohjaukseen kotia parempi mahdollisuus, etenkin pienten koululaisten silmissä opettajalla on vielä jonkinlainen auktoriteettiasema, ja lisäksi koulu voi ohjata koko lapsijoukkoa, jolloin ei synny ristiriitoja siinä, kenen vanhemmat sallivat mitäkin.

Kulttuurin muutos digitaaliseen suuntaan antaa koululle myös tarvetta uudistaa opetettavia ainekokonaisuuksiaan. Esimerkiksi kaunokirjoituksen merkitys on mielestämme kutistunut kokoon, ainut hyöty tässä tuntuu olevan käden hienomotoriikan kehitys. Itse kaunokirjoitus häviää lapsen kasvaessa joka tapauksessa, viimeistään työelämässä siirrytään sujuvasti koneella kirjoittamiseen. Sen sijaan esimerkiksi englannin kielen taito on noussut kansainvälisen sosiaalisen median kautta entistä korkeammalle korokkeelle. Lapset oppivat englantia Internetin välityksellä jo varhain, joten mikäli koulu haluaa vaikuttaa kielen perusteiden omaksumiseen, tulisi sen ehkä antaa lisää tunteja englanninkielen opetukseen.

Tulevaisuudessa haasteita niin koulun kuin muunkin kulttuurisen elämän perusteissa tulee luonnollisesti olemaan paljon. Emme voi esimerkiksi tietää, kuinka perustavanlaatuinen siirtymä digitaaliseen aikakauteen tulee olemaan. Jos keskitämme toimintamme digitaalisen median käyttöön ja hallintaan, on mahdollista, että arkisemmat toimintataitomme kärsivät. Jos sitten digitaalisuus syystä tai toisesta ei valtaakaan yhteiskunnan kaikkia kenttiä, on sen parissa kasvatettujen ihmisten vaikea selviytyä toiminnasta ilman digitaalisia apuvälineitä. Voimmeko esimerkiksi luottaa digitaalisen median toimintaan niin lujasti, että työelämässä ei varauduttaisi ”koneiden kaatumiseen”? Inhimillinen toiminta tarvitsee kuitenkin tuekseen toimivaa järjestelmää vaikkapa elintarvikkeiden jakelun tai sähkön tuotannon suhteen. Pitäisikö meidän siten oppia toimimaan kahdella tapaa, digitaalisesti ja konkreettisesti? Näitä kysymyksiä jäämme pohtimaan tarkemmin kurssin muiden videoiden myötä.

Ryhmä Kansankynttilät

---

AB-ryhmän tiivistelmä Johdanto-videoon liittyvästä keskustelusta

Johdantoluentoon liittyen ryhmämme keskusteli digitaalisen lukutaidon määrittelemisestä, erilaisista oppimistavoista digitaalisella aikakaudella ja miten tämä eroaa eri sukupolvien välillä sekä siitä, kuinka digitaalisuus ja teknistyminen vaikuttavat koulujen ja sosiaalisen median kautta tapahtuvaan oppimiseen ja sosiaalistumiseen.

Uudet lukutaidot määrittyvät käyttöyhteyden mukaan. Ei niin, että olisi vain joko teknistä tai sisällöllistä osaamista, vaan analyyttinen lukutaito pitää sisällään sekä laitteiden (verkkopalvelut ja tiedonhaku) että sisältöjen ymmärtämisen, kun taas kriittinen lukutaito tuo mukanaan osallistumisen ja vaikuttamisen aspektit, kyvyn ”muuttaa maailmaa”, kuten videollakin mainittiin. Mekaaninen lukutaito liittyy lähinnä yksittäisten teknisten laitteiden käyttöosaamiseen.

Digitaalinen lukutaito on kommunikatiivista ja vaikuttaa näin ollen myös kulttuurisesti ja sosiaalisesti. Pohdimme, voisivatko sosiaalinen pääoma ja lukutaidot vaikuttaa vaikkapa sukupuolisesti jakautuen joko monipuoliseen osaamiseen ja harrastuneisuuten tai toisaalta yksipuolisiin mielenkiinnon kohteisiin. Koimme huolestuttavana sen, että kaikilla ei välttämättä ole läheisiä neuvomassa digitaalisten lukutaitojen saloihin, kuitenkin medialukutaito tuntuu käyvän nykymaailmassa yhä tärkeämmäksi selviytymisen välineeksi. Voidaanko jopa puhua syrjäytymisvaarasta joidenkin lasten ja nuorten kohdalla, jos he hallitsevat vain mekaanisen lukutaidon, jolloinka osaaminen on lähinnä pintapuolista ohjeiden avulla tekemistä ilman syvempää ymmärrystä toimintaperiaatteista?

Totesimme myös, että nuoret ja lapset diginatiiveina oppivat yhä enemmän informaalisti, tietenkin koulussa mutta myös harrastuksissa ja vapaa-ajalla. Viime aikoina vakiintuneet älypuhelimet tuovat lisäksi omat haasteensa uusien lukutaitojen oppimiseen. Opettajien ja koulun roolit uusien lukutaitojen opettajana herättivät keskustelua ryhmässämme. Vaikka opettajalla ei olisikaan kaikkea samaa teknistä tietämystä kuin nuorilla, hänellä on kuitenkin pedagoginen pätevyys ja kouluilla tulisi olla resurssit digitaalisten lukutaitojen opetuksen toteuttamiseen, mikä ei todellakaan toteudu tasa-arvoisesti kautta Suomen eri kuntien. Samoin tuli esiin, että koulussa voitaisiin tehdä yhdessä asioita: opettaja voi toimia keskustelun herättäjänä ja oppimisen ohjaajana, mutta oppilaat ja opettajat voisivat tutkia ilmiöitä yhdessä; oppiminen voi tapahtua myös yhteistyönä. Ja koska digitaalisen median käytössä on tunnetusti erilaisia (moraalisiakin) vaaroja, niin vanhempien ja koulun tulisikin ohjata lapsia ja nuoria tällä saralla. Toki oppilaiden tulee itsekin tehdä ja pohtia oikein/väärin –mentaliteettia, eikä pidä antaa pelkästään valmiita ratkaisumalleja. Joka tapauksessa sosiaalisen median käyttö vaatii paljon sosiaalista tajua ja koulu on kodin lisäksi eräs paikka, jossa voidaan oppia yhteisten pelisääntöjen ja netiketin noudattamista, osana digitaalisia lukutaitoja.

AB-ryhmä (Karoliina, Anna M, Emilia L, Sanna Y, Mikko, Riikka J), 4.11.2013

---

Tiivistelmä johdanto-luennosta

Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta

Prefiguratiivinen kulttuuri herättää ajattelemaan nykyaikaamme siitä lähtökohdasta, että mitä opettamisen luonteelta voidaan olettaa? Onko medialukutaidon omaavalla henkilöllä oltava analyyttisen lukutaidon ominaisuus, joka johtaa ymmärrykseen omista valinnoista aina substanssien hallinnasta oikeaan laitevalintaan. Mitä aikuisella, opettajalla, vanhemmalla jne. annettavaa nykyajan diginatiiveille tuottajille? Mitä annettavaa on formaalilla koulujärjestelmällä? Onko diginatiivisuus positiivista vai negatiivista?

Tavallinen sukupolvien välinen kuilu ja diginatiivisuus sekoittuvat helposti keskenään. Nuorten tapa ymmärtää maailmaa on aina ollut erilainen suhteessa aikuisiin. Teknologian välittämistä uusista sosiaalisen ilmiöiden kirjoista on kuitenkin niin paljon osoitettua syvää muutosta ihmisen toiminnassa, että sitä ei voi ohittaa. Tuhannen taalan kysymys onkin, että millä tiedolla, millä keinoilla, millaisin kaikkia oppilaita koskeviin opetusjärjestelyin voidaan koulujärjestelmässä huomioida tämä muutos kunnolla. Koulun irtautuminen lisäksi vallitsevasta muutoksesta vanhanaikaisena rakenteena nuorten silmissä voi olla kohtalokas asia.

Koko ajan tilanteessa on läpäisevää se, että tilanne muuttuu jatkuvasti emmekä aikuisina, opettajina ja kasvattajana voi olla jatkuvasti tilanteen tasalla. Tästä syystä joudumme jatkuvasti ajattelemaan tulevaisuuspainotteisesti ja erityisesti miettimään diginatiivisuudessa ilmeneviä muuttumattomina ja pysyviä erityistuntomerkkejä, jotta löydämme edes jotain mihin tarttua. Meidän tulee ennakoida mihin tulevaisuuden työelämä pohjaa osattavissa taidoissa.

Yhteistyön merkitystä tulevaisuudessa ei voi ohittaa. Koulussa mitataan tiettyjä asioita tietynlaisin kaavamaisin yksilöä korostavin menetelmin, ja tämän seurauksena diginatiivisuus jää ominaisuutena helposti järjestelmän ulkopuolelle. Toisena puolena on se, että digitaalinen elämä ryöstäytyy hallitsemattomasti elämää läpäiseväksi ja siinä mielessä toki haitalliseksi voimaksi, jonka jäljet tulevat esiin vasta pitkän sähkökatkon aikana. Esimerkinomaisesti aristoteelinen hyve-etiikka voisi antaa perspektiivin ja näkymän siihen, miten voitaisiin hahmottaa kohtuullisen elämänhallinnan rajoja myös diginatiivisuudessa.

