Julkisen sosiologian projekti/YKTA01 Sosiaalinen järjestys ja yhteiskuntatieteellinen mielikuvitus, syksy 2019/tunnepäiväkirja
Lokakuu
Syksy tiukentaa otetaan päivä päivältä ja niin tunnun myös minä tekevän itselleni taas uudelleen
Päivät kiertävät yhdestä toiseen kuin vuodet nykyisin, eivät enää tappavan tylsästi vetelehtien vaan vilahtaen ohi silmien
Herätessäni havahdun ensimmäistä kertaa hetkeen ihastelemaan sälekaihtimien väleistä läpi puskevaa valoa, kiertäen kuitenkin kaihtimet kiinni nähdäkseni paremmin
Taas yksi vuodenkierto myöhemmin linnut lentävät taivaanrannassa pakoon pimeää, viimeisten auringonsäteiden värjätessä kaupunkia vaaleanpunaisellaan, minä istun paikallani ensimmäistä kertaa hetkeen, hengittäen vähän syvempään kuin vuosi sitten
Miksi tunteet eivät voi olla pysyviä? Tai edes vakaampia. Aamulla sitä herää iloisena, tekee aamutoimet ja aamupuurot. Puuro keittyy liian kovaksi, ja sitä alkaa miettiä miksi taas, miksi en ikinä saa siitä hyvää? Yliopistolle polkiessa joku taulapää kävelee taas pyörätiellä. Mutta eihän sille voi kilauttaa kelloa, sehän voi suuttua. Joten ratkaisuna voi ihan hyvin suuttua itselleen. Olisihan sitä voinut vaikka kävellä, se olisi ollut helpompaakin. Yliopistolla vähän tehtäviä. Kivoja tehtäviä tällä kertaa, jotain mitä osaa hyvin. Joku kuitenkin mulkkaa käytävällä. Niinpä niin. Onneksi olin jo menossa kohti ruokalaa, ruoka on aina hyvää. Ruokalasta kun poistuu, on aina iloinen. Luennolla on vaikea aihe, miksi en ymmärrä, olenko tyhmä? Luennolta kotiin polkiessa sama tieraivo. Vastaantulevilla ei ole pyörissään valoja. Kotona on turvallista. Kodin seinien sisässä on hiljaista, eikä ulkomaailmaa näe, varsinkin, jos laittaa verhot heti kiinni. Illalla kun alkaa nukkumaan, pää onkin tyypillisen täynnä tavaraa ja sinkoilevia tilanteita. Jokaista päivän tilannetta miettiessään, sitä kulkee kymmenien ja taas kymmenien eri tunteiden läpi. Huhhuh, sanon minä ja alan nukkumaan. Mutta entäs ne unet... Miksi niissäkin pitää tuntea? - Nimimerkillä: Tieraivo95
Silmät avatessa on jo toivoton olo. Ajatuskin ihmisten ilmoille lähtemisestä aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Taasko se alamäki alkaa? Viimeiset pari viikkoa on sujuneet kohtalaisen hyvin ja päivät, joina ei ole päässyt sängystä ylös on olleet lähinnä yksittäisiä. Pohja häämöttää kuitenkin uhkaavasti eikä tarvita kuin pikkuinen sysäys ja humahdan alasviettävään pyörteeseen. Nousen ylös - en siksi, että kokisin houkutusta aloittaa päivä vaan koska en ahdistukseltani taida saada enää unta. Kahvikupillinen on monina aamuina eniten odottamani asia, siispä sen ääreen tänäänkin. Aamupalan skippaan, etten liho. En kyllä ansaitse sitä muutenkaan, eilen söin vielä kahdeksan jälkeen enkä tehnyt treeniä. Yritän lukea kepeää kirjaa nostaakseni mielialaa, mutten pysty keskittymään. Sitten vähän pakkelia naamaan, ettei kukaan yliopistolla huomaa, että olen edellisenä iltana itkenyt. Hyi helvetti, mikä pullavatsa - siispä ei tänään tätä toppia vaan löysä paita löysälle ruumiille. Ihan kivaltahan mä näytän, kun korostaa hyviä piirteitä.
Ulkona on kylmä, kaipa sitä tässä heräilee, ja palaa enemmän kaloreitakin, kun kroppa joutuu lämmittämään itseään. Valikoin sopivan musiikin ja suljen muut ihmiset ulkopuolelle kuulokkeilla. Bussi kääntyy Hämeenkadulle ja koen hyvän biisin tuomana euforian puuskan. Mullahan on asiat tosi hyvin! On inspiroiva opiskelupaikka, tulevaisuudenhaaveita, katto pään päällä ja muutama hyvä kaveri - kai nekin oikeasti musta tykkää nyt kun niiden reaktioita mietin. Hetkinen. Miten oon ihan yhtäkkiä näin hyvällä tuulella? Alkaako mania näin? Onkohan mulla kakssuuntainen? Ei tää oo normaalia. Pitää vähentää kofeiinia, mähän käyn ihan kierroksilla.
ulkona sataa
elämä on taas harmaa
olispa kaljaa
Epäoikeudenmukaisuus raivostuttaa, epäoikeudenmukaisen toiminnan puolustaminen raivostuttaa vielä enemmän. ”Keskustelu”kumppani laittaa suuhuni sanoja, tulkitsee motiivejani omasta kuplastaan käsin. Turhaudun, ahdistun, tunnen oloni (maailmankuvani) uhatuksi. Jokin osa aivoissa muistaa samaan aikaan kiittää tästä elämän antamasta harjoituksesta. Iloitsen siitä, että pärjään paremmin kuin viime harjoituskerralla.
