Koonti toisen videon keskustelusta

Luento II - Wikioppiminen

Videoluento herätti lyhyydessään paljon positiivisia ajatuksia, joten aluksi lähdimme hieman kyseenalaistamaan wikioppimista todellisena haastajana formaalille oppimiselle. Wikioppiminen kuulostaa hienolta, se on keskustelevaa, tasa-arvoista, inklusiivista ja keskiöön on nostettu utelias ja kiinnostunut yksilö joka haluaa osallistua ja jakaa tietoa. Wikioppiminen on siis varmasti tehokasta, mutta kuinka realistisia ovat sen toteuttamismahdollisuudet yhtä kurssia tai projektityötä laajemmin, sillä se mitä wikioppiminen todella vaati on aikaa. Aikaa paneutua itselleen mielekkäisiin aiheisiin keskustelemalla niistä vertaistensa kanssa. Ongelmaksi muodostuukin se, että samaan aikaan opiskelijalla niskaan kaatuvat niiden eniten kiinnostavien kurssien lisäksi muut opiskelut, läksyt, projektit ja arki. Täysi-ikäsillä opiskelijoilla onkin vielä tähän päälle perhe lasten sairasteluineen sekä monella myös opiskelun rinnalla työ. Aikatauluongelmien vuoksi yhteistä aikaa keskustelulle kasvotusten saattaa, etenkin isomassa ryhmässä, olla lähes mahdotonta löytää.

Wikioppiminen on mahtava tapa oppia uusia asioita vapaa-ajalla varsinkin sellaisten ihmisten kanssa, joita ei voi fyysisesti tavata. Wikioppimisessa oman motivaation pitää kuitenkin olla aivan valtavan korkealla. Pohdimme riittäisikö kenenkään opiskelijan aika, motivaatio ja ajankäyttötaidot siihen, että kaikki opetus tapahtuisi wikioppimisen periaatteilla. Yritimme kuvitella yläastelaisia, joille sanottaisiin että katselkaapa näitä videoita ja keskustelkaa yhdessä ruotsin toisesta konditionaalista. Emme usko, että yläastelaisella eikä tosiaan varmaan lukiolaisellakaan ole tarpeeksi motivaatiota eikä välttämättä tarpeeksi taitojakaan hallita liian laajoja kokonaisuuksia ilman että opettaja selittää tunnilla asioita ja käskee tekemään tietyt tehtävät. Kouluoppimisen ongelma on, ettei kaikki voi kiinnostaa kaikkia ja toisaalta jotkin kaikille yhteiset oppimistavoitteet on asetettava niin kauan kuin nykyisenlainen koulutusjärjestelmä on olemassa. Yhdessä tekemällä oppimisessa on kuitenkin paljon hyviä puolia. Käytännön toteutuksissa voisi toimia Teren videon loppupuolella mainitsema "kolmas tie", jossa oppilaita ei heitetä yksin tiedon valtamereen, vaan määritellään jokin oppimista ohjaava kehys. Opettaja toimii tässä siis kiinnostuksen suuntaajana ja voi esim. antaa lähtökohdaksi jotain aineistoa jota oppilaat voivat muokata ja hankkia lisämateriaalia annetun ympärille.

Wikioppimisen periaatteita tai "asennetta" voitaisiin soveltaa pienimuotoisestikin. Jos otettaisiin esimerkiksi aiemmin mainittu ruotsin kieliopin opiskelu, voisi tehtävänä olla vaikka kaupassa tai ravintolassa asioiminen ruotsiksi. Oppilaat saisivat tuottaa dialogin ryhmissä opettajan ohjatessa tarvittaessa ja antaessa kielioppivinkkejä. Lopuksi tilanteet vaikka näyteltäisiin luokan edessä. Mielestämme oppilaita voisi motivoida enemmän, jos he tällaisten tehtävien avulla huomaisivat, että opituilla asioilla on jotain konkreettista merkitystä koulun ulkopuolellakin eikä ruotsin kielioppia opita vain siksi, että päästäisiin kurssista läpi ja saataisiin hyvä numero. Samalla opittaisiin kommunikoimaan vieraalla kielellä rohkeammin ja myös se, että saman asian voi ilmaista monella tavoin eikä ole olemassa yhtä oikeaa virallista opettajan kertomaa tapaa. Virheidenkin tekeminen olisi sallittua ja niiden oikaisemisesta hyötyisi koko ryhmä.