Meneillään oleva murros sisältää lukuisia huolen aiheita, joista eniten askarruttaa sosiaalisen kanssakäymisen värittyminen tietoteknisesti. Voisiko koulujärjestelmä omata roolia myös siinä suhteessa, että teknologinen laite voi olla hyvä työkumppani, jonka kanssa pakerretaan tietyissä asioissa tietyllä tehokkuudella, mutta lopulta se on aika rasittava sosiaalinen kumppani? Jospa kouluissa oltaisiinkin kiinnostavien ryhmän ponnistelua vaativien (kuten tämä tekeillä oleva tehtäväkin) tehtävien äärellä teknologiasta riippuvaisia (myös verkon yli) ja vapaa-ajalla tilanne helpottaisi? Kokonaisuutena tärkeää olisi siis diginatiivisuudessa hahmottaa sen erilaisia piirteitä, muotoja ja ilmentymiä, jotta siitä voitaisiin keskustella ja määritellä.

Jenna, Annika, Sanna, Kirsi, Pinja & Jutta 10.11.2013

---

ELaNo-ryhmän ajatuksia:

Ryhmämme keskusteli siitä, kuinka joissain aikuisten esittämissä puheenvuoroissa nuorten ja lasten netin käyttöön tuntuu liittyvän tiettyä moraalista panikointia. Vanhemmat ihmettelevät, että mitä nuoret siellä netissä oikein tekevät. Onkin totta, että virtuaalisissa tiloissa harrastaminen on yksityisempää, kuin perinteisemmät harrastukset. Lee C. Harrington ja Denise D. Bielby ovat tutkineet television katselemisen kautta tapahtuvaa harrastamista ja faniutumista. Tv:n katselun kautta tapahtuva fanitoiminta on luonteeltaan yksityistä ja huomaamatonta ”hiljaista faniutta”, jota usein ylläpidetään julkisen sfäärin ulottumattomissa. Fani voi olla ilman yhteisökin ja monet fanit saattavat tietoisesti jättäytyä julkisen toiminnan ulkopuolelle leimautumisen pelossa. Harringtonia ja Bielbyä mukaillen voidaan havaita, että tietokoneen äärellä tapahtuva virtuaalisten tilojen käyttö on yhä yksityisempää, sillä television äärellä on mahdollista faniutua yhdessä esimerkiksi saippuaoopperoita katselemalla. Lasten ja nuorten valinnan mahdollisuus on suurempi, sillä materiaalia virtuaalissa on paljon ja toisaalta käytön kohteeksi voi valikoitua radikaalimpaakin materiaalia, josta vanhempien on vaikeampi olla perillä.

Sisältöjen saavuttaminen on vaivatonta, sillä kuten johdanto-videossa todetaan, nuoremmille käyttäjille kännykkä on yhä suuremmissa määrin väylä virtuaalisiin tiloihin. Teini-ikäisten tietokoneen käyttö on vähentynyt, koska älypuhelin on kompakti, aina mukana kulkeva vaihtoehto tietokoneen käytölle. Älypuhelinta voi myös muokata omanlaisekseen erilaisin applikaatio-ohjelmien avulla. Koneiden kulttuurisuudesta puhuvan Ilkka Mäyrän mukaan tietokonetta voidaan virittää persoonallisemmaksi esimerkiksi vaihtamalla työpöydän taustakuvaa tai luomalla oikopolkuja. Samalla tietokoneeseen liitetyt symbolisen tason merkitykset vahvistuvat.

Myös henkilökohtaiseen älypuhelimeen liittyy paljon affektiivisuutta ja merkityksiä, jotka lisääntyvät puhelinta personoimalla. Älypuhelimen ja tietokoneiden haltuunotto edistää lasten ja nuorten teknologista kompetenssia ja sisällyttää ikäpolvet populaarikulttuurin käyttäjiksi ja tuottajiksi. Mutta kuinka lasten ja nuorten tietokoneen ja kännykän käyttöä voitaisiin valvoa niin, ettei haitallista sisältöä tihkuisi liian nuorille käyttäjille ennenaikaisesti? Onko sisältöjen rajoittaminen mahdoton tehtävä tai onko se edes tarpeellista? Voidaanko esimerkiksi olettaa, että nuorten itsekontrolli rajaa virtuaalista materiaalia automaattisesti, eikä vanhempien tarvitse puuttua jälkikasvun selailemien sivujen sisältöön?

Jos oletetaan, että nuoret osaavat itse valikoida käytön kohteeksi sivuja, jotka koetaan mielekkäiksi, mielenkiintoisiksi tai viihdyttäviksi, on vanhempien ja koulun vastuulla opastaa nuoria ja lapsia siinä, millä tavoin digitaalisessa sfäärissä tulee käyttäytyä, millaisin periaattein netti toimii sekä miten ja millaisia sisältöjä milläkin sivuilla kannattaa jakaa, kuten esimerkiksi Kansankynttilät-ryhmä muotoili tässä keskusteluketjussa aikaisemmin. Kuten johdanto-videossa todetaan, nuoremmat sukupolvet ovat ensimmäisinä ottamassa vastaan uusimpia virtuaalin tilan ilmiöitä ja vanhempi sukupolvi tulee vasta jäljessä. Formaalioppiminen niin jäljessä informaalia, että lapset eivät enää odota, että koulu opettaisi virtuaalin käytössä. Enää ei voida myöskään olettaa, että vanhemmat opastavat koneiden mekaanisessa käytössä, kuten esimerkiksi muiden kouluaineiden kohdalla yhä tapahtuu. Ryhmämme mielestä nuorten käyttäjien asema tulisikin ymmärtää tuottajuuden ja kommentoijan roolin kautta, ja rakentaa medialukutaitoa myös internetiä kriittisestä näkökulmasta tarkastelevalta kannalta. Samalla koulussa ja kotona tulisi painottaa virtuaalin ja ei-virtuaalin elämän tasapainottamista. On tutkittu, että tietokoneen käyttö voi olla niin addiktiivista, että virtuaalisen tuottamiin elämyksiin on mahdollista jäädä koukkuun. The World of Warcraft -virtuaalipeliä tutkinut Faltin Karlsen on löytänyt samankaltaisia riippuvuutta aiheuttavia piirteitä tietokonepelien ja uhkapelien väliltä, jotka voivat aiheuttaa laajan pelaamisen. Karlsenin mukaan yhtäläisyysmerkkien veto tietokonepelien ja uhkapelien välille ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tietokonepelit ovat lähtökohtaisesti monimutkaisempia rakennelmia kuin uhkapelit. Näiden mekanismien olemassa olon ymmärtäminen ja painottaminen on tärkeää, kun yritetään tasapainotella virtuaalisten- ja ei-virtuaalisten harrastusten välillä. On kuitenkin huomioitava, että esimerkiksi virtuaalisissa tiloissa syntyneet ystävyydet usein jatkuvat myös virtuaalin ulkopuolella, eikä näin ollen voida erottaa kasvokkain solmittujen ystävyyksien ja virtuaalisten väliltä eri ”vakavuuden ”tasoja. Toisin sanoen virtuaalisten tilojen sosiaaliset suhteet voivat olla yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin kuin oikean elämän suhteet.

Ryhmämme pohti myös millainen on teknisten laitteiden tulevaisuus ja millaisia koneita käyttäjät hyödyntävät. Nykyisen kehityksen puitteissa voidaan arvella, että pöytäkone saattaa jäädä vain työpaikkojen ja yksityiskodeissa pelaajien, koodaajien ja kuvanmuokkaajien käyttöön eli toimintoihin, jotka vaativat koneelta kovempaa suorituskykyä. Sitä vastoin keskivertokodeissa normaaleille käyttäjille riittänee tulevaisuudessa laadukas kannettava tietokone, pad-laite ja älypuhelin. Jos tulevaisuus näyttää tältä, tulisi huomiota kiinnittää enemmän tiedon säilymisen problemaattisuuteen, sillä kannettavat tietokoneet jumiutuvat pöytäkoneita helpommin.

Lähteet

---

Ryhmän Niko, Aleksi, Tanja pohdintaa johdanto-luennon virittämänä

Kurssin johdatusluento toimi virikkeenä ryhmämme sisäiseen keskusteluun, jossa ajatuksen kulku pysyi niin videossa esiin tulleiden aiheiden piirissä kuin myös karkasi niiden ulkopuolelle. Keskustelu toimi toisaalta myös yrityksenä hahmottaa koko kurssin aiheitta, sekä ryhmätyömme mahdollista aihepiiriä. Seuraavassa on tuotu esiin keskustelumme pääajatuksia.

Ensimmäisenä tartuimme vallitsevaan tottumukseen, jonka mukaan digitaalinen ja ei-digitaalinen kulttuuri kategorisoidaan eri asioiksi. Ryhmämme näki tällaisessa jaottelussa ongelmakohtia ja pohdimme, onko kulttuurin tuottamisen/tuottajien, tai toisaalta kuluttajien päämäärät oleellisesti muuttuneet esimerkiksi internetin yleistymisen myötä. Ryhmän sisälläkin näkökulmamme erosivat, mutta jonkinnäköiseen yhteisymmärrykseen pääsimme siitä, että tietokoneet ja internet avaavat yhdessä digitaalisen kanavan, joka on toimintalogiikaltaan aiemmista poikkeava. Digitaalisuus helpottaa niin taloudellisessa kuin vaivannäöllisessä mielessä kulttuuri tuotteiden välittämistä, mutta ei sinällään synnytä mitään uutta digitaaliseksi kulttuuriksi kutsuttua ilmiötä, joka poikkeaisi ratkaisevasti muusta kulttuurin piiriin luettavasta.