Aamunkajo
muokkaaSilmäni avautuvat ja totuttelevat pimeään. Viimeiset kohtaukset unistani pakenevat yhtenäiseksi mössöksi takaraivooni, jättäen jälkeensä vain viimeisen syyttävän katseen hahmolta, jonka etäisesti tunnistan yhdeksi ala-asteeni tuttavistani kasvaneena aikuiseksi. Katseen jättämä häpeä kalvaa, ennen kuin tiedostan kunnolla edes olevani hereillä. Koen yhtäaikaisesti helpotusta uneni päättymisestä ja pelkoa siitä, että kello ei ole vielä mitään ja täytyy vaipua takaisin uneen, mikäli haluan selviytyä päivän kuormasta loputtomilta tuntuvia kirjojen sivuja. Täytyy olla latautunut, täytyy olla levännyt. Samalla adrenaliiniryöppy hiipii selkärankaani pitkin väreillen takaraivooni, ja painan väkisin silmiäni kiinni. Kiellän itseäni katsomasta kelloa ja kännykän näyttöä. Hoen itselleni helpottavaa mantraa, joka palauttaa hiljalleen minut takaisin lapsuuteeni. Kaivaessani turvapaikkaa maalaismiljööstä, lämmin tunne silottaa adrenaliini huumaa, enkä ole enää yhtä vaativa lasta, kuin aikuista minääni kohtaan. Painan käden rinnalleni ja tunnen sydämen lyöntien tasaantuvan, pehmenevän, käännän päätäni tyynyä vasten kuivaten siihen hikipisarani. Tunnen maailman pyörivän tiedostaen vajoavani takaisin uneen. Mutta saadessani kiinni rauhoittavasta tunteesta, odottaa uusi ryöppy adrenaliinia nurkan takana, jonka päälle rakennan muiston eilisestä riidasta minulle tärkeän ihmisen kanssa (vai tuliko muisto ensin?). Pelko ja ahdistus. Menetänkö hänet, syveneekö yksinäisyyteni. Silmäni pamahtavat auki ja tieto siitä iskeytyy, että yö on ohi. Painun vessaan ja koen rakkoni tyhjentämisen rauhoittavan oloani, valoja en ole laittanut päälle, taistelun on jatkuttava. Sängyssä takaisin ollessani nappaan puhelimeni, puoli kuusi, eli niitä aikoja mitä yleensä. Pakenen hetken epätoivoista tilannettani tarttua enää uneen instagramin tyhjänpäiväiseen scrollaamiseen. Luin jostain, että ihminen heräilee stressaantuneena varhain, kun melatoniinin eritys loppuu. Vaikka puoli kuusi ei ole varsinaisen varhain, on se aikaisin siihen nähden, että nukahdin vasta kahden jälkeen. Koen levottomuutta, uupumusta, ja etsin lasta sisältäni.
Loppuviikon tunteita
Ahdistus tulee aamulla vastaan ajallaan. Tiedän, ettei se pidä luennolle menemisestä. Se hiipii hiljaa ruumiiseen ja lopulta jysähtää paikanpäälle. Paha olo, se sama mikä tulee juuri ennen kuin oksentaa. Onko tämä enää edes tunne? Ei tämä enää tunteelta tunnu. Missä menee tunteen ja sairauden raja? Jos tästä jotain tunnetta pitäisi kaivaa, niin helpotusta siitä, ettei olo ole tänään tämän pahempi. Pahimmissa jaksoissa ”se” liikkuu nopeissa aalloissa, joiden huipulla ääni, kuva ja aika katoaa. Maailmassa on vain kohinaa ja paha olo. Mitä jos tämä valuu taas sinne? Viimeksi sellainen jakso tuli noin kolme vuotta sitten. Koko ajan paha olo. Ensin loppui syöminen, sitten nukkuminen ja lopulta en enää pystynyt edes liikkumaan kunnolla. Se kesti kaksi ja puoli viikkoa putkeen ja katkesi lääkkeillä. Sairauksia hoidetaan lääkkeillä. Voiko tunteita hallita lääkkeillä?
Ahdistuksen varjo ei ole kadonnut minnekään. Se vainoaa jatkuvasti. Sisältä se lähtee, mutta silti se tuntuu ulkopuoliselta olennolta, itsestä täysin erilliseltä. Ei se kysy ajatuksiani tai tunteitani, se tulee, jos on tullakseen. Kaikkein todennäköisimmin silloin kun yritän poiketa rutiinista, mutta toisinaan se vain käväisee vierailulla, kun yritän kirjoittaa tai pestä hampaita. Outoja oireita, joista yleisin on laimea paha olo. Hetkenä minä hyvänsä se voi muuttua lamaannuttavaksi. Jatkuvasti saa olla varpaillaan.
