Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2019 / Public sociology 2019/Positiopaperit3

Miten herätellä kriittinen tietoisuus sorrettujen parissa, jotka kantavat sisällään sortorakenteita ja sortajien asenteita? Miten saada sorrettu mieli irti kahleista? Miksi juuri ”tallettava” pedagogiikka palvelee muutosvastaisia voimia, ja kuinka dialoginen ja problematisoiva pedagogiikka voi tarjota välineitä tasa-arvoiseen kohtaamiseen, joka suuntaa vallankumoukselliseen tulevaan? Freire avaa Sorrettujen pedagogiikan johdannossa sekä kahdessa ensimmäisessä luvussa hyvin vastauksia näihin kysymyksiin. Freiren kirjoitustyyli on melko toistollinen, mutta se varmistaa hyvin sen, etteivät tärkeimmät kohdat jää huomiotta nopealla lukijallakaan.

Freiren pohdinnat sorrettujen ja sortajien mielten rakenteista, haluttomuudesta muutokseen, aidon solidaarisuuden puutteesta sekä passiivisuudesta tekevät hänen ajatuksistaan ajattomia. Samanlaisia ilmiöitä ja rakenteita on tunnistettavissa läpi kirjoitetun historian aina nykyhetkeen saakka: esimerkiksi aito muutokseen tähtäävä halu, ja sitä kautta toiminta, jäävät tileiltä automaattisesti pyörivien kuukausilahjoitusten tasolle, parempien työolosuhteiden vaatiminen työläisille ei mene halpojen tuotteiden edelle, ihmisoikeusrikkomukset voidaan unohtaa urheilutapahtumien ja laulukilpailujen ajaksi. Kuten Freire tuo esille, ei muutos, vallankumous, ole sorrettujen harteilla, vaan he tarvitsevat liittolaisia, käännynnäisiä, ihmisiä, jotka ovat valmiita luopumaan omista etuoikeuksistaan yleisemmän hyvän puolesta. Oman etuoikeutetun aseman tunnistaminen ja tunnustaminen ovat haastavia tehtäviä psyykelle, koska silloin on tunnustettava, että oman olemassaolon mukavuus on pois joltain muulta. Tämä johdattaa ymmärrykseen, että vaikka olemme olemassa ruumiillisina olioina, niin oikeus olemassa oloon, ihmisyyden oikeus, ei toteudu kaikille (esim. Hannah Arendt ja Giorgio Agamben pohtivat oikeutta ihmisyyteen ja olemassaoloon pakolaiskysymyksen näkökulmasta, jolloin sortaja on kansallisvaltio ja sorrettu kansalaisuutta vailla oleva yksilö).

Freire näkee, että sorrettujen liittolaiset ovat ratkaisevassa asemassa, sillä heillä on resursseja. Liittolaisten tulee työskennellä sorrettujen kanssa, ei heitä ohjaillen vaan yhteistoiminnallisesti sortorakenteita tunnistaen ja nimeten. Vedän mutkia suoriksi ja jatkan pohdintaa pakolaiskysymyksen kantilta: minä voin toimia turvapaikanhakijan liittolaisena tuoden omat resurssini (kielitaito, byrokratian tuntemus) yhteiseen käyttöön, mutta tärkeää on kuulla jokaisen tp-hakijan kokemus häntä kohdanneista ongelmista, pohtia näiden ongelmien juurisyitä ja mahdollisuuksia niihin vaikuttamiseen. Tämä pohdinta käytäisiin dialogissa ja se olisi kriittistä, jotta se olisi aidosti vapauttavaa, vastakohtana julistavalle ja monologiselle pohdinnalle, joka asettaisi tp-hakijat objekteiksi. Praksis olisi tässä kuviossa kansallisvaltion ideologiaan pohjautuvan byrokraattisen käytännön ja sen vaikutusten reflektointi sekä toiminta näiden muuttamiseksi. Tärkeää Freirellä on sorrettujen itseys, heidän subjektiutensa, toimijuutensa, vapauden pelon voittaminen ja aivan uudenlaisen maailmanjärjestyksen tavoittelu, ei vain vanhojen roolien vastakkaiseksi kääntäminen.