Keskustelussa yritimme myös pohtia mitä termeillä medialukutaito tai digitaalinen lukutaito ylipäätään tarkoitetaan, ja löytyykö näiden ”taitojen” väliltä oleellisia eroavaisuuksia. On totta, että internetin teknologia tarjoaa yksilölle paremman mahdollisuuden aitoon vuorovaikutukseen ympäristönsä kanssa, ja internet mediana eroaa perinteisen median yhdeltä monelle -periaatteesta. Mietimme kuitenkin sitä, kuinka suuri osa netin käyttäjistä oikeasti tiedostaa tämän eron, ja sitä kautta suhtautuu toimintaansa ja havaintoihinsa netissä eri tavalla kuin perinteistä mediaa kuluttaessaan. Esimerkiksi netin suuret vuorovaikutuskanavat, kuten Facebook tai Youtube saattavat käyttäjilleen antaa illuusion mahtavasta osallistumisen ja vaikuttamisen tunnusta, mutta toisaalta näiden palvelujen tarjoamat valmiit alustat voivat suuresti rajoittaa käyttäjiensä ilmaisunvapautta. Hallitsevat palvelut sitovat suuria massoja netin käyttäjistä puoleensa, ja tällöin palveluiden tarjoamat ominaisuudet muokkaavat käyttäjien mielikuvia siitä, millaisia mahdollisuuksia internet tarjoaa itseilmaisuun. Kriittistä digitaalista lukutaitoa vaaditaankin erityisesti tällä saralla, jos haluamme uskoa, että internet voi toimia yhtä vallankumouksellisena kanava kuin siitä useasti puhutaan.

Ryhmä [1]

Ryhmän Öxölklöfför pohdinta Johdanto-videosta

Johdantovideon katselu ja tulkitseminen herätti ryhmässämme monenlaisia ajatuksia, jotka pääasiassa pyörivät murroksen nykytilassa. Muutos menneen ja nykyajan välillä on ollut räjähdyksenomainen, eikä koulutuksensa esimerkiksi kymmenen vuotta sitten saaneilla ole ollut minkäänlaisia edellytyksiä hahmottaa mihin edistys on meidän vienyt.

Tärkeimpänä yksittäisenä asiana tiimimme näki uusien sukupolvien opettamisen digitaalisuuden aikakauden tavoille. Kuinka lapselle voi opettaa siitä, kuinka kaikki internetissä käynyt on siellä pysyvästi, kun aikuiset opettajatkaan eivät sitä hahmota? Siinä missä vanhoina hyvinä aikoina jokin pilapiirros koulukaverista sutattiin ruutuvihkoon, sitä saattoi vielä seuraamuksien ilmetessä pyytää anteeksi ja hävittää tekstin pyyhekumilla. Nykyisellään kyseenalaisetkin viestit ja kuvat saatetaan julkaista esimerkiksi kaverin Facebook-sivulla, mikä ei sieltä häviä ennen maailmanloppua. Ryhmämme kollektiivinen näkemys oli, että vaikka tekniikka ja digitaalisuus kehittyy jatkuvasti myös vastaisuudessa, suurin murros on jo tapahtunut. Yksinkertaistumista, saavutettavuutta, nopeutta, yhteisöllisyyttä sekä muita sosiaaliselle medialle sekä digitalisaatiolle ominaisia piireitiä tulee lisää, mutta koko sosiaalisen kanssakäymisen mullistavaa järjestelmää ei enää synny uudelleen.

Tätä on pyritty välttämään estämällä lapsilta joitakin sivustoja tai asettamalla muita rajoituksia. Usealla keskusteluumme osallistuneella henkilöllä oli aikanaan aikarajat koneella istumiseen tai pelaamiseen. Tämän ongelma on vain nykyaikana siinä, että esimerkiksi internet on saavutettavissa kaikkialla ja useilla eri laitteilla. Esimerkiksi matkapuhelin on lähes jokaisella lapsellakin taskussa tarjoamassa pääsyn verkkoon. Olimme lähes yksimielisiä siitä, että ongelman juuri on siinä, että lapset ovat nopeampia omaksumaan uusia asioita ja tapoja, jolloin he onnistuvat kiertämään vanhempien asettamat rajat.

Keskustelumme velloi myös digitalisaation tuomista uusista kulttuurimalleista. Vaikka voidaankin olla montaa mieltä siitä ovatko esimerkiksi meemit "oikeaa" kulttuuria, ne ovat yhtä kaikki nykyisin ilmiö jota ei pääse karkuun. Tämä on tosiasia, jonka hyväksyminen on tarpeellista jotta keskustelu ja kehitys tuoreista medialukutaidoista olisi edes mielekästä. On vuosisatoja - jollei peräti -tuhansia - vanha ilmiö, että vanhemmat sukupolvet eivät ymmärrä tai arvosta uusia ilmiöitä. Oli kyseessä sitten teatteri, tanssiminen tai muu vastaava, ilmiö on aina sama. Meemit, humoristiset musiikkikappaleet, giffit ja muut ovat osa nykyistä aikakautta ja sen kulttuuria, joille on annettava niiden ylitsepursuavasta tulvasta huolimatta huomionsa. Niiden kieltäminen on kuin yrittäisi estää autoilun: se ei vain toimi.

Oma lukunsa kulttuurissa on kuitenkin sen säilyvyys. Vaikka internetissä mikään ei tunnetusti häviäkään, koimme huoleksi tietynlaisten ilmiöiden hetkellisyyden ja sitä myötä katoamisen. Toisin kuin Mona Lisa, Beethovenin sinfoniat tai muut "ikuiset" taideteokset, esimerkiksi meemien säilyvyydestä ei kukaan tiedä. Toisaalta vaikkapa giffien osalta ongelman muodostaa niiden monimuotoisuus, sillä juuri kukaan ei tiedä mikä on varsinaisesti se aito ja alkuperäinen. Toki jonkun elokuvasta napatun still-kuvan voi yhdistää samaiseen rainaan, mutta se on ryhmämme silmissä kuitenkin tyystin eri asia kuin meemi kulttuurisena ilmiönä. Esimerkiksi Perikato-elokuvassa oleva Hitler-kohtaus on paitsi osa hienoa filmatisointia, mutta pätkänä todellinen ilmiö ilman sen alkuperäistä kontekstiakin.

Kokonaisuutena video osoittautui ryhmämme kohdalla erinomaiseksi keskustelunavaukseksi. Murros on tuonut haasteita, jotka vaativat etenkin tällä hetkellä nuoria kouluttavilta kovia ratkaisuja mututuntumalta, sillä yksiselitteisiä oppaita tai ohjaita ei ole. Tuleeko sellaisia edes, sen aika näyttää. Yhtä kaikki olimme sitä mieltä, että suojamuurien tai sensuurien rakentaminen ei ole ratkaisu. Digitaalisuuden myötä minkään ilmiön, aiheen tai muun estäminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Tämä vaatii perinteisen, mustavalkoisen oikein-väärin-skaalan sijasta panostamista ihmisten eettisten ja moraalisten arvojen kehittämiseen. Esimerkiksi sosiaalista mediaa ei tule ottaa pelkästään ongelmallisena turmiona, vaan painottaa sen mahdollisuuksien ohella yksilön vastuuta. Lainsäädäntöä ja koulutusta täytyy vastaisuudessa kehittää palvelemaan myös nykyaikaa sen eri muotoineen.

Ryhmä Öxölklöfför

DOGET-ryhmän ajatuksia:

Prefiguratiivinen kulttuuri eli se, että nuoret opettavat vanhempia: onko huolestuttavaa, etteivät lapset koe tarvitsevansa mediakasvatusta kouluissa?

• Lasten ja nuorten taidot ovat ehkä enemmänkin mekaanisella puolella: lapsilla ja nuorilla itsellään voi olla käsitys siitä, että he osaavat toimia netissä, mutta tarvitaan myös opastusta esim. sosiaalisissa käyttötaidoissa.
• Onko näyttöä siitä, että lapset eivät ymmärrä sosiaalista puolta siinä missä aikuiset? -> Lasten aivot ovat erilaiset, heillä ei välttämättä ole vielä kriittistä analysointitaitoa.

Uhkanäkökulma: kuinka pitkälle pitäisi kieltämisessä mennä?

• Esimerkiksi hyväksikäyttötapaukset ovat todellisia, mutta uhka-ajattelu ei saisi johtaa liikaan kontrollointiin ja kieltämiseen; lasta pitäisi tukea ja pyrkiä siihen, että lapsi osaisi ajatella itse.
• Toisaalta lapset löytävät aina tavan, jolla tehdä kiellettyjä asioita salassa.
• Tietokone voisi kotona olla yhteisessä tilassa, ainakin pienillä lapsilla, teini-ikäisillä ei ehkä niinkään. Tosin jos lapsella on kännykässä netti, se muuttaa tilanteen...

Kulttuurinen syrjäytyminen: mitä se edes on?

• Huomion kohteeksi tuli luennon ajatus, että tytöt ovat monipuolisempia harrastustoiminnassaan, pojat fokusoivat enemmän netinkäyttöön ja pelaamiseen ja että siksi miehet ovat ehkä vaarassa syrjäytyä kulttuurisesta toiminnasta.
• Mutta voiko edes olla kulttuurisesti syrjäytynyt, jos tekee Youtube-videoita? Eikö netin käyttäminen ole kulttuurista käyttöä? Kulttuuri ei tarkoita sitä, että mennään valtavirran mukana, vaan kulttuuria luodaan hyvin arkisilla tavoilla. Lolcatseja tarvitaan! Youtube-videoistakin tulee varmaan koko ajan yhä arvostetumpia, vrt. sarjakuvien noussut arvostus.
• Yksipuolistaako vai monipuolistaako median käyttö kulttuurin käyttöä? Jos lapset/nuoret käyttävät paljon nettiä, onko helpompi olla kulttuurisesti aktiivinen myöhemminkin? Ja onko edes tarpeellista olla kulttuurisesti aktiivinen netin ulkopuolella?
• Kulttuurinen syrjäytyminen riippuu myös siitä, kuinka yksipuolisesti yhtä mediaa käytetään (esim. katsotaan vain Salkkareita)?
• Aina on ollut ihmisiä, jotka eivät kuluta kulttuuria, ja toisaalta taas suurkuluttajia. On ok, että jotkut osallistuvat enemmän ja jotkut vähemmän.