Vaikka ahdistus tuntuu ulkoa tulevalta, en silti pysty kuvittelemaan elämää ilman sitä. En voi kuvitella vakavissani matkustavani mihinkään vieraaseen paikkaan, syöväni julkisella paikalla tai käyväni elokuvissa. Hämmästyttävää, että kukaan pystyy tekemään mitään sellaista. Kannattaako minun edes haaveilla tekeväni mitään rutiinista vähänkään poikkeavaa, kun tiedän että varjo tulee ja kuristaa minut hengiltä, jos edes yritän?
Vedän nopeasti henkeä sisään nenän kautta, lasken viiteen ja hengitän ulos suun kautta. Pahoinvointi perääntyy ja astun ovesta ulos. Kyllä se siitä rauhoittuu, kun se tunnistaa, että rutiinissa mennään.
Menomatkalla iso koira juoksee kohti liian innokkaasti. Pelko lähtee liikkeelle vatsan pohjalta ja ampaisee kohti kurkkua. ”Älä näytä sille, että pelkäät, muuten se huomaa ja puree.” Koira pysähtyy omistajan viereen ja hivuttaudun hitaasti toiseen suuntaan. Pelko lähtee pään kautta yläilmoihin ja katoaa. Huimaa.
Kotimatkalla vanha pariskunta kävelee vastaan ja ohikiitävän hetken ajan näen kuolleiden kasvot. En ehdi katsoa tarkemmin, kun tylppäpäinen rautakanki lävistää henkisen ruumiini. Fyysistä kipua. Pysyn hetken aikaa paikoillani, kunnes katson muualle, puren huulta ja jatkan matkaani. Kipu haihtuu muutaman minuutin kuluttua. Joskus suru matkustaa ensin kurkkuun ja sitten silmiin, mutta tänään se pysyi onneksi paikoillaan.
Surusta puhutaan jonkinlaisena vaiheena, josta päästään yli ja joka joskus katoaa tai ainakin se ”kasvattaa” tai ”kehittää” tai jotain muuta perverssiä tehokkuusajatteluun liittyvää. En usko, että tämä koskaan katoaa. Muiden kuolemassa olen menettänyt myös pysyvästi osan itsestäni, enkä pysty enää koskaan palaamaan ”ennalleni”. Menetys jättää pysyvän haavan, joka ei koskaan kokonaan häviä. Tosin toivoisin, että se edes lakkaisi vuotamasta.
En kuitenkaan saa valittaa tai kertoa surusta kenellekään. ”Muilla menee vielä huonommin, muut ovat menettäneet enemmän ja he silti jatkavat eteenpäin ja saavuttavat hienoja asioita!” Onko maailmassa vain rajattu määrä surua, eikä minulla ole oikeutta tämän enempään? Todennäköisemmin maailmassa on rajattu määrä empatiaa, eikä sitä riitä minulle.
En kuitenkaan anna millekään tunteelle valtaa. ”Muista Brinkmaninnin ohjeet: pidä tunteesi aisoissa, mieti menneisyyttä, muista kuolevasi…” Stoalaisuus pitää jalat maan päällä.
Iltapäivällä tunne palaa pehmeään melankoliaan, elämän pohjavireeseen. Tämä tunne on kotoisa ja mukavan joustava. Tänään voisin pitää sen tällaisena ja vaikka piirtää tai maalata. Pehmeästä melankoliasta syntyy parhaat viivat. Maailman yksityiskohdat ja pienet vivahteet näkyvät niin selkeästi. Voisin huomenna kuunnella sitä musiikkia, joka tuo nostalgiaa ajasta, jota en ole elänyt, ja paikasta, jossa en ole koskaan käynyt. Tämä nostalgia ei kuulu minulle, mutta varastan sitä silti itselleni. Toisaalta voisin kuunnella jotain surkeaa, miettiä kuinka en kuitenkaan osaa mitään kunnolla ja maata epätoivossa. Kutsun kuitenkin valheellisen ilon tunteen paikalle. Tiedän sen valheeksi, minunhan pitäisi olla stressaantunut, mutta se ei kuitenkaan estä minua tunkemasta murheitani kaappiin ja sulkemaan ovea, kunnes olen valmis taas käsittelemään niitä. Jouluvalot ovat niin kauniita. Kuolema lähestyy koko ajan, mutta en anna sen estää rauhallista ja tasaista tyytyväisyyttä.
Viikonloppuna yksinäisyys vielä muistuttaa olemassaolostaan. En ole puhunut kenellekään neljään päivään. Nukun taas aivan liikaa. Koti-ikävä painaa. Ei varmaan ole terveellistä, mutta en jaksa tehdä asialle enää mitään. Annan olla ja rauhallinen pohjatunne lopulta palaa paikalle.
Sitä ei aina ymmärrä
miten tärkeää on kotona
juokseva vesi ja sisävessa.