Julkisen sosiologian projekti/Julkinen sosiologia 2018 / Public sociology 2018/Lopputyöt
Kommentoidut referaatit
Julkisen sosiologian tekemisen haasteet
Tarkastelen tässä referaatissa kahta eri tekstiä, joista ensimmäinen on Jasmin Hristovin (2017) Guerrillas, Marxists, Terrorists, or Trouble-Makers? Doing Sociology in High-Risk Violent Conflict Areas. Toinen valitsemani teksti on Sari Hanafin (2014) artikkeli The political minefield Complex entanglements: Moving from policy to public sociology in the Arab world. Valitsin nämä kaksi tekstiä siitä syystä, että molemmissa käsitellään julkisen sosiologian tekemisen haasteita, vaikkakin molempien tutkijoiden haasteet ovat olleet osittain erilaisia. Käsittelen aluksi Hristovin tekstiä, jonka jälkeen tarkastelen Hanafin artikkelia. Lopuksi teen pienen yhteenvedon siitä, millä tavoin kirjoittajat ovat soveltaneet julkista sosiologiaa ja millaisia haasteita he ovat kohdanneet julkisen sosiologian parissa.
Jasmin Hristov: Guerrillas, Marxists, Terrorists, or Trouble-Makers? Doing Sociology in High-Risk Violent Conflict Areas
Jasmin Hrisrov on tutkinut väkivaltaa, kehitystä, sosiaalisia liikkeitä ja ihmisoikeusrikkomuksia Etelä-Amerikassa viimeisen kolmentoista vuoden ajan. Hän painottaa tutkimuksessaan erityisesti globaalin talouden ja poliittisen väkivallan välistä suhdetta. Hristov huomauttaa kuinka äärettömän tärkeää on ymmärtää taloudellisten ja poliittisten projektien globaaleja ulottuvuuksia, mikäli haluaa ymmärtää ihmisten kokemuksia.
Hristov tekee lisäksi selväksi sen, millaisen sosiologian hän näkee kaikkein parhaimpana. Sen tulee olla humanistista ja transformatiivisesti orientoitunutta, tavoitteenaan edistää hyvinvointia ja sosiaalista muutosta, sekä samalla voimauttaa ihmisiä, jotta heistä tulee ”agents of change”. Hristovin lähtökohtaa voidaankin mielestäni pitää julkiselle sosiologialle ominaisena. Hänen tavoitteensa ei ole ainoastaan huudella norsunluutornista tai tehdä kentällä tutkimusta, vaan sen sijaan pyrkiä antamaan paikallisille toimijoille välineitä edistää sosiaalista muutosta. Hristov kuvailee mahtipontisesti kuinka sosiologian opiskelujen kautta hän ymmärsi Pohjois-Brasiliassa lapsuudessa kohtaamansa huonojen olojen olevan osa laajempia globaaleja ilmiöitä ja kuinka tämän seurauksena sosiologia näyttäytyi uudessa valossa: ”Thus, I saw sociology as my salvation, as my hope, and as my weapon.”.
Hristov ottaa mukaan intersektionaalisen näkökulman, vaikkei käytäkään kyseistä termiä. Hän viittaa Dorothy Smithin näkemyksiin, joiden mukaan jokaisella tutkijalla on uniikki lähtökohta, joka muodostuu hänen sukupuolestaan, rodustaan, etnisyydestään, luokasta ja iästään. Hristov tarkasteleekin omaa asemaansa ja julkisena sosiologina kohtaamiaan haasteita tämän näkökulman pohjalta. Hän lokeroi itsensä naiseksi ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistäväksi kriittiseksi sosiologiksi. Hristov kertoo kuinka kohtasi tuplahaasteen näiden kahden häntä määrittävän tekijän takia. Ensinnäkin naisena hän kohtasi jatkuvan seksuaalisen väkivallan uhkan. Hristov kommentoi kuinka hän joutui selviämään uhkan kanssa ”luovasti”, muttei valitettavasti mene yksityiskohtiin. Toiseksi Hristovin sitoutuminen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen sai hänet näyttämään viholliselta valtiollisten voimien ja puolisotilaallisten joukkojen silmissä. Kriittisyyden takia saa leiman ”guerrilla”, joka Hristovin mukaan oli viime aikoihin saakka pätevä oikeutus henkilön tappamiseen. Hristov kulki alueilla, joita paikalliset välttelivät viimeiseen asti ja asetti itsensä toistuvasti sekä väkivallanuhan alle että hengenvaaraan. Hristovilla on hyvin voimakas näkemys siitä, kuinka totuuden selvittäminen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkiminen ovat henkilökohtaisia riskejä merkittävämpiä. Kyseisen näkemys on toki kunnioitettava, mutta on myös paikallaan pohtia sitä, millaiset riskit ovat ottamisen arvoisia ja onko sama lopputulos saavutettavissa muilla keinoin.
Sari Hanafi: Complex entanglements: Moving from policy to public sociology in the Arab world
Kuten myös Hristov, tarkastelee Sari Hanafi artikkelissaan oman uransa aikana kokemiaan haasteita ja lähtökohtiaan julkisen sosiologian tekemisille. Hanafin tutkimus on koskenut erityisesti Palestiinalaisten pakolaisia, heidän sosioekonomisten oikeuksiaan, heidän oikeuttaan palata takaisin ja heidän pakolaisleirejään.
Hanafin tie julkisen sosiologian pariin oli hyvin erilainen kuin Hristovin, joka jo varhain oli tiedostanut julkisen sosiologian tuomat mahdollisuudet. Hanaf ei aluksi tiedostanut lainkaan mikä merkitys hänen julkisella puhumisellaan palestiinalaisten diasporasta oli. Julkisen puhumisensa jälkeen Hanaf työskenteli vuoden Palestiinan hallitukselle, jonka jälkeen hän palasi tutkijaksi. Vasta lähdettyään uudestaan tutkijaksi Hanaf toteutti kriittisen tutkimuksen lahjoittajista ja ei valtiollisista organisaatioista, jonka julkaisemista hän pitää ensikosketuksenaan julkiseen sosiologiaan. Toisin sanoen Hanaf aloitti pikkuhiljaa perinteisen julkisen sosiologian parissa, Hristovin loikatessa heti orgaanisemman julkisen sosiologian pariin.
Yksi Hanafin kokema haaste oli tutkimusten julkaisukieli. Koska Hanaf julkaisi aluksi useat tekstinsä englanniksi, sai hän kansainvälistä näkyvyyttä. Se tapahtui kuitenkin paikallisen näkyvyyden kustannuksella. Julkaisukieltä tarkastellessa nouseekin mielestäni esiin kysymykset siitä, ketä varten tutkimus on tehty ja mihin sillä pyritään. Vaikka Hanafin halusi nostaa esiin erilaisten ei valtiollisten organisaatioiden, kuten avustusjärjestöjen, ongelmia, saavuttaa englanninkieli hyvin rajallisen yleisön. Kyseisiä ongelmia on toki hyvä tuoda myös kansainväliseen tietoon, mutta paikallisen yleisön saavuttaminen voisi olla merkittävää tilanteen korjaamisen kannalta, jolloin myös paikallinen väestö saataisiin mukaan muutosprosessiin.
Aloitettuaan julkisen sosiologian parissa Hanaf on ollut mukana erilaisissa julkisissa keskusteluissa ja toteuttanut monia tutkimuksia. Hän kuitenkin koki haluavansa tehdä enemmän orgaanista julkista sosiologiaa perinteisen julkisen sosiologian rinnalla. Hanaf kirjoitti alun kieliongelmien jälkeen laajasti sekä englanniksi että arabiaksi useisiin eri lehtiin. Lisäksi hän lähti mukaan palestiinalaisille pakolaisille suunnatun Right to work kampanjan toteuttamiseen sekä pakolaisleirien hallinnon kehittämiseen.