Keskusteleva oppiminen

• Keskustelevan oppimisen idea on hieman pelottava: kaikki oppijat eivät ole samanlaisia, joillekin sosiaalinen kanssakäyminen on vaikeaa, ja koulukiusaaminen & lasten omat valtakuviot ovat todellinen ongelma. Ei voi olla ideaalitilanne, että kaikki oppiminen olisi sosiaalista tai yhdessä tekemällä oppimista.

Muuttunut käsitys tiedosta: tieto pitää itse tehdä, muokata, kritisoida.

• Suurin osa tiedosta on kulttuurisesti rakentunutta, esim. historiasta jätetään kertomatta paljon asioita, kuten naisten historia.
• Opettajan on mahdotonta kertoa kaikkea: lapsia pitäisi vain muistuttaa kriittisyydestä ja oman tiedonhaun tärkeydestä, antaa avaimet, mutta jättää oppijan vastuulle, mitä oppii ja löytää. Oppijalla pitääkin sitten olla aika hyvät tiedonhakutaidot, että löytää sellaisia asioita, joista ei puhuta...

Mekaaninen, analyyttinen ja kriittinen lukutaito

• Vähän epätarkoituksenmukainen jaottelu, ei mene aina välttämättä yksi yhteen. Esim. jos ei tiedä, miten Google toimii, voi silti olla kykyjä arvioida vaikka uutispalvelun sisältöä.
• Kriittinen lukutaito ei välttämättä vaadi hirveän dramaattisia tekoja maailman muuttamiseksi, vaan riittää, että muutetaan omaa ajattelua ja ehkä sitten levitetään sitä vähitellen lähipiirille jne. Maailma muuttuu yksi ihminen kerrallaan.
• Kaikki eivät välttämättä pääse kriittiselle tasolle -> onko jokaisella älyllinen kapasiteetti & henkiset resurssit päästä mille tasolle tahansa? Aivosolujen puolesta ehkä, mutta henkiseltä kannalta ei (esim. äo, persoonallisuushäiriöt sun muut).
• Jos ei ole analyyttista lukutaitoa ja hakee hakukoneesta hakusanalla, niin sieltä saattaa ottaa vain ensimmäisen tuloksen, vaikka pitäisi osata arvioida tulosta kontekstissaan. Informaatiotutkimuksen opiskelijoilla on tähän ehkä vähän erilainen näkökulma kuin muilla?
• Ehkä kouluopetuksessa pitäisi löytää keino arvioida oppilaiden nykyisiä taitoja sekä mekaanisella että analyyttisella tasolla ja sitten jakaa oppilaat ryhmiin taitotason mukaan -> resurssiongelmat.
• Entäs sitten opettajien omat taidot...

RSTJS: Ajatuksia johdantoluennosta

Johdantoluennolla keskusteltiin mm. digitaalisesta lukutaidosta ja ylipäänsä median merkityksestä nyky-yhteiskunnassa.

Digitaaliseen lukutaitoon kuuluvat mekaanisen lukutaidon lisäksi myös analyyttinen ja kriittinen lukutaito. Kouluopetus on aina painottanut mekaanista lukutaitoa, mutta se yksin ei riitä digitaaliseen lukutaitoon. On osattava myös analysoida ja kritisoida lukemaansa. Analyyttinen lukutaito viittaa pohdiskeluun faktojen pohjalta, kun taas kriittinen lukutaito tähtää kyseenalaistamiseen ja maailman muuttamiseen. Nämä kolme muodostavat yhdessä digitaalisen lukutaidon.

Nykypäivän koulu on hieman ristiriidassa medialukutaitojen kanssa. Uudet lukutaidot on opittava, mutta koulu ei opeta niitä. Tieto on ikään kuin informaalista, muualla opittua. Kenen sitten pitäisi opettaa näitä taitoja? Tilanne on nurinkurinen, sillä usein lapsilla on paremmat tiedot ja taidot kuin heitä opettavilla aikuisilla. Mikä koulun roolin tulisi olla mediataitojen opetuksessa? Mediakasvatus yleistyy monissa kouluissa, mutta sen opetus on melko näennäistä. Työntekijät, tässä tapauksessa opettajat, eivät välttämättä ole perillä ajankohtaisista mediataidoista. Opettajien tulisi itsekin treenata omia medialukutaitojaan ja olla tietoisia, mitä lapset ja nuoret netissä puuhailevat. On hankalaa opettaa asiaa, josta ei tiedä tarpeeksi.

Koska erilaiset tieto- ja viestintävälineet ovat yhä suurempi osa oppilaiden vapaa-aikaa, tulisi niitä integroida myös koulumaailmaan. Lähes jokainen oppilas omistaa nykyisin esimerkiksi älypuhelimen, mutta niiden käyttö koulussa tuntuu olevan kiellettyä. Miksi älypuhelinta ei sitten voisi käyttää esim. tiedonhakuun? Näin oppilaatkin oppisivat sen, mitä kaikkea heidän omistamillaan älylaitteilla voitaisiin tehdä. Älypuhelimet, tabletit ja läppärit eivät ole ainoastaan chattailua ja pelailua varten, vaan niillä voidaan tehdä paljon muutakin. Tällaisen muutoksen on lähdettävä opettajasta käsin.

Ryhmä Reetta, Saia, Taikatuuli, Jenni & Sara [2]

Trio Virvat feat. Ile – Johdantoluento

Johdantoluennosta jäi meille päällimmäisenä mieleen uudet oppimistavat ja se miten oppiminen on muuttunut ja se kuka on opettaja ja kuka oppija. Myös ajatus diginatiiveista on hyvin mielenkiintoinen. Kaikki ryhmässämme muistaa ajan ennen internetiä ja tietokoneita, mutta keskusteltuamme ajatus sellaisesta maailmasta kuulostaa tällä hetkellä hyvin absurdilta. Olemmeko siis diginatiiveja vai digimaahanmuuttajia? Toisaalta internet ja sosiaalinen media on jokaiselle meille niin arkipäivää, että koemme itsemme enemmän diginatiiveiksi.

Prefiguratiivinen kulttuuri ajatuksena on myös mielenkiintoinen, esimerkiksi kun lapset opettavat vanhempia käyttämään tietokonetta ja internetiä. Lapselle tietokoneen käyttö on usein itsestäänselvyys, joka on opittu esim. pelien, sosiaalisen median tai jonkin muun informaalin oppimistavan kautta. Lapsi ei välttämättä ymmärrä merkityksiä, esim. miksi tapahtuu jotain kun klikkaa hiirtä? Niin vain tapahtuu. Vanhempaa saattaa kyllä kiinnostaa asian syvempi merkitys, mutta usein he tyytyvät siihen, että ylen www-sivuilta pystyy lukemaan uutisen. Juha ja Tere puhui siitä, että esim. googlen ”laatikkoon” kirjoittaminen vain tehdään eikä ymmärretä mitä siinä tapahtuu. Jos vanhempi tai lapsi (ns. diginatiivi) osaa tämän, mutta ei ymmärrä hakukoneen merkitystä, kuinka se tallentaa jokaisesta hausta tietoja yms. niin onko lapsikaan tällöin diginatiivi, joka ymmärtää merkityksiä? Mielestämme ei ole. Syvempi ymmärrys internetin ihmeelliseen maailmaan voisi löytyä vanhemman ja lapsen kanssa yhdessä, kun aletaan pohtia mitä oikeasti tapahtuu. Lapsi voisi opettaa vanhemmille tietokoneen ns. mekaanista käyttöä ja vanhempi toivottavasti kriittistä näkökulmaa oman historiansa kautta. Tällöin oppimista tapahtuisi molempiin suuntiin.

Omassa keskustelussamme heräsi ajatus siitä, miten vanhemmat itse kokevat sen, että lapsi opettaa. Osaavatko he suhtautua siihen oikein, että heidän lapsensa on etevämpi kuin he itse, kun on totuttu siihen, että vanhempi opettaa. Näinhän on aina ollut. Pohdimme tämän vaikutusta lapsen ja vanhemman kasvatussuhteisiin, esim. alkaako lapsi muissakin asioissa opettaa vanhempiaan? Ja tottuvatko lapset omaan paremmuuteensa? Lisäksi meillä heräsi kysymyksiä siitä, kun nämä nuoret diginatiivit ovat itse vanhempia. Hyväksyvätkö he sitten, että voi olla jokin uusi teknologia, jonka heidän lapset osaavat paremmin ja osaavatko he suhtautua siihen oikein?

Oppimisen kannalta meillä heräsi ajatus, esim. matematiikan opetuksessa nykyään käytettävästä kielentämisestä, jossa oppilas selittää sanoin, mitä on laskussaan tarkoittanut. Kielentäminen siis pakottaa selventämään ajatuksensa sanoiksi, joka lisää ymmärrystä itselleen ja henkilölle, jolle kielennetään. Sama asia on myös tietotekniikkaan ja internetiin yhdistettävässä prefiguratiivisessa kulttuurissa, jossa opetus- ja oppijaroolit ovat sekaisin, mutta ymmärrys lisääntyy molempiin suuntiin.

Ryhmä: Tuomo Hakkarainen, Samuli Kiviharju, Sauli Aalto ja Ilkka Långström [3]

MeKATA13 -ryhmän keskustelu johdantoluennosta: Keskeneräisyyden sietäminen tai oikean vastauksen kyseenalaistaminen eli väärässä olemisen salliminen

Kuinka pitkään jo on puhuttu koulun murroksesta? Mistä se on lähtenyt? Kukaan meistä ei muistanut, mutta kysymys on kiehtova. Ainahan jokin kytee, muuttuu hiljalleen vaikkei muutosta ohjailtaisi ylhäältä päin.