Wikioppiminenhan on oikeastaan malliesimerkki toimivasta affinity spacesta. Kuka tahansa saa osallistua, ei ole yhtä auktoriteettia (=opettajaa), ryhmä määrittelee itse omat tavoitteensa ja toiminta perustuu omaan kiinnostukseen. Meistä wikioppiminen on tehokasta, mutta vain silloin kun motivaatiota on riittävästi (esim. vaikka videopelien kohdalla). Mielenkiintoinen käsite videolla oli myös outreach, eli se, "mitä oppimisesta seuraa oppimistilanteen ulkopuolelle". Verkossa tapahtuvassa wikioppimisessahan tämä outreach todella on konkreettinen, jota kuka tahansa voi myöhemmin lukea ja hyödyntää. Formaalissa oppimisessa outreach on ehkä enemmän opiskelijan päänsisäistä tietoa, jota voi toki jakaa muillekin sopivan tilaisuuden tullen.

Meille jäi tuntuma, että mikäli luennolla esitettyä wikioppimisen määritelmää noudatetaan kirjaimellisesti, näyttää helposti siltä, että se voi toteutua tosiaan vain jonkinlaisissa harrastusryhmissä, jotka kokoontuvat täysin vapaaehtoisesti jäseniä kiinnostavan asian pariin. Eikö koulussa/opiskelussa tai töissä aina ole muita(kin) syitä asioiden oppimiselle kuin oma kiinnostus? Kuitenkin työhön liittyvä oppiminen on hyvin paljon kuvaillun wikioppimisen kaltaista. Oppiminen on usein ongelmalähtöistä, on selvitettävä jokin konkreettinen ongelma. Asiat opitaan keskustelemalla tai ottamalla yhdessä asioista selvää vertaisryhmässä, johon jokainen tuo oman panoksensa. Töissä voi myös luottaa siihen, että joku muu tietää sen, mitä ei itse tiedä ja itse voi ehkä puolestaan auttaa muita omilla tiedoillaan. Työtehtäviin liittyvässä oppimisessa korostuu myös oppimisen vaikuttavuus, "outreach". Opituilla asioilla on aina vaikutusta oppimistilanteen ulkopuoliseen toimintaan ja useimmiten tärkeä osa oppimisen jälkeä on tiedon jakaminen muille. Viime aikoina yritykset ovat muuten alkaneet korvata "ylhäältäpäin ohjattuja" intranettejään wikeillä, joita työntekijät saavat muokata vapaasti ja lisätä mukaan tärkeäksi kokemiaan teemoja. Tässäkin korostuu wikioppimisen yhdessä tekeminen ja kollektiivinen tuottajuus sekä tiedon jakamisen merkityksen huomioiminen, vaikka kyse ei olekaan varsinaisesta koulu- tai kurssioppimisesta.

Wikioppiminen on tärkeässä roolissa medialukutaitojen oppimisessa. Alustuksessa esiin tuotu huomio tiedon luotettavuudesta oli mielestämme keskeinen. Verratessa Wikipediaa perinteisiin sanakirjoihin joihin monesti tukeudutaan puolueettomina tiedonlähteinä, avautuu myös näiden teosten puolueellisuus. Sankirjojen koostajat ovat olleet verratenkin homogeeninen joukkio akateemisia valkoisia miehiä ja tämä huomaa mikäli lähtee sanakirjojen sisältöjä tutkimaan ja kyseenalaistamaan. Wikipedia tosiaan avaa jo monen yläastelaisen silmät siihen, että jokainen kirjoittaa ”puolueetonta” tietoa omista lähtökohdistaan ja koulukirjojakin lukiessaan osaa ehkä paremmin kyseenalaistaa ristiriitaiset tai vanhentuneet ”totuudet”. Tässä tietysti tullaan vanhaan lauluun, että ihmiset pitäisi peruskoulussa opettaa ajattelemaan, ei muistamaan. Koulussa siis pitäisi oppia arvioimaan tiedon luotettavuutta ja ymmärtämään, että ei ole olemassa mitään objektiivista oikeaa tietoa, vaan kirjoittaja ja hänen taustansa vaikuttavat aina asioiden käsittelyyn. Wikioppimisen tärkeimpiä anteja kouluopetuksessa voikin olla juuri medialukutaitojen oppiminen sekä yhdessä tekemisen, tiedon jakamisen ja jokaisen oman luovuuden merkityksen ymmärtäminen.