Hanafin merkittävä haaste julkisen sosiologian kanssa oli sosiologien puuttuminen julkisesta keskustelusta ja kenttätyöstä. Hanafin mukaan arabimaissa intellektuaalien ja jopa sosiaalitieteilijöiden rooli on useimmiten jäykkä ja ”filosofimainen”. Toisin sanoen he ennemmin nostavat esiin kysymyksiä kuin pyrkivät ratkaisemaan näitä. Lisäksi arabimaissa on hyvin poikkeuksellista, mikäli tutkija puhuu julkisella kentällä. Hanaf näkee kaksi keskeistä syytä tälle. Ensinnäkin tutkijoiden tutkimukset eivät ole esillä massamedioissa tai lehdissä. Toiseksi kenttätyön tekeminen on Hanafin mukaan hyvin vaikeaa. Aihevalintoja ja metodologiaa ohjaavat pitkälti lahjoittajien kiinnostus tai käsillä olevan välittömän sosiaalisen ongelman kiireellisyys.
Hanaf koki hyvin haasteelliseksi käydä vuoropuhelua poliittisten ja uskonnollisten johtajien kanssa, sekä myös laajemman julkisen yleisön kanssa, sillä heistä ketkään eivät olleet tottuneet toimimaan yhteiskuntatieteilijöiden kanssa. Hän oppikin valitsemaan sanansa tarkkaan sekä toimimaan hyvin kärsivällisesti. Hanafin mukaan tutkijan suurimpia haasteita on tehdä julkista tutkimusta menettämättä kriittistä näkökulmaa, vaikka tutkimuksen kohteena olevat toimijat pyrkisivätkin auttamaan alistetussa asemassa olevaa ihmisryhmää. Hanaf sanookin osuvasti ”Good scientists are not always popular.” Hänen mukaansa tutkittua yhteisöä kohtaan suunnatun kritiikin pitäisi vahvistaa yhteisöä, sillä tieto heikkouksista pitäisi nähdä voimauttavana. Voisin itse vielä lisätä, että kritiikin avulla on mahdollista korjata mahdollisia virhekohtia ja kehittää toimintaa/yhteisöä paremmaksi. Ulkopuolelta tulevan tutkijan on helpompi nähdä monet ongelmakohdat, kuin vaikka avustustyöjärjestön omien toimijoiden.
Yhteenvetoa
Hristov ja Hanafi kiinnittävät teksteissään huomiota julkisen sosiologian tekemisen erilaisiin haasteisiin. Hristov painottaa tutkijan omaa turvallisuutta ja intersektionaalista asemaa. Hanaf keskittyy enemmän käytännön ongelmiin, kuten rahoittajien motivaatioihin, julkisella kentällä pioneerina toimiseen ja kriittisen näkemyksen säilyttämiseen. Molemmilla tutkijoilla on kuitenkin ollut yhteisiä haasteita, sillä molemmat ovat saaneet kohdata sen, millaista on tehdä kriittistä tutkimusta ja julkista sosiologiaa sellaisista aiheista, tai sellaisilla tuloksilla, jotka eivät miellytä valtaapitäviä. Molemmat ovat toimineet oloissa, joissa heidän turvallisuutensa ja toimintansa käytännön toteuttamisen suhteen on ollut haasteita. Hristov kertoo yksiselitteisesti, kuinka hänen lähtökohtansa on hyvin voimakkaasti sosiaalisen muutokseen tähtäävä. Vaikkei Hanaf suoranaisesti tee vastaavaa lausuntoa, myös hänen myöhäisemmän toimintansa voidaan katsoa toimivan samoilla periaatteilla. Molemmista teksteistä jää valitettavasti uupumaan se, missä määrin ”julkisen sosiologian kohteena” olevat ihmiset ovat itse olleet aloitteellisia ja minkä verran tutkijat ovat itse nähneet epäkohtia ja tarttuneet toimeen. Molemmat tutkijat ovat kuitenkin pyrkineet antamaan äänen ihmisille, joilla ei sitä kunnolla ole. Julkisen sosiologian avulla he ovat päässeet konkreettisesti kentälle toimimaan paikallisten ihmisten kanssa, tekemään tutkimusta ja edistämään sosiaalista muutosta.
Hanafi, Sari (2014) The political minefield Complex entanglements: Moving from policy to public sociology in the Arab world. Current Sociology 62 (2) Monograph 1.
Hristov, Jasmin (2017) Guerrillas, Marxists, Terrorists, or Trouble-Makers? Doing Sociology in High-Risk Violent Conflict Areas. Canadian Review of Sociology 54 (3).
V.L
Julkinen sosiologia sosiaalisessa mediassa
Valitsin nämä kaksi artikkelia koskien julkista sosiologiaa sosiaalisessa mediassa muutamastakin eri syystä: sosiaalinen media on (omasta mielestäni) luultavasti yksi laajimmista/suosituimmista median kentistä nykyaikana sen ollessa kuitenkin hyvin uusi median kenttä. Ennen kaikkea valitstin artikkelit johtuen siitä, ettei mikään aiempi artikkeli tuntunut käsitelleen sitä tarpeeksi kattavasti, ottaen huomioon sosiaalisen median laajuutta nykyaikana.
Kieran Healyn artikkeli käsittelee sosiaalisen median nopeaa kehitystä viimeisen ~kymmenen vuoden aikana peilaten tätä muutosta samalla julkiseen sosiologiaan sekä julkisen sosiologian tapaan käyttää sosiaalista mediaa. Myös Christopher J. Schneider käsittelee sosiaalisen median kenttää uutena julkisen sosiologian muotona – e-julkisena sosiologiana (e-public sociology) – Michael Burawoyn perinteisen- ja orgaanisen julkisen sosiologian rinnalle.
Kieran Healy: Public Sociology in the Age of Social Media
Samaan aikaan, kun Burawoy toi julkiseen keskusteluun julkisen sosiologian käsitteen 2004, alkoi myös nykyaikaisessa muodossaan oleva sosiaalinen media kehittyä. Muutama vuosi tämän jälkeen Facebookista tuli julkinen lähes jokaiselle mahdolliselle käyttäjälle, se ei toiminut enää vain tiettyjen yliopistojen verkoissa. Vuonna 2006 sai alkunsa Twitter, vuonna 2008 taas iPhone. Sosiaalisen median nopea kehittyminen on muuttanut nopeasti myös tapaamme lähettää ja vastaanottaa tietoa, informaatiota.
Healyn mukaan sosiaalisen median vaikutus sosiaalitieteisiin on ollut siirtyminen maailmasta, jossa ”jotkut” tekevät julkista sosiologiaa sellaiseen maailmaan, jossa kaikki tekevät jossain määrin julkista sosiologiaa. Ensinnäkin sosiaalinen media on lähentänyt tutkijoita ja yleisöä keskenään poistaen ”turhat” välikädet näiden väliltä (esimerkiksi sanomalehdet). Toisekseen sosiaalinen media on helpottanut nähdyksi tulemista. Uudenlainen media mahdollistaakin näin myös vaienneiden/vaiennettujen ihmisten tulemisen julkisiksi puhujiksi. Näkyvyyttä lisää myös lähes reaaliaikainen julkaiseminen, ihmiset voivat tuottaa sisältöä juuri sen hetkisistä tapahtumista ja puheenaiheista. Kolmanneksi Healy esittää sosiaalisen median mittaamisen. Seuraajien, lukijoiden, lukukertojen ynnä muiden tekijöiden mittaamisella voidaan saada tärkeää tietoa siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, mutta myös siitä, kuinka laajalle tieto leviää.
Bloggaus on yksi varhaisimmista sosiaalisen median muodoista ja julkisen sosiologian kannalta se voidaankin nähdä tärkeänä alustana julkaisuille, joihin myös lukijat voivat kommentoida sanottavansa. Blogit ovat myös helposti lähestyttäviä; ne eivät useimmiten ole maksumuurien takana, toisin kuin erilaiset lehdet ja nettiartikkelit yleensä ovat. Tämän lisäksi ne ovat kirjoitustyyliltään ja -asultaan helppolukuisia, toisin kuin monet tieteelliset kirjat ja julkaisut. Menestyneet blogit ovat johtaneet niin uudenlaisten julkaisujen syntymiseen kuin myös opiskelijoiden ja tutkijoiden siirtymisessä erilaisten lehtien toimituksiin. Tätä kautta nämä opiskelijat ja tutkijat ovat voineet tuoda sosiologista osaamistaan sekä tietämystään julki erilaisten julkaisujen kautta tehden samalla julkista sosiologiaa. Bloggauksen alkuaikoina yliopistot tuntuivat suhtautuvan kriittisesti bloggaukseen, kuitenkin kymmenen vuotta tästä eteenpäin yliopistoissa alettiin perustaa blogeja sekä etsiä näihin kirjoittajia yliopistojen sisältä.