Puhummeko peruskoulusta? Aina on vaara tai mahdollisuus, että todennäköisesti jokainen puhuu tai ainakin ajattelee vähintään vähän jotain muuta kuin keskustelukumppanit. Eli: koulu ideana vai konkreettinen peruskoulu?

Mikä peruskoulu on, millaisena se näyttäytyy, voimmeko itse kertoa jotain sen muutoksesta omista kouluajoistamme tähän päivään mennessä?

Miten koulussa opitaan?

Yksi keskeinen koulun piirre, ainakin oppilaan kokemuksena, on monesti esiin tullut pointti: koulu ei pohjimmiltaan ole ensisijaisesti oppimisympäristö ainakaan siinä mielessä, mitä pidetään hyvänä (yksilön ja yhteisön kannalta) oppimismuotona.

Kuten Vadén ja Suoranta jakoivat keskustelussaan oppimiseen kolmeen tapaan:

2. Yksilö
4. Yhteistoiminnallinen (nykypäivän työelämän haasteet)
6. Muita varten

Siis: koulu palvelee kirjaimellisesti (Pisa-mielessä) yksilön suorituskeskeistä, mitattavaa ”oppimista”, mikä on aikansaelänyt rankkaa kritiikkiä ansaitseva malli.

Sen sijaan painopistettä ilmeisesti pyritään (huomio: miten purkaa tästä passiivi-rakenne!?) jollain tasolla (millä? Keskustelemassa esim. A-studiossa 5.12.2013 mm. opetusministeri Krista Kiuru ja kasvatustieteiden proffa Pasi Sahlberg http://areena.yle.fi/tv/2072962) etsimään muunlaisista oppimisentavoista. Miten se näkyy? Voi olla, että se näkyy joissain harvoissa pilottiprojekteissa, mutta meidän (MEKATA Wiki-kurssiryhmä) näppituntuma on se, etteivät hankkeet ole laajalti vaikuttaneet kovien monien oppilaiden oppimiskäytäntöihin tai peruskoulu-urakuvioihin.

Esimerkki käytännöistä

Esimerkkejä ryhmämme ruokalakeskusteluista: yhdellä luokalla Annen tyttöjen koulussa oltiin jaettu oppilaat neljään ryhmään erilaisten oppimisen tapojen perusteella.

• Visuaalinen oppija = oppii näkemällä
• Auditiivinen oppija = oppii kuulemalla
• Kinesteettinen oppija = oppii liikkeen ja tekemisen kautta
• Taktiilinen oppija = oppii käsin tekemisen ja koskemisen kautta

http://www.erilaistenoppijoidenliitto.fi/?page_id=158

Tulokset olivat lupaavia, mutta hankkeesta luovuttiin vähin erin näiden lasten jatkettua muualle.

Onko opettajien koulutuksessa tapahtunut muutoksia, jotka vaikuttaisivat oppilaiden arkeen, motivaatioon ja viihtymiseen kouluissa? Vai onko niin, että jos linjauksia onkin rukattu paperilla, ne eivät läpäise ihmisten (opettajaopiskelijoiden) ajattelun ja toiminnan tapoja vaan jäävät teoriaksi tai pinnaksi – eivät saavuta oppilaita?

Esimerkki päiväkodista

Yhden päiväkodin molemmilla osastoilla oli valmisteltu joululauluesitys lasten vanhemmille. Esityksen päätteeksi lastenhoitajat (lastentarhanopettajat) kummallakin osastolla olivat kehottaneet tyttöjä niiaamaan ja poikia kumartamaan. Mitä tämä on? Voisi kuvitella, että jos heittäytyisi puhelemaan päiväkodin henkilökunnan kanssa sukupuolirooleista, keskustelu näyttäytyisi ihan erilaisena, kuin miten tuo niiaus-kumarrusideologia jysähtää lasten ja heidän vanhempiensa tajuntaan. Tuskin kukaan sanoisi avoimesti haluavansa naulata lapsen identiteettiä mihinkään tiettyyn muottiin. Mutta. Voi vain ihmetellä, mitä mahtaa miettiä 3-vuotias Rauli, jonka leikit ja toimet ovat hänen moniulotteisen persoonallisuutensa yhden ilmentymän ison, pitkätukkaisen Nelli-tytön tähdittämiä.

Kasvatuksen rooli

Mikä on varhaiskasvatuksen ja koulun rooli identiteettien muodostumisessa ja muokkaamisessa? Miten päiväkoti ja koulu tukevat tai estävät lapsen oman minäkuvan kehittymistä? Päiväkodista lähtien lapsen yhteiskunnallisen kasvatuksen pääkohtiin kuuluvat hiljaa istumisen ja kuuntelemisen opetteleminen. Nämä hiotaan peruskoulussa huippuunsa, jopa niin pitkälle, että nyt alkaa huippu murtua: saamme lukea peräti Hesarista asiantuntijoiden lausuntoja siitä, että on luonnonvastaista tietyn ikäisille ihmisille istua niin ja niin kauan tuolissa päivittäin jne. Tämä saattaa olla räikein esimerkki koulun rakenteellisesta ideologian toteutumisesta, joka juontaa juurensa pitkältä länsimaisen kulttuuriin perusasetelmista, joiden mukaan ihmissuku jakaantuu miehiin ja naisiin, joiden ominaisuudet ovat tarkoin rajatut.

Mies, miehinen: ajattelu, analyyttisyys

Nainen: tunne, ruumiillisuus

Tämän perinteen rajoissa ei kouluissa ole annettu sijaa tunteille ja ruumis on surutta kahlittu pulpettiin, lukuun ottamatta tarkasti aikataulutettua toiminnantuntia, liikuntaa, joka sekin on onnistuttu valjastamaan traumatisoimaan monet oppilaat loppuelämikseen.

Loppuelämistä puheen ollen: myös kielten opettaminen ja oppiminen on yhä edelleen pääpiirteiltään opetussuunnitelmien ja niitä toteuttavien opetusmenetelmien vanki.

Esimerkki kieliopinnoista

Espanjan tunnit yliopistolla todistavat useamman sukupolven tarponeen samanlaisen kielten opintaipaleen. Keskustelukurssilla vallitsee vaivautunut hiljaisuus. Kurssille ovat päässeet vain lähtötasokokeen läpäisseet opiskelijat eli espanjan tason tiedetään olevan korkea. Silti kestää koko lukukauden ennen kuin opiskelijat alkavat hieman sulaa ja uskaltaa puhua ääneen. Virheiden tekemisen pelko on valtava. Ei uskalleta käyttää vaillinaista, vaikkakin korkeatasoista kielitaitoa. Mistä tässä on kyse? Miksei tämä asia ole muuttunut vieläkään? Miksei sitä ole aktiivisesti muutettu? Mistä kiikastaa? Diginatiivisuudesta ja pre-figuratiivisuudesta

Suorannan ja Vadénin keskustelusta jäi mieleen “diginatiivien” lasten taidot - mitä he itse asiassa osaavat ja mitä heidän pitäisi osata? Aihe on ajankohtainen nyt kun suomalaiskoululaisten Pisa-tulosten laskua ja sen syitä käsitellään paljon mediassa.

Uusien välineiden ja digitaalisuuden hyödyntäminen on ollut tässä keskustelussa paljon esillä, mm. Aamulehden 4.12. haastattelema Jouni Välijärvi (Jyväskylän yliopiston professori ja koulutuksen tutkimuslaitoksen johtaja sekä Pisan kansallinen koordinaattori) toteaa, että internet ja pelit tarjoavat paljon laadukkaita oppimisympäristöjä, joista voitaisiin ottaa oppia koulussakin. Samalla viikolla radiouutisissa kerrottiin, että suurin osa nuorista kokee omat netinkäyttötaitonsa hyviksi eikä koe, että heidän opettajillaan olisi tässä asiassa annettavaa.

Suoranta ja Vadén puhuvat pre-figuratiivisuudesta - siitä, että nuorempi polvi opettaa vanhempaa (Margaret Mead pre-figuratiivinen kulttuuri). Enää ei ole itsestään selvää, että vanhempi olisi taitavampi kuin nuori vaan “nuoret ovat eturintamassa ottamassa vastaan digitaalisia kaikuja, vanhemmat tulevat jäljessä”. Vaatii rohkeutta opettajalta uskaltaa jättää "aina oikeassa olevan opettajan" -rooli ja antautua nuoremman sukupolven opetettavaksi.

On tärkeää keskustella siitä, mitä taitoa ja tietoa tarkoitetaan milloinkin. Monesti lankeamme yleistyksen ansoihin emmekä pääse asian ytimeen tai edes huomaa sitä ettemme tiedä mistä puhumme.

Keskustelussa tulee esille tärkeitä näkökohtia aiheeseen, mm. digitaitojen “helppouden loukku”: myös netissä asioita voi oppia “hauki on kala” -periaatteella (ei vain koulukirjasta, mikä on ollut kritiikin kohteena Pisa-keskusteluissa). Lapsi voi oppia avaamaan skypen tai syöttämään googleen hakusanoja, mutta ei tiedä miten tai mihin välineitä voi ja kannattaa käyttää.

Suoranta pohtii onko sittenkin feikkiä, että lasten digi- ja mediataidot ovat aikuisia paremmat? Osaavatko he nähdä teknisten välineiden “taakse” laajempia kokonaisuuksia? Entä osaavatko miettiä miten välineitä ja kanavia voisi käyttää tosin, millaisia rajoituksia niihin sisältyy?

