Koonti johdantoluennon keskustelusta

Keskustelua johdantoluennosta

Oppimisen tapojen ja koulun roolin muutos

Alustuksessa tuotiin esille, miten oppimisessa on alkanut yhä enemmän painottua informaali oppiminen formaalin oppimisen sijasta. Digitaaliset lukutaidotkin opitaan huomaamatta, digitaalisessa ympäristössä toimittaessa. Lapset ja nuoret kokevat osaavansa digitaalisen median käytön ja siihen liittyvässä sosiaalisessa ympäristössä toimimisen eivätkä oletakaan, että näitä asioita opetettaisiin heille koulussa. Tutkimuskin on osoittanut, että lapset oppivat koulupäivän aikana enemmän tuntiopetuksen ulkopuolella kuin formaalisti rakennetuissa opetustilanteissa. Onko siis kyseenalaistettava koululaitoksen kehikko ja muutettava informaali formaaliksi?

Pohdimme oppimisen tapojen uudistamista myös James Paul Geen teoksessaan Good Video Games and Good Learning: Collected Essays on Video Games, Learning and Literacy esittelemän käsitteen ”affinity space” pohjalta. Löysimme käsitteestä paljon yhtäläisyyksiä alustuksessa käsiteltyihin informaalin oppimisen piirteisiin. Gee käsittelee teoksessaan videopelejä hyvän oppimisen välineenä. Hän kyseenalaistaa nykymuotoisen opetuksen kouluissa ja on sitä mieltä, että oppimiseen pitäisi ottaa mallia videopeleistä, joissa oppiminen on itsessään motivoivaa. Affinity spacen käsitteellä Gee viittaa siihen, että ihmiset kokoontuvat yhteen (ei välttämättä fyysiseen) tilaan oppimaan asioita, koska heillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja päämääriä. Affinity spacessa korostuu toimijoiden vuorovaikutus ja tuottajuus, kaikki tilan käyttäjät voivat siis luoda ja muokata sisältöä ja sisältö (sekä koko tila) muotoutuukin yhteistoiminnan ja yhdessä tekemisen tuloksena.

Geen mukaan oppiminen affinity spacessa on motivoivampaa kuin koulussa, jossa opetus on hyvin yksilökeskeistä ja oppilaat kilpailevat arvosanoista. Oppilaiden motivoimiseksi ratkaisu voisikin olla kehittää kouluopetusta yhteisöllisempään ja informaalimpaan suuntaan. Gee korostaa myös oppimiseen kuuluvan erilaisten ratkaisutapojen kokeileminen, mikä hänen mukaansa on nykymuotoisessa opetuksessa rangaistavaa (oppilas saa huonompia arvosanoja).

Oppimisen tapojen on muututtava koulussa etenkin nyt, kun informaatiolukutaito yleisesti ja digitaaliset lukutaidot erityisesti ovat yhä tärkeämmässä asemassa. Analyyttistä, saati kriittistä ajattelua tai lukutaitoa on lähes mahdotonta opettaa ylhäältä alas ns. totuuksia latelemalla. Opetuksen on oltava osallistavaa, oppimisen yhdessä ja keskustellen tapahtuvaa. Opettaja ei voi olla enää auktoriteetti, joka on itse jokaisen opetettavan asian erikoisasiantuntija, vaan hänen roolinsa on pikemminkin olla oppimisen ohjaaja ja tukija.

Nykyään verkossa päästään nopeasti käsiksi laajoihin ja taustoitettuihin tietomassoihin, joten koulussa ei enää riitä vakiintuneiden tietosisältöjen mekaaninen opettaminen. Opetuksessa pitäisi painottaa niitä taitoja jotka nykymaailmassa ovat oleellisia: uusia lukutaitoja, joihin liittyy tiedon luotettavuuden kriittinen arviointi, sosiaalista älyä ja verkostojen merkitystä sekä oppiaineista esim. kielitaitoa sen kaikissa muodoissa ja jonkinlaista kansalaistaitoa, joka voisi pitää sisällään erilaisia aiheita kotitaloudesta osakesijoittamiseen ja seksuaalikasvatuksesta oman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin aakkosiin. Opetuksessa onkin jo alettu ottaa huomioon uusien lukutaitojen hallinta, esim. äidinkielen ylioppilaskokeen tekstitaidon kokeessa painotetaan tekstin tulkintaa ja lähdekritiikkiä.