http://www.bruno-latour.fr/sites/default/files/89-CRITICAL-INQUIRY-GB.pdf RE

Merkkasin ylös kaksi erityisen kiinnostavaa ajatusta Freireltä: ”Solidaarisuus edellyttää asettumista niiden asemaan, joille on solidaarinen – se on radikaali asenne. --- todellinen solidaarisuus sorrettuja kohtaan tarkoittaa taistelemista heidän rinnallaan, jotta heidät ”olennoiksi toisia varten” alistanut objektiivinen todellisuus muuttuisi.” Sekä ”Sortajat eivät käsitä yksinoikeuttaan omistaa enemmän erioikeudeksi, joka epäinhimillistää toisia ja heitä itseään.” Nämä kaksi saivat aikaan vahvan tunne-elämyksen. Filosofinen (ja jossain määrin teologinenkin) määrittely inhimillisestä resonoi juuri nyt tässä lukijassa hyvällä tavalla. Myös kipeällä, on pakko myöntää. Sillä elämäntapa jota itsekin tällä hetkellä harjoitan on kaikkea muuta kuin sellaista inhimillisyyttä toteuttava, minkä näen mahdolliseksi ja välttämättömäksikin. Millainen olisikaan arki, jossa sanoutuisi irti ylenpalttisesta muovinkulutuksesta, yksityisautoista, eläinperäisistä tuotteista ja suurten verkkopalveluntuottajien tukemisesta? Miten jäsentyisi maailma, kun sitä ei turruttaisi klikkiuutisilla ja viihdepropagandalla? Pahinta on huomata, että harvinaisen moni asia on täysin toteutettavissa. Ilmastonmuutoksen ja lajien massasukupuuton edessä tunnelma on fatalistinen. Ei riitä, että ulottaa solidaarisuuden koskemaan kaikkia ihmisiä. Tai vaikka ulottaisikin vain siihen, inhimillinen katse ja toiminta on suunnattava globaalisti ihmisiin ja yli ihmisyyden. Omistaminen on paitsi orjien tai työläisten omistamista, tai vaimon, miehen, lapsen omistamista/sortoa, myös kokonaisten kansojen omistamista ja kiristämistä omistamalla elinehtoja: vettä, ilmaa, suojaa. Omistamalla suomalaista metsää omistaa jo useiden lajien elinehtoja. Millaista olisi monilajinen intersektionaalinen luokkataistelu? Miten radikaali ratkaisu olisikaan tässä maailmassa ojentaa tasavertainen käsi toiselle lajille, ja puolustaa sitä söpöys- tai hyötykategoriaa vastaan. MM

Freiren tekstin perusteella vaikuttaa, ettei kukaan voi välttyä ”valitsemasta puoltaan” (toisaalta melko mustavalkoisessa?) sortajien ja sorrettujen välisessä kamppailussa, ja tämä siten myös osui jossain määrin esimerkiksi niihin arkisiin syyllisyyden tunteisiin, joita esimerkiksi kuluttajana usein tuntee. Kyse ei ole vain ihmisyksilöihin, ryhmiin tai kansoihin ulottuvasta sorrosta, vaan se kohdistuu elinympäristöihin ja toisiin lajeihin, toki lopulta usein palautuen takaisin ihmisiin. Kestävästä kehityksestä keskustellaan, mutta ennen kaikkea aiheen yhteydessä puhutaan taloudellisesta kilpailukyvystä. Kuitenkaan kestävää kehitystä ei ole ilman sen ekologista ja sosiaalista ulottuvuutta. Freiren tekstistä nousee esiin kiinnostavasti myös kulttuurisosiologinen näkökulma, jossa sorretut kiinnittyvät sortajiinsa idealisoiden heidän elämäntapaansa, sitä kohti pyrkien. Siinä mielessä sorto ulottuu myös kulttuuriselle kentälle, statuskamppailuna ja luokka-asemaa indikoivana kulttuurikuluttajuutena sekä eri makujen arvottamisena.

Freirelle keskeistä on dialektinen suhde subjektiivisen ja objektiivisen välillä, ”sorron muuttaminen vieläkin sortavammaksi tekemällä se tiedostetuksi”, joka mahdollistaa aidon praksiksen. Luokkaetuja voidaan puolustaa vääristämällä objektiivisia havaintoja, ja Freiren mainitseman rationalisoinnin puolustusmekanismin tai sorron oikeutuksen voi tunnistaa myös arkipäiväisissä keskusteluissa. Esimerkiksi yksilöiden mahdollisuuksia ja vapauksia tunnutaan korostavan tai liudentavan asiayhteydestä riippuen, toisinaan miljonääri voi olla oman onnensa seppä, mutta yhtenä hetkenä yksittäisten yksilöiden valinnoilla ei nähdä olevan muutoksen aikaansaamiseksi merkittävää vaikutusta. Pohdin vielä, millaisin eri keinoin sortoon on mahdollista puuttua? Edellyttääkö sortoon puuttuminen aina aktivismia ja suoraa toimintaa, vai voiko sorrettujen rinnalle asettuminen olla hiljainen elämäntapa? EM

---

Viittasin aamulla Sitrassa kehiteltyyn Erätauko -dialogin menetelmään : https://www.sitra.fi/eratauko/

Puhuimme myös turvapaikanhakijoista ja lupasin laittaa tänne tämän sitaatin:

(...) Vastaanottokeskuksen asukkaat ovat lähtökohdiltaan kokonaisia tai rikkinäisiä, eheitä tai hajalla, täysiä tai tyhjiä – yhtä tavallisia tai epätavallisia ihmisiä kuin sinä tai minä. Yhdessä me olemme rikkoutuvia esineitä, meillä on aineenvaihdunta, me hengitämme; reagoimme ympäristöön suojellaksemme itseämme ja toisiamme, käymme toistemme vieressä ettemme satuttaisi polveamme kukaan, keskustelemme, puuhailemme, uskomme ja politikoimme; nautimme rakastaen ihokosketuksista, ruoasta ja auringosta, olemme osa kulttuureita ja yhteiskuntia, niiden sääntö- ja normijärjestelmiä; lopulta osa yhteistä maailmanjärjestystä, universumin hilettä ja tuhkaa." Suoranta, J. (2011) Vastaanottokeskus. Helsinki: Into