Healy itse aloitti bloggaamisen vuonna 2002, vuotta myöhemmin hän liittyi Crooked Timber nimiseen verkkojulkaisuun. Artikkelissaan Healy käy läpi tätä verkkojulkaisua koskevia tilastoja ja tuokin ilmi tiettyjä ongelmakohtia, mutta toisaalta myös sosiaalisen median vahvuuksia media-alustana. Crookes Timber:ssa oli yhdeksässä vuodessa tehty 40 miljoonaa sivulatausta lähes 8,5 miljoonalla eri käyttäjällä. Suuret käyttäjämäärät selittyvät useimmiten jonkin ajankohtaisen aiheen hakutuloksilla, useimmiten nämä hakutulokset liittyvät tragedioihin (Healyn tapauksessa aseellisiin iskuihin Amerikassa). Näkyvyydeltään sosiaalinen media kuitenkin on hyvässä asemassa, lähes kuka tahansa voi lukea sekä katsoa näitä sisältöjä. Tietynlaisena ”haittapuolena” taas on sivuilla vietetty aika, joka jää alle kolmen minuutin. Sosiaaliselle medialle onkin tyypillistä tietynlainen kaikki-heti-nyt-asenne, jossa tieto pitäisi saada ahmaistuksi muutamalla silmäyksellä. Tämä aiheuttaa toisaaltaan myös mahdollisesti tiedon nopean unohtumisen.
Sosiaalisesta mediasta tekee kuitenkin Healyn mukaan merkittävän se vuorovaikutuksen tapa, jonka sosiaalinen media mahdollistaa. Julkisen sosiologin ja yleisön välillä ei ole enää jotain kolmatta, joka voisi hallita keskustelun kulkua. Paitsi väärinkäytösten sattuessa palveluntarjoaja voi totta kai estää käyttäjät.
Christopher J. Schneider: Social Media and e-Public Sociology
Artikkelinsa Christopher J. Schneider aloittaa lisäämällä Burawoyn esittämään julkisen sosiologian kahtiajakoon perinteisen- ja orgaanisen julkisen sosiologian rinnalle e-julkisen sosiologian (e-public sociology). Havainnollistavana esimerkkinä artikkelissaan hän käyttää Burawoyn sanoin ”ensimmäistä ja vangittua yleisöä”, oppilaita. Esimerkin käyttö johtuu professorien/opettajien ja oppilaiden välisestä hierarkisesta suhteesta luokkatilanteessa. Burawoyn esimerkin mukaisesti sosiologiaa opettava henkilö tulee tehneeksi myös tietyllä tapaa julkista sosiologiaa opettaessaan oppilaitaan.
Sosiaalisen median määrittelyn lisäksi on väitelty myös paljon siitä, mikä saa olla opettajan ja oppilaan välinen suhde sosiaalisessa mediassa. Toukokuussa 2011 Ontariossa asetettiin suositus siitä, etteivät opettajat saa olla minkäänlaisessa tekemisissä oppilaiden kanssa sosiaalisen median kautta. Tämä tarkoitti sitä, että opettajat eivät saaneet hyväksyä oppilaidensa kaveripyyntöjä eivätkä viestiä oppilaidensa kanssa työajan ulkopuolella työstä erillisillä puhelimilla tai sähköposteilla. Opettajien ja oppilaiden välinen vapaa-ajan vuorovaikutus pyrittiin nujertamaan Ontarion jälkeen myös muualla Kanadan kouluissa ja yliopistoissa. Opettajien ja oppilaiden välinen suhde tuli säilyttää opetuksellisena.
Osa opetusta on Schneiderin mukaan tuoda sosiologista osaamista keskusteluun erilaisten opiskelijaryhmien kanssa. Sosiaalinen media luokin näin paremmat mahdollisuudet johtaa tällaista keskustelua, ”mainostaa” sosiologista ajattelua sekä kehittää opetukseen liittyviä velvoitteita, mukaan lukien sosiologian tuomisen julkiseen keskusteluun erilaisille opiskelijayleisöille. Jos lähtökohdaksi otetaan Burawoyn esitys opiskelijoista ”ensimmäisenä yleisönä”, tulee sosiologien ottaa myös sosiaalinen media tärkeänä osana opettajan sosiologin sekä opetuksellisen tehtävän toteuttamista. Opiskelijoille – ja nuorille ylipäätään – sosiaalinen media on yksi merkittävimmistä median muodoista ja tämän takia myös sosiologien sekä opettavien tahojen tulisi olla asiasta tietoisia tehdessään (oppilaille osoitettua) julkista sosiologiaa.
Sosiaalisen median käytöstä korkeakouluissa on Schneiderin mukaan kuitenkin hyvin vähän tutkimuksia, tämä johtikin siihen, että Schneider päätti itse tehdä asiaa koskien kyselytutkimuksen, jonka hän pyrki suuntaamaan sosiologiaa opettaville tutkijoille. Schneider sai sähköpostikyselyynsä 75 vastausta yhdestätoista eri maasta. Schneider ei kuitenkaan pidä tätä kattavana otantana vastausten määrän sekä sen takia, että suurin osa vastaajista luultavasti oli teknologiselta osaamiseltaan korkealla tasolla, mutta uuden tiedon tuottamisen kannalta Schneider koki kyselyn tärkeäksi.
Kolmasosa kyselyyn vastanneista opettajista kertoi käyttävänsä opetuksessaan sosiaalisen median ”kaikille avoimia” alustoja (Facebook, Twitter), loput kertoivat käyttävänsä korkeakoulujen sisäisiä alustoja. Suurin osa vastanneista kertoi, ettei ole minkäänlaisessa opetuksen ulkopuolisessa vuorovaikutuksessa oppilaidensa kanssa sosiaalisen median kautta. Poikkeuksena saattoivat tosin olla pienimuotoinen apu opiskeluasioissa sekä ohjaaminen erilaisiin aineistoihin, joita opiskelija tarvitsi esimerkiksi tutkielmaansa varten. Moni vastanneista kertoi käyttävänsä YouTubea sekä muita videonjakopalveluita tukemaan opetusta. Moni vastanneista kertoi hylkäävänsä opiskelijoidensa kaveripyynnöt sosiaalisessa mediassa. Poikkeuksena saattoi toisinaan olla tilanne, jossa opiskelija oli opettavalle henkilölle tuttu monelta kurssilta. Kaveripyyntöjen hyväksyminen nähtiin myös sopivaksi siinä vaiheessa, kun opiskelija oli valmistunut, tämä nähtiinkin osana valmistuneen henkilön halua verkostoitua.
Schneider näkee sosiaalisen median muuttavan sitä, miten julkista sosiologiaa tehdään. Burawoyn jako perinteiseen- ja orgaaniseen julkiseen sosiologiaan ei enää toimi kuten se saattoi toimia vielä vuosituhannen alussa. Schneider väittääkin sosiaalisen median yhdistävän perinteisen- ja orgaanisen sosiologian yhdeksi kokonaisuudeksi poistaen rajat näiden kahden tavan väliltä. Tätä kokonaisuutta hän kutsuukin e-julkisesksi sosiologiaksi. Tämä ei kuitenkaan poista Burawoyn tekemää jaottelua, koska molemmat näistä säilyvät vielä olemassaolevina tapoina tehdä julkista sosiologiaa. Sosiaalinen media kuitenkin tuo niitä työkaluja, joiden avulla (julkinen) sosiologia saadaan pois yliopiston seinien sisältä kaikkien nähtäville. Tämä vaatii uudenlaisen osaamisen kehittämistä, mutta tulevaisuuden kannalta Scheider on optimistinen.