Paljon on kuitenkin vielä tehtävää. Osallistava opettaminen voisi tarkoittaa myös sitä, että oppilaat voisivat välillä opettaa toisiaan tai jopa opettajaa. Prefiguratiivista oppimiskulttuuria voisi soveltaa käytäntöön esim. siten, että oppilaat voisivat esitellä jonkin sovelluksen niin, että "opekin tajuaa miten se toimii". Tällainen oppilaiden omien kykyjen ja muualta kuin koulusta hankittujen taitojen arvostaminen parantaisi varmasti myös opiskelumotivaatiota. Opettaja voisi puolestaan tuoda opetustilanteeseen oman analyyttisen ajattelun osaamisensa ja ohjata lapsia esim. pohtimaan ja tarvittaessa ottamaan yhteistyössä selvää, millä eri tavoilla sovellusta voisi käyttää ja mitä vaaroja sen käytössä mahdollisesti voisi olla.

Vaikka kouluopetusta ei käytännössä ehkä voidakaan täysin muokata vastaamaan esimerkiksi affinity spacen kaltaista tilaa, voisi yhteisöllisyyden lisääminen ja oppilaiden osallistuminen myös oppituntien sisällön rakentamiseen esim. ryhmätyöprojektien kautta varmasti parantaa opiskelumotivaatiota. Sellaisessa opetuksessa olisi affinity spacen tavoin varmasti tilaa myös muualta, esim. harrastuksista hankituille tiedoille, joilla voitaisiin monipuolistaa opetusta. Opettajan rooli yhteisöllisessä oppimisessa olisi opetuksen ohjaaminen ja tavoitteiden suuntaaminen. Opettaja ei siis olisi ehdoton auktoriteetti. Samantapaisia ajatuksia ovat esittäneet myös Suoranta ja Vadén teoksessaan Wikiworld. Affinity spacen muodostumiseen voisi liittyä myös fyysisen tilan muokkaaminen omaksi, mikä tukisi myös oppimista ja opiskelumotivaation kehittymistä. Tästä hyvä esimerkki on yliopistolla Informaatiotieteiden yksikön Oasis-tila, jossa kävijät muokkaavat tilan käyttötarkoituksia ja -tapoja.

Opetusmuotojen uudistamiselle yhteisöllisemmäksi olisi tarvetta etenkin lukiossa, jonka opetus on käytännössä kaukana yleissivistyksen ihanteista ja vaikuttaa tähtäävän vain ylioppilaskirjoituksissa tarvittavien tietosisältöjen ja testimuotojen oppimiseen. Esim. monet ovat sitä mieltä, että suullista tuottamista ei harjoitella kielissä tarpeeksi, koska sitä ei tarvita yo-kokeessa. Uudenlaisessa opetuksessa opettaja esim. voisi ohjata oppilaita oppimistavoitteiden täyttämisen suuntaan ja niihin pääsemisen reitti olisi sitten oppilaiden tai oppilasryhmien päätettävissä. Tällöin voisi kouluun muodostua spontaanisti ryhmiä eri aiheiden ympärille ja pidemmälle edenneet oppilaatkin voisivat opastaa muita. Tällaisen opiskelun voisi ajatella soveltuvan hyvin juuri lukio-opiskeluun ja lukioikäisille.

Informaalin yhteisöllisen ja formaalin oppimisen yhdistäminen kouluopetuksessa ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Yhteisöllinen oppiminen vie aikaa ja sen lisääminen on pois muuhun opetukseen käytettävissä olevasta ajasta. Suurempien muutosten tekemiseksi olisi opetussisältöjäkin muutettava ja koulujen opetussuunnitelmien muokkaaminen on aikaavievää, kuten on saatu huomata tekeillä olevan lukion opetussuunnitelmauudistuksenkin osalta.