II-modulin luennon Wikioppiminen keskustelussa jokaisen Informaatiosoturin puheissa esiin nousi Steinerkoulut ja steinerpedagogiikka vaikka jokainen myönsi ettei tiennyt näistä juuri mitään. Päätimmekin tehdä itsellemme ylimääräisen moduulin ja ottaa hieman selvää aiheesta ja keskustella siitä lähinnä wikioppimisen, uusien lukutaitojen ja formaalin sekä informaalin oppimisen yhdistämisen näkökulmasta. Alustukseksi valitsimme nuo pari videota, joista yhteisesti oltiin sitä mieltä, että Häkkisen ohjelma oli asiallinen, mutta MOTin oli sensaatiohakuinen ja melko puolueellinen kuten olisimme jo ohjelman nimestäkin voineet päätellä.

MOT: Steinerkoulun salaisuus [1] & Perttu Häkkinen: Rudolf Steinerin opit [2]


Steinerpedagogiikka siltana formaalin ja informaalin oppimisen välinä sekä koulutila affinity spacena eli keskustelua tukemaan luentoa II Wikioppiminen.

Kiinnostavia piirteitä löytyi paljon, mutta yksi huomiota herättävimmistä pedagogisista keinoista on koulukirjojen itse koostaminen ja vaikka se aluksi hieman nostatti kulmiamme, lopulta pohdimme että miksipä ei. Itse edelleen piirtelemme ja värittelemme muistiinpanojamme ja itse tenttitilanteessa muistan, että tietystä asiasta puhuttiin siinä mihini olin piirtänyt sinisiä kukkasia ja asiat on näin helpompi palauttaa mieleen. Oppikirjojen itse luomisessa tämä vain on viety huippuunsa. Eli jos opettaja opettaa historiaa ja oppilaat tekevät muistiinpanot vihkoonsa kuvin ja tekstein pohdimme, että se on monelle huomattavasti tehokkaampi tapa oppia ja muistaa asioita kuin perinteinen, ”luetaan tämä luku vuorotellen ääneen ja katsellaan kalvoja” -opetus.

Ikäkausi- ja temperamenttijaottelut mietityttävät myös. Ikäkausijaottelu on varmasti paikallaan ja hyvä olla opettajilla mielessä missä vaiheessa kehitystä oppilaat liikkuvan niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta ajatus oppilaiden jakamisesta neljään persoonallisuusluokkaan pelottaa. Tietysti jotenkin olisi hyvä kartoittaa lapsessa sitä mitä kannattaa vahvistaa ja mitä kehittää. Kaippa noissa testeissä olennaista, samalla tavalla kuin ihan perinteisissäkin persoonallisuustesteissä, on havainnoida yksilön tasapainoisuutta eli varmistaa, ettei jokin alue ylikorostuessaan sumenna muita. Yksilön huomioiminen johon tämä viittaa on tietysti hurmaavaa, mutta liika lokerointi huolestuttaa.

Kurssilla käsiteltyihin teemoihin menee hyvin yhteen kuvien, rytmien ja yksittäisten tiedonmurusten jatkuva kokonaisuuteen kiinnittäminen. Yksilölähtöisten oppimistapojen tukeminen, itse tekeminen ja kokemuksen kautta oppiminen sekä tiivis ryhmä, jossa toimiminen on turvallista ovat wikioppimisenkin ytimessä vaikka näitä toteutetaan fyysisesti verkon sijasta. Pedagogiikassa huomion kiinnittäminen ihmisen tarpeeseen liikkua sekä toiminnan uudistaminen ja uusien keinojen kokeilu, kuten sirkuspedagogiikka ovat olennaisessa roolissa koko opetuskulttuurin uudelleenmuokkauksessa eivätkä ole pois digitaalisten lukutaitojen korostukselta, vaan käyvät taisteluun koulujärjestelmän uudistamiseksi niiden rinnalla.