Vasta-argumenttina keskustelussa tulee esiin se, että aikuisilla on usein “katvealuita” ymmärryksessä siitä, miten taitavia nuoret ovat netissä ja miten innovatiivisesti he saattavat käyttää palveluita, luoda merkityksiä, ottaa uutta haltuun. Toisaalta juuri varjo- ja katvealueet ovat kiinnostavia meidän kaikkien kohdalla. Itse kukin saattaa ajoittain havahtua varjojen olemassaoloon omalla kohdallaan.

Toissakesäinen tutkimus (Carita Kiili, väitöskirja Jyväskylän yliopistossa. Nyt tein kuin lapset ja poimin vain ensimmäisen hakutuloksen, joka on Aamulehden artikkeli: http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194763774868/artikkeli/vaitoksen+yllatystulos+hakukoneen+kaytto+ei+olekaan+ihan+simppeli+juttu.html ) Tutkimus diginatiivien lukiolaisten tiedonhakutaidoista oli aika karu. Googlella hakeminen oli niin ponnetonta, ettei sen perusteella löytynyt kunnollista lähdemateriaalia annettuihin kysymyksiin. Siis tekninen sukkeluus ja pinnalliset sisältötaidot ainakin tiedonhaun näkökulmasta.

Toinen usein toisteltu pointti diginatiivien nettielämää mietittäessä on elämänkokemusten vähyys ja siitä johtuvat keveät tulkinnat asioista. Vaikka vanhemmat sukupolvet ovat vähän jähmeitä näppiksen kanssa, sen rinnalle osaamiseksi nousee vuosien tuomat kokemukset, joiden varassa on mahdollisempaa suhteuttaa asioita ja toimia järkevästi. Toivon.

Mekaanisesta ja analyyttisestä lukutaidosta

Kun Suoranta ja Vadén puhuvat mekaanisesta ja analyyttisestä (digitaalisesta) lukutaidosta tuntee Wiki-kurssilainen piston sisimmässään: kuinka terävästi itse näen läpi rakenteiden? Miten joustavasti ja luovasti osaan käyttää hyväkseni esim. internetin toimintamahdollisuuksia? Missä määrin systeemissä vallitsevat rakenteet vievät ja viettelevät minua? En tiedä tarkkaan, mutta epäilen olevani altavastaajana monessa kohtaa. Koko nykyisen teknologian ja virtuaalisuuden lisävyyhti ynnättynä entiseen lukutaitoon (aikaan ennen internetin valtakautta) on kovan luokan vaatimus jopa korkeasti koulutetuille aikuisille. Tuntuu tarpeelliselta käyttää skaaloja eri solmukohdissa, piirtää kuvioita lukutaidon – taitojen koukeroista.

Ääripäät:

Olla teknologian armoilla – virittelyn hallitseminen?

Kaupallisen logiikan talutusnuora – katvealueiden hahmottaminen?

Arviointi:

Helppous – pettävyys?

Tuottajuus:

Arkisuus – poliittisuus (poliittisuus: hankala, monipolvinen käsite, joka nyt heitetään vain tähän kevyellä otteella, suokaa anteeksi)

Oli kiinnostavaa kuulostella omien mielikuviensa kehittymistä Suorannan ja Vadénin keskustelun polveillessa tuottajuuden kynnyskysymyksissä. Puhetapa ja tietyt sanat ”paheksunta” ja ”pelko” veivät ajatukseni tästä yhteydestä teatterin metaforien tutkijan Teemu Paavolaisen skeemoihin. Tapahtui seuraavaa: ajatuskuvio toimijuuden aste-eroista ympäristössä, jossa puhutaan valikoimisesta, peloista ja paheksunnasta vei kuulijan (minut) vääjäämättä huumeiden käytön aloittamisen porttiteorioihin. Puhetavassa oli jotain niin tuttua, etten edes ihmetellyt mielleyhtymää. Asetelma oli vain arvoiltaan päinvastoin. Eli internet-ympäristössä pidetään hyvänä sitä, että harkitsee tarkoin pelkojen aiheellisuutta ja henkisten esteiden ylittämistä, jatkuvaa valppautta siitä onko epäröinti aiheellista vai liioittelua.

Vertaus kielestä, sen ulottuvuuksista oli osuva. Käyttötapojen mahdollisuudet kadunkäyttö versus tieteellinen asiantuntijuus, varieteettien ja rekisterien laskematon äärettömyys.

Ryhmä: Anne, Johanna, Telma ja Vappu eli MEKATA13

Itkevät tamperelaiset: Moduuli I

Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että olemme jopa sukupuoleltamme erilaisia oppijia. Esimerkiksi tytöillä on tapana sulattaa paremmin monipuolista informaatiota ja pojat pikemminkin spesifiä tietoa. Miksi emme käytä tätä tietoa koulutusjärjestelmässämme paremmin? Onko koulujärjestelmämme niin jäyhä, ettei se pysty sulattamaan uusia medialukutaitoja vaikkapa erilliseksi oppiaineeksi? Jos tarttuisimme asiaan varhain, olisi median kriittisen lukemisen opettaminen helpompaa, ja sen voisi luontevasti sijoittaa omaksi osakseen opetussuunnitelmaa. Samalla voisimme opettaa oppilaita suhtautumaan kriittisesti ylipäätään kaikkeen tietoon. Se tieto, mitä me olemme aikanamme saaneet vaikkapa ala-asteen opettajiltamme, on nykyään auttamattomasti osittain vanhentunutta. Meidän tulisi opettaa lapsia pikemminkin elinikäistä oppimista sekä kriittisen analyyttisen tiedonkäsittelyn taitoja, kuin tiedon “hauki on kala” tyyppistä pänttäystä, joka helposti unohtuu aikaa myöten ja on näin ollen melko hyödytöntä. Yksittäiset faktat voidaan joka tapauksessa helposti tarkistaa muutamilla tehokkailla tiedonhauilla, joten eikö olisi kannattavampaa opettaa näitä tiedonhaun taitoja oppilaille?

Isoin kynnys yksilöllä osallistua uuteen wikioppimisen tapaan on luultavasti sisällöntuotanto.. Mielestämme siis koulujen pitäisi opettaa “diginatiiveja” tämän kynnyksen yli, rohkaisemalla tuottamaan sisältöjä. Sillä ei pitäisi olla niin väliä, onko sisältö kenties meemi vai kokonainen asiantunteva Wikipedia-artikkeli. Heidän tulisi saada osansa siitä tiedon tulvasta, joka internetissä heitä odottaa. Näin siirrymme nykyään vallalla olevasta yksilön oppimisesta kohti oppimista muita varten, ryhmässä oppimisen kautta. Opettajien ei enää tarvitsisi antaa absoluuttista tietoa, vaan oppilaat kyseenalaistaisivat hankkimallaan / luomallaan tiedolla yleisiä käsityksiä. Tällöin oppiminen luokassa olisi tehokkaampaa ja vuorovaikutteisempaa, ja se ottaisi huomioon myös nykyteknologian.

Jos kouluissa opetettaisiin enemmän sisällön tuottamista oppilaille, ehkä he muuttuisivat enemmän selviämisestä teknologian saralla kohti päteviä sisällön analyyttisiä lukijoita sekä luontevia sisällön tuottajia. Kaikki eivät välttämättä voi oppia koodaamaan: sen sijaan voimme oppia ymmärtämään, mistä sisällöt tulevat, millaisia alustoja meillä on käytössämme ja kuinka käytämme niitä pätevästi.

Näitä taitoja nykynuoret mielestämme tarvitsevat tässä uudessa informaatioyhteiskunnassa kaikkein eniten. Suomessa ei ole nimittäin enää työpaikkaa, johon informaatioyhteiskunnan lonkerot eivät ulottuisi. Opetuksen tarkoituksena pitäisi siis olla auttaa oppijia selviämään tässä informaatioyhteiskunnassa, eikä siinä yhteiskunnassa, joka on ja hautautunut historian pölyyn.

Ryhmän sivu: Itkevät tamperelaiset

Kirjastoporukan tiivistelmä johdantoluennon keskustelusta

Kirjastoporukan koottuja ajatuksia johdantovideosta

Johdantovideon aihealueet herättivät paljon keskustelua. Alussa pohdittiin esimerkiksi medialukutaitoa ja opetuskulttuuria: videolla esiintynyt ajatus ”oppimisesta muille” (learning for others) nosti esiin kommentteja opetusmaailmasta. Tämä Suorannan ajatus on ristiriidassa suomalaisen perinteisen oppimisajatuksen kanssa, jossa oppimisen mielletään hyödyttävän vain yksilöä itseään. Tämähän on vallalla ns. yleisessä keskustelussakin, jossa esimerkiksi yliopisto-opintoja suoritetaan ”oman yleissivistyksen kartuttamiseksi” tai uteliaisuuden tähden, ilman että opinnoilla ajateltaisiin olevan välttämättä suoraa hyötyä vaikkapa työmaailmassa (erityisesti tuttua kuultavaa humanistien keskuudessa). Ryhmästä nousi kokemus aikuiskoulutusksen puolelta: yritysmaailman koulutuksissa on tätä nykyä vahvasti esillä ajatus siitä, että koulutuksen ja oppimisen tulee hyödyttää erityisesti yritystä, ei niinkään oppijaa itseään. Koulutusta järjestetään työpanoksen tehostamiseksi tai parantamiseksi, ei yksilön tiedon kasvattamiseksi.

