5. Alustus

ITIMA31 Aino Riikonen 3.5.2012 Alustus lukupiiriä varten artikkelista...

Bring on the learning revolution

Sir Ken Robinson (http://www.youtube.com/watch?v=zDZFcDGpL4U)

Nykyinen koulutusjärjestelmämme ja sen historia

Robinsonin luento käsittelee koulutusjärjestelmää ja kuinka sitä ohjaavat yhä vuosikymmenien takaiset tavoitteet ja käytännöt. Hän on havainnut teeman kehityskeskusteluissa: Yritetään kehittyä eteenpäin tekemällä sitä mitä on ennekin tehty. Nykyiset aikuiset ajattelevat usein kuin selkärangasta, että koulut tulee käydä jotta saa työpaikan. Tosiasiassa nykyään korkeakaan koulutus ei takaa työpaikkaa, ja toisaalta ilman koulutustakin voi saada itseä miellyttäviä töitä. Nykylapsille saattaa siis usein olla epäselvää, miksi koulua pitäisi ylipäänsä käydä lainkaan. Robinson korostaa, että on huono asia jos lapsen täytyy pakottautua opiskelemaan kun opiskelu ei kiinnosta.

Nykyisen koulutusjärjestelmän juuret ovat kaukana menneisyydessä, teollistumisen tienoilla. Kulttuurin ja ekonomian tilanteet ovat tietenkin muuttuneet näistä ajoista, mutta koulutusjärjestelmä (ja asenteet sitä kohtaan) on tästä huolimatta pysynyt hyvin samankaltaisena.

Monet potevat jonkinlaisia tunnontuskia omasta "tyhmyydestään" - siitä etteivät jaksaneet aikoinaan panostaa koulunkäyntiin, ja joutuvat nyt "sen vuoksi" tekemään ikäviä töitä. On siis olemassa yleinen kuvitelma siitä, että kouluja käyneet ihmiset ovat jotenkin älykkäämpiä tai jopa parempia kuin ihmiset, jotka eivät ole käyneet kouluja.

ADHD-epidemia

Uusi ilmiö: ADHD-tapauksia diagnosoidaan ja lääkitään nykyään erittäin paljon. Robinson kutsuu tätä lääketieteelliseksi muoti-ilmiöksi, ja on selvästi sitä mieltä, että ainakin osaa lapsista lääkitään aivan turhaan, ja että lääkitys on ylireagointia lapsien normaaliin käytökseen. Hänestä on luonnollista, että nykylapsi on vähemmän kiinnostunut koulusta kuin entisaikojen lapsi; onhan hänen ympärillään huomattavasti enemmän virikkeitä, kuten televisio, videopelit, internet. Kouluopetus on suunnilleen samanlaista (ja siten yhtä tylsää) kuin koulujärjestelmän alkuaikoinakin, joten ei ole ihme että lasten on joskus hankala motivoitua koulusta.

Taiteen alat erityisesti ovat epidemian uhreja, sillä ADHD-lapsille (tai "ADHD"-lapsille) määrätyt lääkkeet vähentävät luovuutta ja tunnereaktioita. Robinson ehdottaa, että tunteiden turruttamisen sijaan yritettäisiin herättää lapset huomaamaan omat kykynsä. Itselleni tuli mieleen erityisesti se miten olisi mukavaa jos lasta kannustettaisiin panostamaan häntä kiinnostaviin asioihin. Tästä on puhuttu aiemmissakin lukupiirikeskusteluissa, mutta ehkä siihen voisi vielä vähän palata jos juttua riittää. Aiemmin tässä alustuksessa tuli mainittua henkilöt jotka tuntevat syyllisyyttä omasta "tyhmyydestään." Robinson ei tästä juuri puhunut sen enempää, mutta itselleni tuli mieleen, että tätä jakoa tyhmiin ja älykkäisiin ihmisiin voisi ehkä estää koulujärjestelmää muuttamalla. Nyt koulusta kiinnostuneet lapset katsotaan älykkäiksi, kun taas muista asioista kiinnostuneita lapsia pidetään helposti viallisina tai riittämättöminä. Miksi lapsi tuomitaan sen perusteella, mitä asioita hän pitää kiinnostavina? Eivätkö kaikki intressit voisi olla samanarvoisia?

Kuten todettua, koulut toimivat edelleen hyvin samalla tavalla kuin teollistumisen aikoihin: ne ovat kuin tehtaita, ja oppilaat on jaettu ryhmiin iän perusteella. Robinson kysyy miksi iän katsotaan olevan paras tapa jakaa lapset opiskeluryhmiin. Hän toteaa standardisoidun opetuksen olevan out-of-date nykypäivänä, ja toivoisi koulutusjärjestelmän toteuttavan jotakin luovempaa kategoriointitapaa "tuotteilleen," eli koulutetuille henkilöille.

Lasten luovuus ja sen valjastaminen

Luovuus laskee rankasti iän myötä, tutkittu juttu. Koulussa lapsille opetetaan useimmiten, että asioihin on yksi oikea vastaus, mutta Robinson toivoisi luovempaa ajattelutapaa: on olemassa useampia oikeita vastauksia kuin yksi. Mitä enemmän luovuutta säilyy aikuisikään asti, sen parempi.

Ryhmässä työskenteleminen usein lisää luovuutta ja auttaa oppimaan - koulussa kuitenkin oppilaat arvostellaan yksilöinä eikä esim. tentissä voi tehdä yhteistyötä kaverin kanssa.

Loppumietteet

Olemme jo aiemmissa lukupiireissä miettineet jonkin verran sitä, miten nykyistä koulutusjärjestelmää voisi muuttaa parempaan suuntaan.

Mahdollisia keskustelunaiheita artikkeliin liittyen:

1. Robinson oli sitä mieltä että ikä on huono peruste kategorioida lapsia. Mitä mieltä? Millaisiin ryhmiin lapset voisi jakaa kouluelämässä ja millaisin perustein?

2. Copypaste itse alustuksesta: Miksi lapsi tuomitaan sen perusteella, mitä asioita hän pitää kiinnostavina? Eivätkö kaikki intressit voisi olla samanarvoisia?