Yhteenveto
Yhteenvetona voisikin sanoa, että sosiaalinen media on mahdollistanut – ja mahdollistaa – julkisen sosiologian tekemisen yhä laajemmille yleisöille. Sosiaalisen median ongelmana on kuitenkin lähteiden käytön tuoma mahdollinen epävarmuus sekä erityisesti lukijoiden lähdekriittisyys tieteellisesti väärää tietoa jakavia lähteitä kohtaan. Sosiaalinen media vaatiikin mielestäni lukijalta/katsojalta hyvin tarkkaa silmää tarkasteltavaa sisältöä kohtaan. Tukijan osalta myös internetissä yleinen häirintä ja uhkailu voivat muodostua ongelmaksi. Vaikka sosiaalinen media onkin hyvä alusta julkiselle sosiologialle, on sillä kuitenkin myös huonot puolensa. Sosiaalinen media on kuitenkin varmasti parhaita alustoja sellaisten asioiden käsittelylle, jotka koskettavat sosiaalisen median käyttäjiä.
Healy, Kieran (2017) Public Sociology in the Age of Social Media. Perspective on Politics 15 (3). Scheider, Christopher (2014) Social Media and e-public sociology. Teoksessa Hanemaayer Ariane & Schneider, Christopher J. The Public Sociology Debate : Ethics and Engagement. UBC Press.
A. S.
Korkeakouluopettajat julkisina sosiologeina
Käsittelen referaatissani kahta tekstiä, jotka sivuavat kiinnostavaa kysymystä opettajista julkisina sosiologeina. Tarkastelen ensin Anne Mesnyn (2009) artikkelia What Do ‘We’ Know That ‘They’ Don’t? Sociologists’ versus Nonsociologists’ Knowledge, minkä jälkeen siirryn Christopher Scheiderin (2014) tekstiin Social Media and e-public sociology. Lopuksi kokoan yhteen Mesnyn ja Scheiderin näkemyksi ja omia ajatuksiani teksteistä.
Anne Mesny: What Do ‘We’ Know That ‘They’ Don’t? Sociologists’ versus Nonsociologists’ Knowledge
Anne Mesny on sosiologi, joka kertoo artikkelissa työskentelevänsä opettajana kauppakorkeakoulussa sosiologian ja johtamisopintojen parissa. Mesny haluaa artikkelissaan palauttaa Burawoyn synnyttämän keskustelun sen epistemologiseen ytimeen eli kysymykseen sosiologien luonteesta. Hänen johtoajatuksensa on se, että ennen kuin julkista sosiologiaa alkaa harjoittaa tai sosiologista tietämystä muuten hyödyntää ja levittää laajempaan julkisuuteen tulisi pohtia, mitä olemme sosiologeina ja mikä on eromme ei-sosiologeihin tai maallikkoihin nähden. Mikä oikeuttaa meidät sanomaan mitään maailmasta?
Lisäksi Mesny pohtii artikkelissaan omaa asemoitumistaan Burawoyn sosiologian paradigmojen nelikentässä ja kokee, että hänen työympäristöönsä liittyvät ennakkoluulot jättävät hänelle mahdollisuuden vain poliittiseen ja julkiseen sosiologiaan. Mesny kirjoittaa haluavansa selventää ja asettaa uudelleen Burawoyn julkisen sosiologian puolustuksen synnyttämiä kiistoja ja Burawoyn näkemyksiä sosiologian eri muotojen keskinäisistä suhteista. Mesny johdattaa lukijan tarkastelemaan aihetta käsittelemällä artikkelissaan eroja sosiologien ja maallikkojen tietämyksessä ja osaamisessa. Hän erittelee sosiologisen tietämyksen erityisyyttä tarkastelemalla sitä neljästä näkökulmasta käsin.
Ensimmäisenä Mesny keskittyy paremmuuden positioon, eli väitteeseen siitä, että sosiologit hahmottavat sosiaalisen maailman tarkemmin, objektiivisemmin ja refleksiivisemmin tieteellisten menetelmien ja käsitteiden ansiosta. Hän tulee siihen tulokseen, että sosiologinen tietämys voidaan nähdä parempana, mikäli se löytää tai paljastaa yhteiskunnallisia ongelmia ja julkisen tietämyksen epätarkkuutta, ja edistää julkista keskustelua ratkaisumahdollisuuksia esittäen. Mesnyn mukaan taas sosiologinen osaaminen ei välttämättä ole aina täysin neutraalia, sillä se mitä nyt tiedämme jostakin asiasta, voidaan myöhemmin todeta olevan toisella tavalla. Etenkin julkisen sosiologian kohdalla hän näkee tämän haasteeksi, koska ei voida varmaksi tietää mihin ongelmiin tulisi tarttua ja kuinka.
Toisena Mesny nimeää samankaltaisuuden, jolla hän tarkoittaa sitä, kuinka ihmiset koulutuksesta riippumatta luovat arjessaan eräänlaisia teoretisointeja yhteiskunnan ja sosiaalisen maailman rakenteesta. Mensny nostaa esiin mielenkiintoisen näkökulman siitä, että sosiologit ovat maailmassa oppilaina ja kuuntelijoina, eikä tätä tehtävää ottaa ihmisten kokemukset ja heidän tuottamansa tietoa maailmasta huomioon saisi unohtaa. Hänen mukaansa yksi sosiologin tehtävistä on hahmottaa maallikoiden käytännön tietoa yhteiskunnan ilmiöistä ja verrata näitä käsityksiä tieteellisiin teorioihin. Kolmanneksi Mensy mainitsee juurikin tiedon täydentävyyden, eli tutkimustiedon ja arkitiedon keskustelevuuden. Hänen mukaansa yhteiskuntatieteilijät voivat oppia teoreettisista teorioista sekä rikastaa tai jopa muokata omia tieteellisiä teorioitaan huomioimalla muunkin kuin tieteellisen tiedon. Jäin pohtimaan näitä Mensyn ajatuksia tieteellisen tiedon ja arkitiedon suhteesta sekä sosiologien suhtautumisesta ihmisten ajatuksiin ja kokemuksiin. Omien opintojeni pohjalta Mesnyn tarve korostaa sosiologien velvollisuutta ottaa muukin kuin omat tieteelliset teoriansa huomioon tuntuu jokseenkin vieraalta. Toki sosiologia voi olla hyvinkin teoreettista, mutta keskittyykö Mesnyn ajattelu tässä kohtaa korkeamman kertaluvun yhteiskuntateorioihin unohtaen käytännöllisemmän sosiologian olemassaolon?
Viimeisenä Mesny kuvaa sosiologisen tiedon kehämäisyyttä, eli sosiologinen tutkimus paljastaa jotakin maailmastamme ja tieteellinen tieto mahdollisesti muuttaa tapaamme toimia. Tähän liittyen Mesny pohtii sitä, kuinka mediassa sosiologista tietoa saatetaan tulkita väärin, tahallisesti tai tahtomatta. Hänen mielestään sosiologeilla on hyvin vähän valtaa siihen, miten tutkimustuloksia tulkitaan ja popularisoidaan. Tämä on mielestäni kiintoisa kysymys laajemminkin. Kuka sitten saa tulkita tieteellistä tietoa? Ja voidaanko tiedettä popularisoidessa ylipäätään välttyä siltä, että moninainen tutkimustulos välttämättä pelkistyy ja yksinkertaistuu? Tällä tutkimustiedon vääristymisellä on Mesnyn mukaan myös puhuttu julkista sosiologiaa vastaan.