Ryhmämme pohti tätä ajatusta ja opetuskulttuurin mahdollisten muutosten monia puolia myös peruskoulun kannalta: tartuimme esimerkiksi videolla mainittuun ajatukseen siitä, että kouluun tullaan ”näyttämään” tai arvioituttamaan oma osaaminen, mutta varsinainen oppiminen tapahtuu muualla. Ajatus tuntuu tutulle myös yliopisto-opiskelijasta. Tähän ns. informaaliin oppimiseen oli osa ryhmästä jo tutustunut Sugata Mitran TED-videon kautta. Keskustelimme siitä, onko kaikkea koulussa opetettavaa mahdollista oppia muualla, itsenäisesti tai informaalisti. Esimerkiksi matematiikka nousi ryhmän mietteissä asiaksi, jota ei välttämättä olisi oppinut ilman koululaitoksen tuottamaa opetusta ja pakotusta. Mitran testit ja teesit nostivat myös esille kysymyksen motivaatiosta: ”muualla oppimisessa” motivaatio ja motivointi korostuvat, oppiminen tehostuu kun siitä saa joko suoran kehun tai onnistumisen tunteen. Tätä myös ryhmä kaipasi opetuskulttuuriin lisää. Liian usein haetaan valmiiseen kysymykseen valmista vastausta, eikä oppimiseen rohkaisuun jää aikaa. Olimme kuitenkin myös sitä mieltä, että eri oppimistavoilla on merkitystä ja myös perinteiselle luennoinnille löytyi kannatusta: oppimista tukee myös se, ettei kaikkea tietoa tarvitse kaivaa esiin itse.

Myös diginatiiviuteen liittyvät kohdat olivat eyhmän huomion kohteena. Erilaisista lukutaidoista nousi esiin useita eri esimerkkejä. Mekaanisen lukutaidon kuvaajaksi nostettiin tarina tämän päivän lapsesta, joka koetti käyttää aikakauslehteä kosketusnäytön tavoin. Lapset siis osaavat käyttää hyvin erilaisia välineitä (vaikka eivät ehkä aikakauslehtiä), mutta eivät täysin ymmärrä mistä on kyse. Pohdittiin myös, kuinka käy esimerkiksi käsin kirjoittamiselle tai lehtien lukemiselle tulevaisuudessa – voiko tabletti korvata kaiken? Analyyttisen medialukutaidon tärkeyttä korostettiin myös: nykyään on välttämätöntä pystyä arvioimaan lähdettä, esimerkiksi googlea tiedonhaun kanavana. Esimerkiksi nostettiin myös kriittinen suhtautuminen sivustoihin, jotka näyttävät viralliselle vaikkeivät sitä ole – Rokotusinfon sivut saattavat hämätä sekoittamaan ne virallisiin terveydenhuollon tiedotuksiin. Kriittistä lukutaitoa avattiin lähinnä Wikileaksin kautta. Toisaalta johantovideollakin mainittiin, että jo googlen käyttö on toimijuutta, sillä hakutulosten järjestys muuttuu käytön mukaan. Digitaalisen lukutaidon oppiminen vertautui ryhmän keskustelussa kielen oppimisen ajatukseen: kun on oppinut ympäröivästä maailmasta, myös kielen käyttö tai digitaalinen lukutaito onnistuu.

Wikipedian yhteyttä Steriner-pedagogiikan koulukirjattomuuteen mietittiin myös. Wikipedian esittämä auktoriteeton ”ihmisen kuva” maailmasta yhdistyi Suorannan ajatukseen koulusta ilman kirjoja. Pohdittiin, kuka koulujen oppikirjat valitsee ja tapahtuuko se riippumattomasti. Myös verkkokurssien rakennukseen liittyvä bisnesajattelu nousi esiin keskustelussa. Kaipaako ihminen lopulta auktoriteettia kertomaan, mikä asia on relevantti opittavaksi?

Lopuksi mietittiin sosiaalista mediaa, joka syntyi samaan aikaan kun myös yhteiskunnan ja maailman rytmi kiihtyi: ennen esimerkiksi uutiset luettiin seuraavan päivän sanomalehdestä, nyt tärkeiksi koettuja uutisia linkataan sosiaaliseen mediaan ”keskusteltaviksi” tai viimeistään ne löytyvät uutispalvelujen nettisivuilta. Eri viestintävälineiden mukanaantuoma nopeuden vaatimus on esillä esimerkiksi opettajilla: tavoitettavana on oltava sähköpostitse, toisinaan myös tekstiviestein. Opettajilla on myös paineita oman sosiaalisen median käyttönsä kanssa: kenet hyväksyy kaveriksi, mitä omasta elämästään haluaa jakaa. Toisaalta somesta on tullut työnhaussakin käytettävä itsensä brändäyksen keino, josta poissaolo voi näyttää mielenilmaukselta tai tuntua poissaolevalta. Sosiaalinen media herätti paljon mielipiteitä ja kommentteja, mikä varmasti johtuu sen uutuudesta: vielä ei ole laadittu kaikenkattavaa etikettiä siitä, mitä siellä oikein tulisi tehdä ja miten siellä olla.

Ryhmä: [4]

Lukutoukkien keskustelu johdantoluennosta

ajatuksia uusista opetustavoista ja diginatiiviudesta

Keskustelumme aluksi oli aivan pakko viettää muutama minuutti valittamalla viedon äänenlaadusta ja kuvakulmasta, sillä ne häiritsivät videon katselua ja siten asian ymmärtämistä. Erästä ryhmämme jäsentä häiritsi myös keskustelijoiden jatkuva eri (elektronisten) laitteiden näprääminen. Kun keskustelijat syventyivät muuhun kuin keskusteluun, oli katsojallekin vaikeaa keskittyä.

Itse videosta jäi päällimmäisenä mieleen se, että kouluissa opetus laahaa muun kehityksen perässä. Ei opeteta enää kiinnostavia asioita kiinnostavalla tavalla vaan lapset mieluummin räpläävät älypuhelintaan, kun opettaja puhuu luokan edessä. Koska länsimainen yhteiskunta on pitkälti yksilökeskeinen, on oletus se, että on vain yksi ihminen, opettaja, jolla on oikea tieto. Tarvitseeko näin kuitenkaan olla? Eikö oppiminen olisi yhtä tehokasta, jos tehtäisiin ja tutkittaisiin yhdessä luokan kesken? Tieto ei olekaan absoluuttista ja sitä tulisi myös kyseenalaistaa. Osa ryhmämme jäsenistä muisteli omilta kouluajoiltaan kuinka esimerkiksi historian opiskelu oli vain Pähkinäsaaren rauhan vuosiluvun uloaopettelua, mutta toisaalta osan opetuksessa tärkeämpää oli ollut rauhan taustat, siihen johtaneet tapahtumat ja syyt. Päädyimmekin siihen lopputulokseen, että opettajien opetustyylillä on suuri rooli siinä, mitä ja miten opiskelijat oppivat.

Huomioimme myös kuinka katsomamme video oli hyvä esimerkki vähemmän perinteisistä opetuksesta: viedossa ei kukaan luennoinut yksin vaan tiedon jakaminen tapahtui keskustelun kautta. Samaten tämän kurssin suoritustapa eroaa virkistävästi perinteisemmästä opetuksesta. Toisaalta ryhmätyöskentely ei välttämättä sovi kaikille tai kaikkiin aineisiin. Pohdimme kuinka ryhmätöistä annetut arvosanat saataisin jakautumaan tasaisesti. Meillä kaikilla oli muistoja kouluaikojen ryhmätöistä, joissa opettaja oli laittanut hyvän oppilaan vähemmän hyvien joukkoon ja hyvä oppilas oli päätynyt tekemään koko työn. Hyvässä ryhmätyöskentelyssä vastuu ja palkinnot jaettaisiin oikeudenmukaisesti, mutta kuinka valvoa tätä? Epätoivoinen voisikin todeta, että koko ajatus uudenlaisesta opiskelusta on idealistinen, jos ajatus perustetaan sen uskomuksen varaan, että opiskelijoilla löytyy aina motivaatiota.

Pohdimme myös toimiiko elektroniikka opetuksessa ja kuinka ”diginatiivien” ja vanhemman sukupolven taidot eroavat toisistaan. Jälleen nousi esille motivaatio, mutta toiselta kantilta: elektroniikan käyttö toimii, jos opettajat ovat innostuneita ja osaavia. Moni opettaja on syntynyt aikana ennen tietokoneita, joten kaiken uuden elektroniikan käyttö vaatii opettelemisen vaivan. Opiskelijoille on turha esitellä jotain hienoa elektronista sovellusta opetuksessa, jos opettaja itse ei ymmärrä sitä.

Missä menee opettajan moraalinen vastuu? Jos lapselle antaa tietokoneen koulutyön tekoa varten, miten opettaja saa valvottua, että tietokoneella tehdään oikeita asioita? Moni ryhmäläinen ilmaisi turhautumisensa näihin epäluuloihin. On toki tosiasia, että opettajien on vaikea valvoa tällaisten välineiden käyttöä ja puuttua näihin tilanteisiin, mutta lapsien omaa arvostelukykyä aliarvioidaan suunnattomasti. Jos lapsi tai vanhempikin opiskelija on kiinnostunut aiheesta, hän kuuntelee ja jos hän ei ole kiinnostunut, hän keksii kyllä muuta tekemistä tietokoneella tai ilman. Samaten pelko internetin uhista, joihin lapset nähtävästi törmäävät heti selaimen avattuaan on aliarviointia. Ennen tietokoneita varoiteltiin namusedistä eikä lapsena tullut mieleenkään puhua tuntemattomille miehille kaduilla, nyt namusedät ovat siirtyneet internettiin ja varmasti nykyistä sukupolvea on peloteltu yhtä tehokkaasti, että oma järki kulkee mukana netissä.