Pidimme valtavasti steinerkoulun holistisesta ajattelutavasta. Hyödyllistä olisi pohtia, voisiko opetukseen lisätä esim. asioiden tekemistä omilla käsillä, varsinkin alemmilla luokilla sillä tämä voisi auttaa nykypäivän lapsia olemaan luontevampia omissa kehoissaan. Toisaalta ”aivot sormenpäissä” -ajattelu on mielestämme hieman yksipuolinen ja videoista jöi tunne, että tekemiseen perustuva oppiminen on steinerkouluissa nostettu kaiken yläpuolelle. Meistä on hienoa, että perinteiselle oppimiselle yritetään kehittää vaihtoehtoja, mutta ideaalitilanteessa keskityttäisiin enemmän siihen, että oppilas löytäisi juuri itselleen parhaiten sopivan oppimistavan. Tämäkin on hieman hämmentävää, sillä jollakin videolla sanottiin, että Steinerin ajatuksia ei juuri saisi kyseenalaistaa, mutta toisaalta taas Steiner itse on käskenyt lukijoitaan ajattelemaan itse.

Jäimme miettimään, kuinka paljon tavallinen koulu ja steinerkoulu loppujen lopuksi eroavat toisistaan. Etenkin pienemmissä ”tavallisissa” kouluissa mennään luontoon opettelemaan kasvien nimiä ja joskus kuvistunteja pidetään ulkona. Omien kokemustemme mukaan ekaluokalla uudet kirjaimet esiteltiin tarinan avulla, kuten videon mukaan steinerkouluissa tehdään. Kirjaimia ei myöskään opeteltu esim. aakkosjärjestyksessä, vaan opettelu aloitettiin selkeästi ääntyvistä kirjaimista (esim. vokaaleista ja s-kirjaimesta). Tarinat olivat melko vaikuttavia, ja ryhmämme jäsen oli itse kirjoittanut ala-asteen muistoja kokoavan valokuvakirjan kohtaan ”lukuvuoden parhaita muistoja” (tms), ”se kun ope luki aina uuteen kirjaimeen liittyvän tarinan”.

MOT:ssa yritettiin tosiaan vähän väkisinkin hakea skandaaleita. Tämä menee nyt vähän sivuun keskustelun aiheesta, mutta esimerkiksi jotkin ohjelmassa esitellyt Steinerin ideat, kuten rotukäsitykset, olivat selvästi oman aikansa tuotteita. Olisiko siis steinerkouluissa tapahtunut ajan mittaan ihan luonnollista opetusmenetelmien ja -sisältöjen kehittämistä ja senkin takia Steiner ja hänen mielipiteensä ovat (onneksi) jääneet historian hämärään. Kuten yksi MOT:ssa haastatelluista opettajistakin sanoi, antroposofia ei ole uskonlahko eikä Steinerin kirjoituksiakaan siksi pidä lukea kuin Raamattua. Ja kun Steinerilta on julkaistu todella laajasti teoksia eri aiheista, pitäisikö steinerkoulujen yhteydessä kuitenkin arvioida vain oppimiseen liittyviä tekstejä?

Oli joka tapauksessa mielenkiintoista kuulla, miten vähän Steinerin opit loppujen lopuksi vaikuttavat Suomen steinerkoulujen opetuksessa. Samahan tuli esille myös Perttu Häkkisen ohjelmassa Mansikan haastattelussa. Kouluissa tosiaan painotetaan ikäkausiopetusta, taideaineita ja mielikuvituksen kehittämistä sekä rytmisyyttä, jolla tarkoitettiin palaamista takaisin samoihin teemoihin päivän, viikon tai vuodenkin päästä. MOT:ssa pääsivät esille myös nuo itse koostetut oppimisvihkot. Ryhmässämme mietittiin steinerluokan seinällä olleita kurkia esittäviä piirroksia katsellessa, että ne kaikki olivat tosi taitavia verrattuina esim. omien kouluaikaisten kuvisryhmien tekeleisiin ja piirustuksissa oli hyvin tavoitettu eläinten luonne ja olemus. Sekin on mielestämme paljon nykyaikana, jolloin kaikki lapset eivät edes tiedä, että kurkia on olemassa.