Mesny tuo esiin näkökulman, jonka mukaan julkinen sosiologia tunnistaa ja opettaa tunnistamaan yhteiskunnan ongelmakohtia sekä korjaa ihmisten virheellisiä näkemyksiä yhteiskunnallisista ilmiöistä. Hän liittää tämän refleksisyyteen toteamalla, että julkiset sosiologit hyväksyvät vastuun yhteiskunnasta tuottamistaan, kenties väliaikaisista totuuksista. Lisäksi Mesny tuo esiin tärkeän seikan siitä sosiologinen tutkimus tekee aina tutkimuskohteensa näkyväksi ja nostaa ne yleisempään tie toisuuteen. Tähän hän pohjaa väitteensä siitä, että sosiologian on tietyssä mielessä aina puolueellista. Julkiset sosiologit tulevat aina osaksi tutkimaansa ilmiötä. Tieteen ihanteena voidaan pitää neutraaliutta ja puolueetonta tietoa, mutta pääseekö itse asiassa mikään ala todella tähän tavoitteeseen? Mesny huomauttaa, että vaikka puolueetonta sosiologista tietämystä ei olisikaan, hänestä tällä seikalla ei ole mitään tekemistä sosiologien taitoon tarkastella asioita refleksiivisesti. Mesny toteaa, että yhteiskuntatieteilijät voivat selkeyttää ihmisten ja yhteiskuntien ongelmia, riskejä ja mahdollisuuksia sekä tuoda esiin sitä, kuinka erilaisia käytäntöjä voitaisiin muuttaa. Hän täsmentää lisäksi, että tämän kaiken voi tehdä täysin tietoisena siitä, että lopullisia vastauksia ei ehkä löydetä ja tiedostaen oman paikkansa tulkintojen tekijänä. Mesny peilaa julkista sosiologiaa opettamaansa johtamisalaan nähden. Burawoyn orgaanisen julkisen sosiologian Mesny näkee glorifioivan sosiologista osaamista siinä missä perinteinen julkinen sosiologia taas ottaa liikaa empiiristä etäisyyttä ja toimii ammatillisen sosiologian tietämyksen välittäjänä passiiviselle yleisölle. Ilmeisesti Mesny ei näe kuuluvansa kumpaankaan muottiin, joten ehdottaa, että näiden lisäksi on myös muita tapoja harjoittaa julkista sosiologiaa .
Christopher J. Schneider: Social Media and e-Public Sociology
Christopher J. Scheider käsittelee tekstissään julkisen sosiologian mahdollisuuksia sosiaalisen median piirissä ja tarkemmin korkeakouluopettajien ja -opiskelijoiden välillä. Hän tuo esiin Burawoyn näkökulman siitä, että sosiologian opettaja toimii samalla myös julkisen sosiologin roolissa suhteessa opiskelijoihinsa. Scheider haluaa päivittää Burawoyn julkisen sosiologian kahtiajaottelua orgaaniseen ja perinteiseen julkiseen sosiologiaan lisäämällä mukaan e-julkiseksi sosiologiaksi kutsumansa muodon (e-public sociology).
Scheider näkee julkisen sosiologin roolin osana opettajan tehtävää. Hänestä opettajan tehtävä on tuoda sosiologisen tieto osaksi yhteistä keskustelua, ja tähän sosiaalinen media antaisi hänestä tänä päivänä hyvän kentän. E-julkista sosiologiaa sosiaalisessa mediassa harjoittava opettaja voisi toimia keskustelun herättäjänä ja kokoajana. Scheider käy tekstissään läpi kuinka erilaiset sosiaalisen median muodot ovat tulleet osaksi arkea ja miten korkeakouluissa on ohjeistettu henkilökuntaa opettajien ja opiskelijoiden yhteydenpidosta sosiaalisessa mediassa. Scheider viittaa esimerkiksi vuonna 2011 Ontariossa annettuun suositukseen, joka mukaan opettajien tulisi välttää sosiaalisessa mediassa kontakteja opiskelijoihinsa. Sosiaalisen median lisäksi suositukseen sisältyi myös muunlainen opetuksen ulkopuolella tapahtuva yhteydenpito, sillä näiden nähtiin muuttavan opettajien ja opiskelijoiden opetukseen keskittynyttä suhdetta.
Koska tietoa sosiaalisen median hyödyntämisestä korkeakouluissa opetuksessa sekä opettajien ja opiskelijoiden yhteydenpidossa ei juurikaan ollut olemassa, teki Scheider kyselyn aiheesta. Vastauksia hän sai yhdestätoista maasta yhteensä 75 kappaletta. Vaikka kyselyä ei voida Scheiderin mukaan pitää kattavana, toi se esille mielenkiintoisia seikkoja korkeakouluopettajien sosiaalisen median hyödyntämisestä. Esimerkiksi korkeakoulujen sisäisten ”sosiaalisten alustojen” käyttö oli vastaajien keskuudessa yleistä. Lisäksi vastaajat kertoivat hyödyntävänsä YouTubea opetustilanteissa herättelemään opiskelijoiden ajatuksia. Ontarinon suositusten kaltaiset ohjeet olivat levinneet muihinkin korkeakouluihin ja suurin osa vastanneista kertoi, ettei ollut nykyisten opiskelijoidensa kanssa tekemisissä sosiaalisessa mediassa. Jo valmistuneita opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita opettajat taas saattoivat hyväksyä esimerkiksi Facebook-ystäviksi, sillä näkivät tämän olevan osa ammatillisen verkoston luomista.
Yhteenveto
Sekä Scheider että Mesney tulevat tekstissään pohtineeksi korkeakouluopettajan roolia ja julkisen sosiologian harjoittamista tästä tehtävästä käsin. Molemmissa teksteissä käydään läpi sosiologin tehtäviä, joskin Mesney perkaa aihetta syvemmin tarttumalla Burawoyn sosiologioiden jaotteluun. Scheider esittää suoraan Burawoyn julkisen sosiologian täydentämistä e-julkisella sosiologialla ja myös Mesneyn mielestä julkinen sosiologia voi olla muutakin kuin perinteistä tai orgaanista julkista sosiologiaa. Valitettavasti Mesney ei lopulta avaa laajemmin ajattelemiaan muita vaihtoehtoja tai sitä, kuinka hän näkee ne suhteessa korkeakouluopettajan rooliinsa.
Scheider viittaa tekstissään Burawoyn ajatukseen opiskelijoista sosiologin ”ensimmäisenä yleisönä”. Mesney taas näkee yleisökseen opiskelijoiden lisäksi laajemmin myös tutkimansa organisaatiot ja niiden johtajat. Itselleni nämä ajatukset tuovat mieleen yhteyden C. Wright Millsin ajatteluun. Mills kuvaa teoksessaan Sosiologinen mielikuvitus sitä, kuinka yhteiskuntatutkija on opettaja, jonka tehtävänä on auttaa ihmisiä kasvamaan, kehittämään itseään ja omaa ajatteluaan. Scheiderin ja Mesneyn teksteissä korkeakouluopettajan tehtävä julkisena sosiologina tulee esiin eri tavoin ja mielestäni olikin kiintoisaa lukea sekä Scheiderin ajatuksia tämän päivän käytännön toteutusmahdollisuuksista, että Mesneyn näkemyksiä laajemminkin siitä, keitä sosiologit ovat ja mitä sosiologina oleminen tarkoittaa.
Mesny, Anne (2009) What Do ‘We’ Know That ‘They’ Don’t? Sociologists’ versus Nonsociologists’ Knowledge. Canadian Journal of Sociology 34 (3)
Scheider, Christopher (2014) Social Media and e-public sociology. Teoksessa Hanemaayer Ariane & Schneider, Christopher J. The Public Sociology Debate : Ethics and Engagement. UBC Press.
F.H.
Ajattele oppiaksesi, opiskele muuttaaksesi
muokkaaValikoin luettavakseni kaksi suomenkielistä tekstiä: Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikka -kirjan ensiluvut ja Juha Suorannan Alamaisten elämää -artikkelin. Kirjoitusten yhdistävänä teemana voi pitää oppimista, opiskelua ja ihmisten oman tiedon hyödyntämistä, vaikka lähestymistavat ovatkin erilaiset.
Suomenkielisten kirjoitusten lukeminen oli virkistävää ja tuntui, että saamani ymmärrys pääsee erilaiselle tasolle kuin englanniksi kirjoitettuja kirjoja ja artikkeleja lukiessa, vaikka nekin saavat ajoittain oivalluksia aikaan. Luin Freiren tekstin ensiksi, ja tämä valinta tuntui toimivalta, sillä teksti vaikutti tarkemmalta toimintaohjelman perustelulta ja taustoittamiselta. Suorannan teksti on osittain tapauskertomus, joka sitten liitetään laajempiin keskusteluihin ja käsityksiin yhteiskunnasta, ja josta saattaa löytää niitä aineksia, joista Freirekin kirjoittaa.