Pidimme ajatuksesta, jossa nuorempi, diginatiivien sukupolvi opettaa vanhempia. Jos vanhemmilla ei ole käsitystä jostakin asiasta, he voivat pelätä lastensa tutustumista siihen. Lapsi saa häivytettyä ainakin osan vanhempiensa pelosta opettamalla vanhempiaan. Pohdimme onko diginatiivit ensimmäinen sukupolvi, joka osaa opettaa omia lapsiaan käyttämään internettiä fiksusti ja turvallisesti (ilman namusetäpelottelua). Toisaalta kehitys on nykyäänkin niin nopeaa, että mistä me tiedämme millainen maailma on kymmenen vuoden päästä. Elektroniikka on voinut siirtyä niin paljon eteenpäin, että nykyiset diginatiivit ovat natiiveja vain oman aikansa elektroniikan suhteen. Toisaalta meidän sukupolvemme on elänyt jatkuvan muutoksen aikana ja ainakin omasta mielestämme osaamme mukautua muutoksen mukana, näin käy varmasti diginatiivien sukupolvelle. Eräs ryhmäläinen pohti voisiko melkein sanoa, että myös me olemme diginatiiveja, mutta päädyimme toteamaan olevamme enemmänkin digiosaajia. Elektroniikka ei tule automaattisena taitona meille vaan olemme joutuneet opettelemaan sen käytön. Osaamme kuitenkin käyttää sitä varsin sujuvasti, siitä digiosaaja.

Ryhmä: Lukutoukat

Tulevaisuudentoivojen tiivistelmää johdannosta

Johdantoluento toimi ryhmämme keskustelunavaajana ja viritti meitä kurssin aiheeseen. Johdantoluento herätti meissä paljon ajatuksia ja sai aikaan monipuolista keskustelua aiheesta. Erityisen paljon pohdimme digitaalisen lukutaidon ja mediakasvatuksen roolia nykykoulumaailmassa.

Johdantoluennon perusteella muodostimme muutaman kysymyksen, joiden pohjalta lähdimme virittämään keskustelua. Kysymykset olivat: Tarvitaanko koulua opettamaan tietoteknisiä taitoja? Painotetaanko opetuksessa enemmän analyyttistä vai mekaanista lukutaitoa? Tulisiko jompaakumpaa painottaa enemmän? Kuinka sukupolvien välinen kuilu näkyy opetuksessa – kuka opettaa ja ketä? Millaisia taitoja oppilaat oikeastaan tarvitsevat?

Heti alkuun totesimme, että oppilaiden tieto- ja taitotaso digitaaliseen maailmaan on aivan erilainen kuin vanhemmalla väellä. Nykyoppilaat ovat syntyneet digitaalisen kulttuurin aikakaudelle, minkä vuoksi digitaalisten taitojen oppiminen on heille huomattavasti helpompaa kuin muulle väelle. Pohdimmekin sukupolvien välistä kuilua ja sitä, kuinka digitaalisen lukutaidon opettamiseen vaikuttaa se, onko syntynyt radio-, televisio vai internetsukupolveen. Ehkä hieman yleistäen tulimme siihen lopputulemaan, että mitä tuoreemmasta sukupolvesta on kyse, sitä enemmän opetuksessa painottuu analyyttinen lukutaito. Usea vanhemman sukupolven edustaja ei välttämättä hyödynnä internetiä niin paljoa, että kykenisi opettamaan oppilaille riittävän analyyttistä lukutaitoa. Totesimme, että varmasti jonkin verran edelleenkin digitaalisen median opetuksessa painottuu pelottelu ja uhkakuvien piirtäminen vaikka niiden sijaan opetuksessa tulisi painottua entistä enemmän mahdollisuuksien opettaminen. Tältä näkökannalta ajatus siitä, että nuorempi diginatiivi sukupolvi opettaa vanhempia sukupolvia, kuulostaa mielestämme todella hyvältä. Usein uhkakuvat häviävät, kun tieto lisääntyy.

Tarvitaanko digitaalisen median opetusta koulussa ja kuinka paljon? Mielestämme digitaalisen median opetuksella on paikkansa koulumaailmassa, vaikka on totta että digitaalisen kulttuurin aikakaudelle kaikki muuttuu niin nopeasti, että myös tieto vanhenee pian. Kuitenkin erityisesti analyyttinen taito – kyky refleksoida ja tarkastella lukemaansa kriittisesti – on sellainen, joka jokaisen olisi hyvä oppia ja jota on helppo soveltaa. Koulu ei toki ole ainoa paikka, jossa oppilaat oppivat digitaalista lukutaitoa vaan taitoa syntyy myös omien kokemusten ja harrastusten kautta. Kuitenkin, on mielestämme hyvä, että oppilaiden oppimista ohjaa joku ulkopuolinen taho (opettaja), joka tarvittaessa voi ohjata oppilaita oppimaan oikeita asioita. Opetuksessa ylipäätään tulisi ottaa digitaalinen maailma entistä laajemmin huomioon. Oppilaille olisi hyvin luontaista esimerkiksi hakea tietoa läppärillä, tabletilla tai älypuhelimellaan. Nykyinen koulumaailma onkin hyvin kaukana oppilaiden omasta kokemus- ja elämismaailmasta, mikä ei juuri motivoi oppilaita oppimaan. Miksi etsiä tietoa kirjasta, kun se on usein paljon nopeammin löydettävissä internetistä esimerkiksi puhelimen kautta?

Olimme yhtä mieltä siitä, että mikäli opettajalla itsellään on kovin haparoiva kosketus digimaailmaan, on häntä vaikea ottaa tosissaan. Kaikilla ryhmäläisillämme oli kokemuksia opettajista, joille on naurettu heidän tietoteknisten taitojensa heikkouden vuoksi tai joiden pitämät tietotekniikan tunnit ovat olleet yhtä tyhjän kanssa. Keskustelumme loppupäätelmä olikin, että olemme huolissamme nykykoulumaailmasta sen vanhanaikaisuuden vuoksi. Opettajia tulisi kouluttaa entistä enemmän vastaamaan digitaalisen aikakauden haasteisiin, jotta he osaisivat huomioida aikakauden riittävän hyvin opetuksessaan.

Ryhmä: Tulevaisuudentoivot [5]

Pohdintaa johdantovideon aiheista

On se kiinnostavaa seurata, kuinka internet ja sen lähes pohjaton sisältö ja miltei rajattomat mahdollisuudet vaikuttavat erityisesti lapsiin ja nuoriin, heihin jotka syntyvät "diginatiiveina". He viettävät netissä paljon aikaa, ovat sekä kuluttajina että tuottajina. Heille internet on usein helposti saatavilla, älypuhelimet mahdollistavat pääsyn verkkoon lähes milloin ja mistä vaan. Nuoren myös ”täytyy” olla verkossa, sillä muuten hän jää jostain sellaisesta paitsi, mitä mut hänen ikäryhmästään tekevät ja tietävät.

On varmasti totta, että tytöt ja pojat käyttävät nettiä eri tavoin. Luokanopettajana haluasin todeta tähän, että se on toisaalta ihan hyväkin asia ja tuntuu luonnolliselta, sillä kyllähän me naiset/miehet olemme luonnostamme erilaisia. Tämä on kuitenkin hyvä ottaa huomioon myös koulussa. Vertaisopettaminen ja oppiminen vertaiselta sanotaan olevan erittäin tehokasta ja lapselle/nuorelle mieleistä. Yhteen luokkaan mahtuu siis sekä tyttöjä että poikia. Siinäpä haastetta opettajille; kuinka saada heidät oppimaan taitoja toisiltaan?

Informaalin oppimisen lisäksi tarvitaan myös kouluissa annettavaa mediakasvatusta. Sitä kautta uskon, että oppilaat saavat laajemman kuvan mediamaailmasta. Pelkkä käyttötaito ei riitä, täytyy osata mm. tulkita, nähdä vaikuttajat ja niiden tarpeet, tuntea ikärajamerkinnät ja se miksi niitä on, osata toimia kohteliaasti ja turvallisesti ja löytää oma mediamaku -nauttia mediasta. Opettajan tuleekin opettaa mediakasvatusta, ei niinkään käyttötaitojen kannalta, vaan kaiken sen muun kautta, mitä oppilaat eivät ehkä tule ajatelleeksi.

Kaikki opettaminen noin karkeasti sanottuna on aina ollut sitä, että se opettaa, joka tietää paremmin. Onhan se luonnollistakin ajatella niin, että opettaja voi opettaa vain, jos tietää aiheesta enemmän. Mediakasvatusta pidetään haasteellisena opetettavana aiheena juuri sen takia, että oppilaiden oletetaan tietävän enemmän kuin opettajansa. Tällöin uskon kuitenkin, että opettaja joka näin ajattelee, ei ole tietoinen kaikista niistä osa-alueista, joita mediakasvatukseen kuuluu. Eikä opettajan tulisi pelätä oppilaiden osaamista, vaan käyttää se hyödyksi!

Oppilaan tulee saada koulusta tunne, että hänkin voi vaikuttaa verkon sisältöön. Digitaalinen maailma ja sieltä saatava tieto ei vain ole olemassa, vaan sen luomme me ihmiset yhdessä. Kuten luennossakin sanottiin, digitaalisessa maailmassa oleva tietokin on muokattavissa. Kannustaminen tuottamiseen, tekemiseen luomiseen, osallistumiseen kasvattaa osallisuutta ja sitä kautta aktiivisia kansalaisia.

Ehkä hieman kliseisestikin sanottu, mutta mielenkiinnolla odotan, miltä maailma näyttää sitten kun nykyiset diginatiivit ovat sitä "vanhempaa väestöä". Missä asioissa sukupolvien välillä silloin on eroja? Sillä ainahan niitä jossain on.

MinnaKap