Steinerkouluissa ollaan siltä osin asian ytimessä, että lapset tutustutetaan oman persoonallisuutensa eri puoliin ja he oppivat kasvaessaan tulemaan myös omien tunteidensa kanssa sinuiksi. Tasapainoiseksi, sosiaaliseksi, muut ihmiset ja myös muun ympäröivän maailman ja luonnon huomioon ottavaksi ja omat sekä muiden erilaiset piirteet ja ominaisuudet hyväksyväksi yksilöksi kehittyminen on kai leivottu myös peruskoulun tavoitteisiin mukaan, eri asia sitten on, ehditäänkö noihin asioihin paneutua kunnolla. Samalla tavoin liikunnallisuuden ja kehollisuuden korostaminen saattaa auttaa lapsia ja varsinkin nuoria luomaan luontevan suhteen kehoonsa ja omaan olemiseensa. Meitä kuitenkin jäi kummastuttamaan tuo eurytmian keskeinen asema ja viitaten Teren ja Juhan keskusteluun viitosvideossa, voisiko se olla osittain myös jäänne menneestä, opetussuunnitelman fossiilinen osa?

Häkkisen ohjelmaa kuunnellessa esille muutama teema, jotka sopivat wikioppimiseen paremmin kuin hyvin. Varsinkin Steiner-aiheisen näyttelyn järjestäneen museon edustajan haastattelussa tuli esiin, miten Steiner korosti itsenäisen ajattelun merkitystä, jopa siinä määrin, että ei olisi halunnut perustaa mitään koulukuntaa ajattelunsa ympärille. Steiner-koulussa tiedon yksilöllinen konstruoiminen näkyy tosiaan konkreettisesti siinäkin, että oppikirjoja ei käytetä, vaan oppilaat kokoavat oman oppimisvihkonsa. Wikioppimisessakin korostuu oma-aloitteinen ja omaehtoinen tekeminen sekä tiedon kriittinen arviointi. Toinen seikka oli tekemisen korostaminen. Steinerin mukaan ihmisellä on aivot sormenpäissä, käden ja aivojen yhteistyö ja konkreettinen tekeminen ovat oppimisessa tärkeitä. Myös ajatellessa tekeminen auttaa asioiden painamisessa mieleen. Tekeminen korostuu myös Steiner-kouluissa, videolla haastateltu entinen koulun oppilas kertoi, että he olivat rakentaneet koulussa jopa talon ja esim. biologian tunnilla mentiin luontoon eikä vain päntätty luokassa kirjasta eläinten ja kasvien tietoja. Tekemisen sekä tekemisen ja oppimisen yhteyden korostaminen vastaavat myös wikioppimisen periaatteita. Tekemällä ja havainnoimalla oppimista saisikin koulussa olla enemmän. Lähiluontoonkaan ei tarvitse mennä vain paikallisia kasveja oppimaan, vaan retkien avulla voidaan oppia ymmärtämään ja arvostamaan luontoa, sen prosesseja ja merkitystä myös ihmisen hyvinvoinnille. Omien kaikkien aistien välityksellä saatujen käytännön kokemusten perusteella on myös helpompi konkretisoida opetusta vaikka kestävästä kehityksestä tai kasvihuoneilmiöstä.

Kaiken kaikkiaan keskustelu loppui melko hämmentyneisiin tunnelmiin. Toisaalta steinerkouluissa on paljon hyvää, mutta emme silti välttämättä laittaisi omia lapsiamme noin poikkeavaan kouluun. Atlantikset, rokotuksista kieltäytymiset ja Feeniks-koulun jätimme kokonaan kommentoimatta, sillä ne eivät olleet osa pedagogiikkaa vaan ehkä juuri sitä kummallista vanhentunutta materiaalia jonka karsiminen veisi pois ennakkoluuloja ja saisi meidätkin näkemään steinerkoulun validina vaihtoehtona?