Sekä Freire että Suoranta ovat teksteissään innostavia, mutta samalla kokemus nykyhetken liikkumattomuudesta painaa mieltä. Teksteistä pystyisi ammentamaan paljon toimintaansa, kunhan vain olisi joku, jonka kanssa toimia. Ehkä nämä tekstit vahvistavat kokemustani toiminnan ja nimenomaan sorrettujen parissa toiminnan välttämättömyydestä niin, että onnistuisin löytämään oman julkisen sosiologian paikkani.
Vapautumisen ehdot
Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikan esipuhe ja ensimmäinen luku käsittelevät sorrettujen mahdollisuutta vapauttaa itsensä ja sortajat ihmisinä ja päästä siten kehittämään itseään. Freire korostaa eräistä muista kirjoittajista poiketen myös sortajien vapautuksen tarvetta ja heidän ihmisyyttään. Hänen ajatuksenaan on, että sorretut ovat yhteiskunnassa inhimillisen muutoksen mahdollistajia, kunhan he tulevat tietoiseksi omasta asemastaan ja yhteiskunnassa olevasta sorrosta ja ryhtyvät toimiin sitä vastaan. Freireä lukiessa muutos vaikuttaa mahdolliselta ja sen lähtökohtana on ihmisten kohtaaminen ja yhteisöllisyys, jossa muutos voi syntyä ja levitä. Kun palaan omaan nykyhetkeeni, tunnen innostavista ajatuksista huolimatta turhautuneisuutta ja ehkä jopa toivottomuutta: onko se, mikä on ollut näköpiirissä 60-luvun Etelä-Amerikassa, mahdollista 2010-luvun Pohjois-Euroopassa?
Freire painottaa tekstissään useaan otteeseen, ettei sorrettujen vapauttaminen voi lähteä ylhäältä tai ulkoa päin vaan sen on lähdettävä sorretuista itsestään. Tässä hän osuu mielestäni terävästi monien yhteiskunnallisten liikkeiden ongelmakohtaan ja kritisoi samalla hyväntekeväisyyttä, jossa ulkopuoliset tulevat ja itselleen hyvää omaatuntoa tehden tipauttelevat armopaloja muille. Hän painottaa, että vallankumouksella ei voi olla etujoukkoa sellaisessa mielessä, että tämä etujoukko uskoisi tietävänsä muita enemmän ja sitten vain levittäisi sanomaansa, vaan ihmisten on itse osallistuttava omaan vapautukseensa ja ymmärrettävä itse sorto, sen muuttamisen tarve ja välineet. Tämä lienee kohta, jossa esimerkiksi työväenliike on liian usein ajanut pöpelikköön: ihmisille on annettu valmiita ajatukset ja aatteet, eikä oikeaa ymmärrystä ympäristönsä tapahtumista ja tilaisuuksia ajatella itse. Toisaalta mieleen nousee myös kysymys siitä, onko nyky-yliopisto tehokkuusvaateineen myös paikka, jossa ennen muuta opiskellaan valmiita ajatuksia eikä harjaannuta itse pohtimaan.
Eräs vallankumouksia ja yhteiskunnallisia muutosliikkeitä vaivaava ongelma, josta Freire kirjoittaa on sortavan järjestyksen ottaminen ihmisenä olemisen malliksi, jolloin tavoitteena oleva kaikkien vapauttaminen ei onnistu, vaan sorretut pyrkivät heraksi herran tilalle. Sama ongelma on nähtävissä monessa muussakin kamppailussa: esimerkiksi miehen ottaminen malliksi, kun halutaan päästä eroon sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä, vaikka lähtökohdaksi tulisi ottaa koko järjestelmän purkaminen ja muuttaminen. Ainakin minusta vaikuttaa ymmärrettävältä, miten tällainen lyhytnäköinen ja ehkä tarkemmin pohtimaton tavoite muodostuu helposti, kun otetaan huomioon yhteiskunnallista valtaa pitävien hegemonia tai sortajien tietoisuuden omaksuminen, kuten Freire ilmiötä kutsuu. Tällä hetkellä, kun uusliberaali ajattelutapa on yhteiskunnassa voimakkaasti esillä, muuttuvat ihmisten asenteet vahvemmin yksilön omaa vastuuta ja markkinoiden hyvyyttä korostavaan suuntaan, voi vaikuttaa erityisen selvältä, että on keskityttävä vain oman asemansa pönkittämiseen ja parantamiseen ja yhteiskunnallisten syiden etsiminen muuttamisesta puhumattakaan on turhaa.
Kirjassaan Freire nostaa esiin, ettei pelkkä sorron tiedostaminen johda sen poistumiseen vaan siihen vaaditaan toimintaa. Tästä voisi olla opittavaa nykyisellä yliopistolla ja sosiologeilla, sillä pelkkä keskenään ongelmista puhuminen ei juuri tilannetta muuta. Juuri tämä olisi myös julkisen sosiologian eräs paikoista. Tiedostaminen vaatii sorretulta myös rohkeutta huomata oma asemansa ja vastustaa sortajien tuottamaa, mutta myös sorrettujen omaksumaa maailmankuvaa. Tämä asettanee suuren inhimillisen haasteen, sillä esimerkiksi ihmisten psykologiset mekanismit ovat taipuvaisia pitämään ihmisen tutussa ja siten ”turvallisessa” ympäristössä, vaikka se saattaakin olla objektiivisesti arvioituna turvattomampi kuin uuteen ja tuntemattomaan harppaaminen.
Freire tuo ajatuksillaan piristävää vaihtelua nykyiseen laajalle levinneeseen puheeseen ”ääripäistä”: hän korostaa sortajien ja sorrettujen tavoitteiden ja toimintatapojen erilaisuutta. Esimerkiksi sorto ja sorron oikeuden vienti eivät muodosta tasavertaista vastaparia, vaan toinen niistä on inhimillisyyden puolella. Freire myös nostaa esiin välttämättömyyden saada aikaan objektiivisia muutoksia. Minusta tämä tuntui tärkeältä huomiolta, sillä ajoittain törmää sen suuntaisiin yhteiskunnan muuttamisen pyrkimyksiin, joissa ajatuksena on lähinnä saada sorrettujen olo paremmaksi kuin puuttua itse sortoon.
Toimiva yliopisto?
Juha Suoranta kirjoittaa kirja-artikkelissaan Tampereen yliopistossa keväällä 2009 olleesta opiskelijaliikehdinnästä sekä siitä, miten se nosti esiin yliopiston autonomian rajoja ja niistä neuvottelua. Ilmassa oli mahdollisuuksia ja intoa vaikuttamiseen ja aktiiviseen yliopistoyhteisön jäsenenä olemiseen. Esiin nousee opiskelijoiden oma aktiivinen toiminta ja julkisen sosiologian kurssi osana sitä. Alussa Suoranta lisäksi avaa hieman julkisen sosiologian perusajatusta, mikä on paikallaan, jos lukija ei ole aiemmin aiheeseen tutustunut.
Käsitelty toiminta valtauksineen, opiskelijakokouksineen ja Sodexo-boikotteineen vaikuttaa innostavalta ja toivoa herättävältä siitä, että yliopisto voi olla elävä yhteisö, johon sen jäsenet voivat vaikuttaa. Tekstin kirjoittamisen jälkeen Tampereen yliopisto on kokenut yhdistymismyllerryksen, jossa on palattu taas yliopiston autonomian kysymyksiin ja siihen, kenelle yliopisto kuuluu. Yliopistolaiset – niin opiskelijat kuin opetushenkilöstökin – on osoittanut mieltään ja kertonut tyytymättömyyttään uudesta suunnasta ja salamyhkäisestä valmistelusta. Kuitenkaan vastaavaa aktivoitumista ja yhteisön tiivistymistä yhteistä tavoitetta peräänantamattomasti ajavaksi ryhmäksi ei ole syntynyt. Mieleeni nousee kysymys, onko suomalainen yliopisto kykenevä järjestäytymään toimintaan – nyt ei siltä nimittäin tunnu. Vaikka tapahtumilla on vain kymmenkunta vuotta aikaa, tuntuu henki muuttuneen.