Pohdimme lisäksi mm. nykyisiä oppilaiden arviointiperusteita ja sitä, millä muilla tavoilla oppimista voisi mitata. Viimeistään peruskoulun jälkeen esim. jatko-opintopaikkoja jaettaessa oppilaita on pakko kyetä laittamaan jollakin tavalla järjestykseen, mihin vaaditaan jonkinlaista (kirjallista) arviointia. Vaihtoehtoinen malli voisi olla esim. arviointi oppilaan oman kehittymisen pohjalta, ei vertailu toisiin oppilaisiin. (Myöhempi keskustelumme steinerkouluista kumpusi ehkä myös osaltaan näistä ajatuksista.) Muutokset vaativat kuitenkin varmasti vielä aikaa. Koululaitos on niin valtava instituutio, että sen muuttuminen kestää kauan ja tavallaan laahaa yhteiskunnan kehityksen jäljessä.

Digitaaliset lukutaidot

Keskustelimme myös digitaalisten lukutaitojen käsitteestä. Digitaaliset lukutaidot luokiteltiin luennossa mekaaniseen, analyyttiseen ja kriittiseen lukutaitoon, joissa kuvattiin taitojen kehittymistä välineiden mekaanisesta käytöstä analyyttisempään ympäristön ja haun laajempaan ymmärtämiseen ja aineiston suhteiden ja sisältöjen arviointiin sekä lopulta kriittisen lukutaidon tasolla maailman muuttamiseen (esim. luennossa mainittu WikiLeaks).

Pohdimme, että samanlaiset vaiheet käydään läpi yleisemminkin lukutaidon kehittyessä, ei vain digitaalisen median osalta. Digitaalisella lukutaidolla on kuitenkin myös omat erityispiirteensä, kuten kommunikatiivisuus. Digitaalisessa ympäristössä on myös omat sosiaaliset sääntönsä ja toimintatapansa, jotka on opittava hallitsemaan.

Keskustelimme myös siitä, eteneekö digitaalisten lukutaitojen osaaminen aina suoraviivaisesti tasolta toiselle mekaanisesta kriittiseen lukutaitoon. Voivatko esimerkiksi ei-diginatiivit eli ”digimaahanmuuttajat” kyetä muun kokemuksensa perusteella esimerkiksi arvioida lähteitä kriittisesti ja erottamaan luotettavan tiedon epäluotettavasta, esimerkiksi ymmärtää suomi24-keskustelupalstan mielipidekirjoitteluksi, vaikka he eivät osaisikaan käyttää digitaalisen median välineitä sujuvasti?

Pohdimme, että digimaailmassa on kuitenkin eroja verrattuna perinteisiin julkaisuihin. Digimaahanmuuttajat ovat tottuneet arvioimaan konventionaalisten viestimien asiasisällön luotettavuutta sekä julkaisun tai julkaisijan mainetta. Verkossa julkaisumuodot ja julkaisijat (vrt. perinteinen kustannusyhtiö ja Wikipedian kirjoittajakollektiivi) ovat erilaisia ja moni asia voidaan jopa legitimoida valheellisesti juuri reaalimaailman konventioita kopioiden. Digimaahanmuuttajat eivät tunne verkon pelisääntöjä eivätkä välttämättä verkossa harhaillessaan osaa välttää niitä pimeitä kolkkia joiden lähelle diginatiivi ei vahingossakaan eksy. Esimerkiksi markkinoinnin erottaminen asiatekstistä voi olla digimaahanmuuttajalle vaikeaa, vaikka yksilöllisiä eroja voisikin olla esimerkiksi työuran ja muun aiemman kokemuspiirin perusteella. Digimaahanmuuttajat lankeavat myös ehkä diginatiiveja helpommin "helppouden loukkuun", jossa tiedonhakija ei tiedosta, että hakukone ohjaa hakua ja tekee valintoja hänen puolestaan. Lukutaitoon vaikuttaa siis tässäkin tapauksessa se, millaisia tiedonlähteitä on tottunut käyttämään. Keskustelussa nousikin esille myös meidän itsemme tarve saada digimaahanmuuttajina lisää opastusta ja opetusta medialukutaidoista ja verkon lähdekritiikistä.