Julkisen sosiologian kurssia osana liikehdintää tarkastellessaan Suoranta pohtii opiskelijoiden, opettajien ja tiedon tuotannon suhdetta. Hän tuo esiin myös yliopisto-opetuksessa jossain määrin vaikuttavat mallit opettajasta, jolla on tietoa, ja jonka voi esineen kaltaisesti siirtää oppilailleen, sekä hierarkkiset asetelmat nimellisen tasa-arvoisessa yliopistoyhteisössä. Kuitenkaan Suoranta ei arvioi hierarkioita opiskelijoiden ja opettajien välillä ylittämättömiksi, vaan uskoo yhteistoiminnan mahdollisuuteen. Tämä kuulostaa uskottavalta, mutta silti yhteistoimintaa ei suuressa mitassa tapahdu. Onko hierarkkisuus kuitenkin niin suurta, että vaikka yhteistyö periaatteessa olisi mahdollista, koetaan se liian työlääksi tai lähestyminen liian vaikeaksi? Vai ovatko yliopistolaiset riittävän tyytyväisiä (tai jo luovuttaneita), että he eivät liittoudu keskenään? Toisaalta olen aistinut ihmisten halua tehdä jotain tiiviimmän ja paremman yliopistoyhteisön eteen, mutta ehkä ihmisiltä puuttuu yhdessä tekemisen ja olemisen taitoja, joita julkinen sosiologiakin voisi mahdillisesti opettaa. Tosin julkisen sosiologian oppimisen syventäminen käytännön toiminnan kautta ei sekään toteudu, jos liikettä ei ole.
Yliopiston sisällä tapahtuvasta liikkeestä ja aktivoitumisesta saattaa hyvistä puolistaan huolimatta tulla sisäänpäin lämpenevää ja pienelle piirille jäävää, eikä se laajene lisääntyväksi tiedoksi tai ymmärrykseksi muulle maailmalle, vaikka sen tulisikin olla yleisönä. Yliopisto on monille hyvin etäinen ja suljettu maailma, vaikka yliopistosta käsin se ei aina siltä näytäkään. Kuitenkin esimerkiksi Suorannan pohtima akateeminen vapaus suhteessa yrityksiin voi olla merkittävä myös yliopistoyhteisön ulkopuolisille – jos yliopistosta levittäydyttäisiin siihen suuntaan laajemmin, sillä se on useille ihmisille paljon relevantimpi ja enemmän heidänkin maailmansa.
Freire, Paulo (2005) Sorrettujen pedagogiikka. Esipuhe ja luku Sorrettujen pedagogiikan oikeutus. Tampere: Vastapaino.
Suoranta, Juha (2010) Alamaisten elämää. Teoksessa Tomperi, Tuukka (toim.) Akateeminen kysymys. Tampere: Vastapaino.
H.H.
Aktivismin ja akatemian välissä
Käsittelen tässä tehtävässä kahta artikkelia, jotka ovat Sophie Oldfieldin kirjoittamaa Between Activism and the Academy: The Urban as Political Terrain sekä Edna Bonacichin Working with the Labor Movement: A Personal Journey in Organic Public Sociology. Oldfieldin artikkelin valitsin siksi, että hänen tutkimuksensa sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, Kapkaupunkiin, ja eräs julkisen sosiologian kurssin puheenaiheista on ollut se, millaista julkinen sosiologia on muualla kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lisäksi poliittisen kaupunkitutkimuksen yhdistäminen aiheeseen on mielenkiintoinen teema. Toinen valitsemani teksti on hieman erilainen, sillä se on kirjoittajansa elämänkerta, jossa Bonacich pohtii uraansa julkisena sosiologina ja niitä tekijöitä, jotka siihen ovat vaikuttaneet. Hän myös reflektoi kriittisesti omaa toimintaansa sekä antaa ohjeita seuraavalle tutkijasukupolvelle. Molempien valitsemieni tekstien suhteen haluan käsitellä sitä, miten niissä suhtaudutaan julkiseen sosiologiaan ja sitä, millaisia erontekoja aktivismin ja teoreettisen tutkimuksen välille on niillä tehty.
Aktivistien ja tutkijoiden vahingossa syntynyt yhteistyö
Oldfieldin artikkelissa perehdytään tutkimaan kaupunkia poliittisena tilana sekä niitä toimijoita, jotka sen piirissä vaikuttavat. Oldfield pyrkii esittelemään sitä, miten aktivistien osaamista ja tietoa tarvitaan kaupunkitutkimuksen kehittämisessä. Artikkelissa esitellään tapauksia, joissa luova, paikallinen ”community based” aktivismi ja akateeminen tutkimus ovat tehneet yhteistyötä. Oldfield korostaa sitä, ettei tarkoituksena ole vahvistaa näitä kategorioita, vaan nostaa esille niiden ongelmallinen jako. Hän kirjoittaa Beyond Scholar Activism -liikkeestä, jonka mukaan tutkijoiden ei pitäisi nähdä työtään aktivistitoiminnasta erillisenä asiana tai itseään sen ulkopuolisina asiantuntijoina. Oldfield kirjoittaa, että aktivismin ja tutkimuksen yhteys on Etelä-Afrikassa huomioitava myös maan apartheid-historian vuoksi, koska sillä on vaikutusta vielä nykypäivänkin tutkimukseen, aktivismiin sekä politiikkaan. Huomionarvoista on se, että Oldfield ei mainitse artikkelissa kertaakaan julkisen sosiologian käsitettä, vaikka tulkitsen hänen esittelemänsä tutkimuksen kuvaavan sellaista.
Oldfield käsittelee artikkelissaan aktivistien ja tutkijoiden laajaa yhteistyötä, jonka kautta on pyritty jakamaan tietoa ja osaamista. Yhteistyö ei ole aina helppoa osapuolten erilaisten toimintatapojen kautta, mutta sen avulla voidaan saada uusia oivalluksia. Oldfield esittelee projektin, jossa hänen toteuttamansa kaupunkitutkimus ja Civic-aktivistiliike päätyivät jakamaan toteuttamaan yhteistä projektia. Yhteisöpohjainen, aktivistivoimin toimiva Civic-organisaatio pyrkii rakentamaan ja edistämään hyvinvointia naapurustossa, johon ei-valkoiset ihmiset apartheidin aikana ohjattiin asumaan. Oldfieldin tutkimuksen ja Civic-liikkeen yhteistyö alkoi ilmeisesti hieman epäonnistuneesta survey-tutkimuksesta, mutta eteni laajaan yhteistoimintaan ja molemminpuoliseen oppimisprosessiin. Civic-liikkeen toimintaa ja vaikeuksia tutkimalla on Oldfieldin artikkelin perusteella saatu paljon tietoa esimerkiksi kaupungissa vallitsevista ongelmista sekä poliittisen toiminnan monimuotoisuudesta. Civic-liikkeen tärkein projekti on ollut asumiseen liittyvän eriarvoisuuden kitkeminen, esimerkiksi kodittomuuden esilletuonti. Lisäksi se on taistellut sen puolesta, että ihmiset saisivat vettä käyttöönsä. Civicin lisäksi Oldfield nostaa esille Kapkaupungissa vuosittain järjestettävän Minstrels-marssin, joka on vanha ja tärkeä tummaihoisten, työväenluokkaisten ihmisten keino tuoda itsensä näkyville. Tapahtuman osallistujat kokevat, että voivat performanssin avulla näyttää olevansa aktiivinen, ylpeä ja järjestäytynyt ryhmä.
Oldfield kirjoittaa, että aktivismin parissa tehdyssä tutkimuksessa on keskitytty arjen toimintaan sekä aktivistien historian ja identiteettien ymmärtämiseen. Tutkimuksen ja aktivismin yhteistyön avulla on pystytty saamaan parempi kuva siitä, millaisia tarpeita ja ongelmia Civic-liikkeellä on ja miten niihin voidaan mahdollisesti vaikuttaa. Oldfieldin mukaan pitkäaikainen yhteistyö on johtanut siihen, että tutkimus on asettunut tärkeäksi osaksi aktivismia ja sen kehittämistä. Ajan myötä osapuolten rajat vaikuttavat siis ikään kuin sulautuneen hieman yhteen, jolloin on muodostunut uudenlainen toimija vaikuttamaan eriarvoisuuksiin kaupungissa.
Kokeneen julkisen sosiologin opetuksia
Bonacich reflektoi esseessään tutkimustaan, työtään ja elämäänsä julkisen sosiologian parissa. Tekstissään Bonacich antaa melko laajan kuvan siitä, mitä julkinen sosiologia voi käytännössä olla. Hän pohtii myös julkisen sosiologian tilannetta ja tulevaisuutta yliopistoilla. Burawoyn sosiologian paradigmojen jako nostetaan esille tässä tekstissä, sillä kirjoittaja kokee kyseisen luokittelun antaneen nimen sille työlle, jota hän on itse tehnyt. Bonacich kertoo orgaanisen sosiologian käsitteen kuvaavan niitä molemminpuolisen oppimisen prosesseja, joissa hän on ollut mukana. Tämä teksti toimiikin mielestäni hyvänä esimerkkinä siitä, millaista orgaaninen julkinen sosiologia voi olla. Burawoyn lajitelma on tuntunut mielestäni välillä hieman jäykältä ja ongelmalliselta, mutta tämän artikkelin antaman esimerkin avulla pystyn näkemään sen merkityksellisyyden yliopiston sisäisessä politiikassa: jaon avulla toiminnallinen, julkinen sosiologia sanallistetaan osaksi sosiologiaa tieteellisellä kentällä. Toisaalta Bonacich korostaa myös Burawoyn paradigmojen limittäisyyttä ja toteaa oman tutkimuksensa asettuneen niistä moneen.
Bonacich käy läpi julkisen sosiologian tutkimuksiaan vuosien varrelta. Hän kirjoittaa oppineensa nuoruutensa aikana poliittisuutta sekä antirasismia esimerkiksi asuessaan Etelä-Afrikassa apartheidpolitiikan aikaan sekä vietettyään aikaa Israelissa. Hän on ollut kiinnostunut etenkin työväenluokkaisuudesta ja rotukysymyksistä. Yhdysvalloissa Bonacich kertoo asettuneensa Kalifornian yliopistoon ja osallistuneensa esimerkiksi opiskelijatoiminnan edistämiseen. Sosiologina hän on tutkinut vaateteollisuutta ja siihen liittyviä ongelmia, ammattiliittoja ja viihdeteollisuutta. Bonacich kirjoittaa, että hänen tekemänsä tutkimuksen taustalla on ollut tarkoitus olla hyödyksi työväenliikkeelle sekä toimia sen apuna vapaaehtoisesti. Hän on tutkinut esimerkiksi järjestäytymisen ongelmia ja kehityskeinoja. Bonacich nostaa esille erään julkiseen sosiologiaan liittyvän ongelman: yliopistojen ja kansalaisliikkeiden aikataulut ovat hyvin erilaisia. Akateemisella tutkimuksella on selkeämmät aikarajoitukset ja rakenne, kun taas aktivismi voi olla elämänmittainen projekti.
Tutkimuksen ohella Bonacich kirjoittaa opettamisen olleen tärkeä osa hänen harjoittamaansa julkista sosiologiaa. Hän on pyrkinyt toteuttamaan julkisen sosiologian periaatteita luokkahuoneessa ja tutustuttamaan opiskelijoita siihen erilaisten ihmisten hyvinvointia ja eri toimijoiden kommunikaatiota edistävien projektien kautta, esimerkiksi kodittomuuteen ja poliisiväkivaltaan liittyen. Julkisen sosiologian opetuksen kautta moni oppilas on kirjoittajan mukaan saanut ensikosketuksensa politiikkaan ja demokraattisen toiminnan edistämiseen yhteiskunnassa. Myös Bonacichin tekstissä on mielestäni hieman opetuksellinen ja ohjaava ote, joka muistuttaa minua C. Wright Millsin Sosiologisen mielikuvituksen viimeisestä luvusta. Bonacich on laatinut omaan kokemukseensa pohjaavan listan ohjeista nuorille julkisille sosiologeille koskien aiheen valitsemista, kontaktin saamista ihmisiin, toimimista niissä organisaatioissa joita haluaa tutkia sekä tutkimustulosten jakamista.
Bonacich erittelee ongelmia, joita julkisen sosiologian toteuttamiseen hänen mukaansa liittyy. Niitä ovat pääsy mukaan tutkimuskohteen (esimerkiksi ammattiliiton) sisäpiiriin, tutkimuksen puolueellisuuteen liittyvä ”petoksen” tekeminen joitakin haastateltuja kohtaan, yliopiston nuiva suhtautuminen tutkimusaiheisiin sekä uraan liittyvät kysymykset. Bonacich on huolissaan etenkin nuorten tutkijoiden mahdollisuuksista toteuttaa julkista sosiologiaa ja aktivismia yliopistossa, joka painostaa lähinnä hankkimaan kunniaa akateemisissa piireissä. Hänen mukaansa tutkijan tulisi kuitenkin pysyä uskollisena arvoilleen ja tavoitteilleen. Lopuksi Bonacich korostaa teorian ja toiminnan läheisen suhteen merkitystä: I believe that theory and action must be connected, in both directions. Hänen mukaansa aktivismi tarvitsee tieteellistä tutkimusta saadakseen aikaan pysyviä muutoksia ja yhtä lailla teoria ilman toimintaa jää hyödyttömäksi.
Erilaisten tekstien yhteiset teemat
Valitsemani artikkelit erosivat toisistaan sen suhteen, että Oldfieldin artikkelissa käsitellään erään tutkimuksen ja toimintakehikon kehitystä ja kaarta, kun taas Bonacichin teksti on omaelämänkerrallinen kuvaus tutkijan taustasta, työstä ja perinnöstä. Molemmissa artikkeleissa on kuitenkin joitakin toistuvia teemoja, jotka liittyvät nimenomaan julkiseen sosiologiaan. Ensinnäkin molemmissa teksteissä pohditaan toiminnan ja teorian suhdetta ja tullaan samoihin lopputuloksiin sen suhteen: teoria ja aktivismi tarvitsevat toisiaan. Lisäksi molemmat tutkijat ovat halunneet käytännössä vaikuttaa siihen, millainen on työväenluokkaisten ihmisten asema yhteiskunnassa.
Yhteistä artikkeleilla on myös julkisen sosiologian käsitteellistäminen. Kuten jo aiemmin huomautin, Oldfield ei ole käyttänyt kyseistä käsitettä lainkaan eikä artikkelin mukaan myöskään tietoisesti alun perin alkanut toteuttaa julkista sosiologiaa. Sen sijaan hän päätyi sattumalta, epäonnistuneen survey-keräyksen seurauksena, tekemään pitkäaikaista yhteistyötä aktivistien kanssa. Myös Bonacich päätyi toimimaan julkisena sosiologina siten, että vasta myöhemmin pääsi kutsumaan itseään sellaiseksi. Julkisen sosiologian nimeäminen ja luokitteleminen on paljastunut kurssin aikana melko monimutkaiseksi ja kiistanalaiseksi asiaksi, mutta lukemani artikkelit saivat sen näyttäytymään positiivisemmassa valossa. Uskon, että julkisesta sosiologiasta puhuminen myös antaa parempia mahdollisuuksia sen toteuttamiselle.
Bonacich, Edna (2005) Working with the Labor Movement: A Personal Journey in Organic Public Sociology. The American Sociologist 36 (3-4).
Oldfield, Sophie (2015) Between activism and the academy: The urban as political terrain. Urban Studies 52 (11), 2072–2086.
T.A.